Ladataan...
Puutalobaby

Tänä aamuna heräsin flunssaisena sateiseen aamuun, peruutin tekstarilla Vaihtoringin vaihtaritapaamisen (koska heräsin flunssaisena), kaadoin kuppiin pikakahvia, järsin aamupalaksi jäisiä raakoja pakasteperunoita (koska leipä oli loppu enkä keksinyt muutakaan) ja naputtelin googleen sanat "munasolujen pakastaminen".

*******

Meinasin kirjoitaa tähän, että minä olen aika hyvin säästynyt kaikilta ärsytäviltä "no koskas toinen" -kyselyiltä. Sitten tajusin, että het-ki-nen: itse asiassa olenhan minä viime aikoina ollut osallisena vaikka kuinka monessa tällaisessa keskustelussa.

Mutta keskustelun aloittaja olen vaan tainnut olla minä itse.

Faktat pöytään:

  • me halutaan toinen lapsi
  • mä olen kolkytkuus

Että siinäpä lähtötilanne kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Olen pyöritellyt asiaa mielessäni, ja varmasti ärsyttävyyteen asti mennyt kyselemään kaikilta kahden pienen lapsen vanhemmilta, että hei mikäs heidän ikäeronsa on? miten teillä menee? suosittelisitteko?

Hyvin kuulemma menee, ja ensimmäiset vuodet ovat kyllä raskaita - mutta ratkaisu tuntuu kuulemma oikealta: pian heistä on seuraa toisilleen, sisaruksen kanssa on hyvä kasvaa ja niin edelleen.

Olen niin pöhkö, että ajattelin asiaa jopa työteknisesti: nyt, kun olen joka tapauksessa kertonut olevani vuoden vielä kotona... Mitä jos vaan pyöräytetäisiin toinen lapsi tässä saman tien alta pois, palaisin töihin sovitusti vuoden päästä (mutta nyt siis kahden lapsen äitinä) ja Joel jäisi vuorostaan kotiin hoitamaan heitä molempia.

Heko. Heko. Okei ei sitten.

Mutta niin:
Monien pähkäilyjen jälkeen olen tässä vaiheessa jo aivan varma siitä, että vielä ei ole sopiva aika meille. Emme ole vielä valmiita. Haluamme antaa Silvalle vielä muutaman vuoden ajan sataprosenttisen huomiomme - uuden lapsen myötä tuntisin luultavasti kroonista huomionantokykypulaa heitä molempia kohtaan. Enkä haluaisi alkaa sisaruksentekohommiin vain siksi, että aika saattaa loppua kesken. Pitäähän sen tuntua jotenkin... oikealta.

Vaikka moni siitä kyllä selviää ja sitä jopa lämpimästi suosittelee, mutta... no, niin kuin sanoin: vielä ei ole sopiva aika meille. Toivoisin, että Silva olisi noin 4-5-vuotias, kun pikkusisarus saapuisi maailmaan.

Mutta sehän siinä on; kun ei näitä voi aina niin suunnitella. Ja neljän vuoden kuluttua olen neljäkymmentä.
(vaikka sitä ei tietystikään kukaan uskoisi, kun olen vaan näin äää-äääärimmäisen nuorenasäilyneenhehkeä kröhöm he he)
 

*******

Takaisin siihen google-hakuun.

En tiedä, oliko Joel tosissaan (luultavasti oli), kun heitti, että "no hei ainahan me voidaan pakastaa sun munasoluja".

Voidaanko? Siksi google-haku.

No ainakaan tämä MeNaisen juttu ei vielä saa minua säntäämään kotipakastimelleni - hommaa kun on Suomessa tämän mukaan tehty lähinnä ennen syöpähoitojen aloittamista.

*******

Mutta olen kyllä ihan tosissani: jos tuollainen (realistinen) mahdollisuus olisi, niin todennäköisesti tarttuisimme siihen. Ööö ja jos se ei maksaisi kymmentä tuhatta euroa. 

Maksanhan isoja vakuutusmaksujakin. Tämä olisi tärkeä vakuuus: jos (sitten kun olemme valmiita) luomu ei enää onnistuisikaan, olisi olemassa jonkinlainen plan b.

Mitä mieltä olette: 
olisitteko valmiita pakastamaan munasolujanne, jos siihen olisi tarjolla realistinen mahdollisuus?

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Se kävi helposti. Suihk. Sama kädenliike, jonka olen elämässäni tehnyt niin niin niin monta kertaa.

Nimi paperissa.

Paperissa, joka kertoo, että ihan vielä en ole palaamassa omaan päivätyöhöni.

Rento kädenliike. Helppo päätös. Leveä hymy. Kevyt fiilis. 

Kotiäiti.

Jos joku olisi muutama vuosi sitten väittänyt, että olen joskus kotiäiti, olisin varmasti nauranut vatsalihakseni kipeiksi. En ole ikinä oikein ollut sellaista kotonaviihtyvää sorttia. Koti oli paikka, jossa käytiin nukkumassa. Silloin, kun ei nukuttu jossain muualla. Painoin työputkessa yhdeksän vuotta. Kertyneet ylityötunnit (niitä oli paljon) käytin omiin reissuihini, ja rahaakin oli lomia varten säästössä, kun ei sitä arkena olisi ehtinyt edes käyttää - oikein mainio järjestely siis. Viihdyin työssäni ja elämässäni.

Ja toisaalta juuri nyt tunnen olevani kaikkein onnellisimmassa elämänvaiheessa.

Kotiäiti työn touhussa vol. 1.


Miksi sitten se sana kotiäiti tuntuu minulle niin vieraalta? En tiedä.

Sen sanan kuullessaan jotenkin automaattisesti vetää hetken henkeä ja odottaa, että joku jossain nyt varmasti alkaa vauhkota. Puolesta tai vastaan. Ehkä olen kuullut tuon sanan useimmiten niissä "se-ja-se haluaa patistaa lorvehtivat kotiäidit töihin"- tai "kotiäidit vs. uraäidit" -keskusteluissa. Molemmat keskustelut tuntuvat leimahtavan ilmoille säännöllisin väliajoin, lähes muuttumattomina. Hmm kertoisko se vaikka siitä, että yleispätevää vastausta tuohon vastakkainasetteluun ei ole...?

Koko asetelma tuntuu minulle täysin vieraalta. Kumpaan "leiriin" minä kuulun? En kumpaankaan.

Minähän teen töitä koko ajan. Kun Silva nukahtaa päikkäreille (ja kröhöm kun olen saanut bloggauksen tehtyä), minä kirjoitellanaputtelen välillä myös ihan oikeita työmeilejä. Olen saanut kevään ajan tehdä pieniä työprojekteja, ja jatkossa haluan tehdä niitä todennäköisesti jopa enemmän. Työhommien tekeminen tässä naperoelämän keskellä palkitsee jotenkin ihan eri tasolla kuin ennen - "entisessä elämässä" ihan tavalliset rutiinihommat aikaansaavat nyt jonkinlaista huvittavaa ylpeyttä: "ooo katsokaa kun mä teen aikuisten juttuja!". Saan hetken tuntea olevani jotenkin mukamas tärkeä aikuisten maailmassa - ja sitten todeta palaverissa, että "hei kuule mulla on nyt tosi kiireistä menoa" ja kiiruhtaa Silvan kanssa muskariin laulamaan heppuliheijaa.

Että pistäkääpä minut nyt sitten johonkin kategoriaan, arvoisat katais-apuset.
(tai älkää pistäkö - en oikeasti halua mihinkään kategoriaan)

Kotiäiti työn touhussa vol. 2.


Tavallaan minä harrastan työn tekemistä. Olen nii-iii-iin tyytyväinen tähän tilanteeseen niin kauan kuin
a. minua ei akuuttihätäkaivata työpaikallani
b. tulee vastaan jotain niin houkuttavaa, että siitä ei voi kieltäytyä
c. seinät kaatuvat päälle kotona
d. niukkailulinja ei enää auta vaan on taloudellisista syistä pakko mennä töihin
e. jotain muuta - mitä? - joka tapauksessa pidätän oikeuden muuttaa mieltäni.

Itse en valinnut "jatkoaikaa" mistään ideologisista syistä. En siksi, että joku olisi jotenkin yleisemaailmallisesti parempi vaihtoehto kuin toinen. En usko, että on. Eiköhän se vaihtele ihan tilannekohtaisesti.

Itse valitsin tämän, koska olen viihtynyt kotona aivan hurjan hyvin enkä halua tämän onnellisen elämänvaiheen vielä loppuvan. Ja koska yhteiskunta on järjestynyt niinkin hyvin, että voin tehdä näin ja samalla kuitenkin säilyttää vakituisen työpaikkani.

Aika hienoa.

Tämänhetkinen päätyönantajani.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Kyllä. Se minä olen. Tänään on ensimmäinen äitienpäivä, jolloin oikeasti tuntuu siltä.

Äiti.

Viime vuonna se oli vielä vieras sana, vaikka olin äiti jo silloinkin.

Enää se ei ole yhtään vieras. Se olen minä. Ihan kokonaan läpikotaisin minä.

Viimeisen vuoden ajan minä olen ollut ensisijaisesti äiti. Ja vasta sen jälkeen jotain muuta. Ja se on tuntunut hyvältä niin, luontevalta.

Vaikka vauva-vauva-vauva ( ja myöhemmin napero-napero-napero) on täyttänyt mieleni, se on ollut sellaista onnellista märkäpahvilaatikkopäisyyttä. Olen halunnut niin. Olen minä, joka on nyt äiti.

Ei mikään "äideistä parhain" varmastikaan, mutta silti aivan hyvä.

Rakastava.
Pelleilevä.
Omia vaistojaan kuunteleva.
Lempeä.
Läheinen.
Hellä.
Pirskahteleva.
Rönsyilevä.
Eikä-niin-kovin-vakava.

Sellainen äiti, joka höpsötää, opettaa tirpan tekemään pierunääniä suullaan ja pöristää naperon mahaa kikatusmyrskyn toivossa silloin, kun pitäisi jo mennä nukkumaan.

Sellainen äiti, joka minä olen. Olen ihan luonnostaan.

Minuna. Äiti-minuna. Sellaisena minuna, joka minä olen.

*******

Tänä(kään) merkkipäivänä meille ei kateta skumppabrunsseja tai anneta kalliita lahjoja. Ne eivät ole "minua". Tai "meitä". En halua kiusaantua ravintolassa, joka on hienompi kuin minä. Tai avata pakettia, jonka hinnalla olisimme tehneet viikon ruokaostokset Prismassa.

Meillä merkkipäivät ovat läsnä, kyllä, mutta eivät paperiin käärittyinä lahjoina tai muina suurieleisinä osoituksina. Minä saan lahjaksi lempeitä katseita, ohimeneviä silityksiä, helliä sanoja. Rakkautta.

Se on paras lahja minulle.

Olen aivan järjettömän onnellinen tajutessani, että sen lahjan voin saada joka ikinen päivä - ei vain tänään.

Hyvää äitienpäivää kaikille! <3

Share

Pages