Ladataan...
Puutalobaby

Seeluska oli kaatanut kupillisen vettä ruokailualustalleen ja uittanut siinä paloiksi revittyä talouspaperia.

Minä yritin (epätoivoisesti) saada jotain iltapalaa omaankin suuhuni ja samalla kannustaa vetkuttelevaa isosiskoa syömään vähän reippaammin, ettei iltapalapöydässä sentään ihan puolilleöin venyttäisi.

Seela katsoi minua omasta istuimestaan ilkikurisesti ja työnsi talouspaperivesimömmöannoksen suuhunsa.
"Älä laita sitä suuhun", minä sanoin.

Tirriäinen jatkoi virnistelyään. Ei mitään muuta reaktiota.
"Älä laita talouspaperia suuhun", minä toistin.

"Hähähähähähä!", Seela käkätti vastaukseksi tollero suussaan.

Ding.... Ding.... Ding....

Jossain takaraivon kulmassa soi hiljaisella äänellä kello kertoen, että joskus minulla taisi olla jokin tähän liittyvä ajatus. Ehkä? Mitä? Oliko? Ai mulla? Joo joo - kyllä kyllä, juuri sinulla. Siis siitä, että miten nämä tällaiset tilanteet olisi tarkoitus hoitaa... Siis tämä tällainen kello soi vaimeasti. Ding... Ding... Ding...

Aaaa, ai niin.

"Kulta, laita se talouspaperi pöydälle", minä sanoin.

Seela katsoi minuun, hymyili iloisesti ja otti paperitolleron suustaan alas pöydälle.

Damn. Niinhän se olikin.

Olenko se vaan minä, vai oliko nämä kasvatushommelit pik-ka-sen helpompi toteuttaa aikoinaan yhden kanssa...?

Kuvan virnistelijä liittyy tapaukseen.

Tämä siis (huoh) joskus oli näin:
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/kuriton-kakara

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Tapahtuipa eräänä aamuna siellä Espanjan-lomallamme.

Meillä oli edellisenä päivänä ollut juuri aivan huisin hauska, ihana, aurinkoinen ja kaikin puolin onnistunut päivä. Illalla flamingo-sadun jälkeen mielessäni vielä kupli ajatus, että vau - täällä sitä taas eletään tällaista lapsuuden kesää. Että jokainen päivä on uusi ihana seikkailu ja niin edelleen. Nukahdimme koko perhe onnellisina kainalo kainalossa ja hymy huulilla.

Seuraavana aamuna napero aukaisi silmänsä ja vastasi hyvänhuomenen toivotuksiini aurinkoiseen tapaansa yhtä äkkiä kuin demonin riivaamana:
"EEEEEIIIIIIIIIII!!!!!"

Voin siis sanoa ihan kalenterintarkkuudella sen päivämäärän, koska tällainen aivan uusi vaihe meillä käynnistyi.

Ulos lähteminen:
EIIIIIII!!!!!

Ruoka-aika:
EIIIIIIIII!

Leikkipuistoon:
EIIIIIII!

Onko pisuhätä:
EEEEEEEEIIIIII!!!!!

Kilarit kiihtyivät nollasta sataan sekunnissa - etenkin kaikki "olotilamuutokset" (varsinkin ulos lähtemiset) olivat täydellisen hermoromahduksen paikka. Kaikille. Vaikka siis oltaisiin lähdössä huvipuistoon tai mihin vaan kivaan juttuun. EEEEEEIIIII! Sisältäen siis selälleenheittäytymistä ja lasiahelisyttävää kirkumista niin kauan, että päästään ovesta ulos.

Sitten - ZAP - kilari loppuu samaan tapaan yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin. Hyväntuulinen auringonpaistenapero tässä terve, mitäs kivaa tänään tehtäisiin?

Ensimmäisinä viikkoina ajauduimme jotenkin kuin itsestämme suhtautumaan naperon muuttuneeseen käyttäytymiseen jotenkin... ...tiukasti. Voin myöntää: ärsytti. "Miten se nyt noin käyttäytyy, kun ennen on mennyt kaikki niin hyvin?" "Mehän ollaan menossa tekemään sen kanssa kivoja asioita, jep-jep ja tässäkö kiitos?" Aaa joo ja tietysti tämä: "Se tietää ihan hyvin, että miten tässä tilanteessa pitäisi toimia - ja silti toimii ihan tahallaan just vastakkaisesti. GRAAAH!"

Kerran (se oli viimeisiä lomapäiviä) olimme lähdössä pois rannan leikkipuistosta - tirppa ei luonnollisestikaan halunnut lähteä vielä. Napero juoksi nopeasti kiipeilytelineelle, kääntyi kohti meittä ja otti uhmakkaan haara-asennon, osoitti toisen käden etusormella minua ja toisen käden etusormella Joelia ja huusi raivokkaasti:
"JUMALAUTA!!!!!"

Näin hienosti ajateltuna (ei se todellisuudessa varmasti niin yksiselitteisesti mennyt) se hetki oli taas jollain tavalla uusi käännekohta - minulle. Jotenkin ihan konkreettisesti tajusin, että mitä kovemmin me kiukuttelua komennamme, sitä kovemman vastuksen me naperosta saamme. Että kuulkaas tämä tie ei nyt vie oikeaan suuntaan - tuo hemmetin naperohan imitoi meiltä kaikki komennuseleemme ja soveltaa niitä suoraan omaan kiukutteluunsa.

Se oli meille akuutti peiliinkatsomisen paikka. Että ei näin.

Ja että miten ihmeessä me oltiinkin huomaamattamme ajauduttu just sellaiseen reagointiin, mitä ennakkoon ajattelimme, että emme tule tekemään.

Seuraavien päikkäreiden aikaan, sen ihanan intialaisen ravintolan rantabulevarditerassilla, me vanhemmat keskustelimme. Ja päätimme omaksua uudenlaisen linjan. Ei enää tiukkaa komennusta - että "nyt tulet heti tänne eteiseen, niin päästään lähtemään". Keksitään luovuutemme äärirajoille asti vaihtoehtoisia tekniikoita; hei mikäs onkaan tämän jalan nimi, joka sujahtaa haalarin lahkeeseen? Kyllä, kyllä; nyt meistä tulee itse viilipyttyjä - ja toinen tulee hätiin heti, jos toisella meinaa äänensävy kiristyä.

Onnistuuko se aina? No ei. (kuten täällä)

Muutos ei tapahtunut päivissä eikä ehkä viikoissakaan; kyllä me kirkumista olemme edelleen saaneet välillä kuunnella. Mutta näin kahden kuukauden jälkeen huomaa silti ihan sataprosenttisen selkeästi, että ne totaaliuhman tilanteet ovat aivan todella-todella merkittävästi vähentyneet.

Ehkä meidän aikuisten reaktioilla on ollut jotain merkitystä. Ehkä ei.

Ehkä se laantui ihan itsestään näin pian.

Kirjoitin siis postauksen tällä samalla otsikolla reilu vuosi sitten (täällä). Silloin meillä oltiin nähty vasta niitä sellaisia hyvin sopuisia merkkejä omasta tahdosta. Eli että tahtoa selvästi löytyi, mutta ei vielä sellaisella totaalisella "liinat kiinni" -mentaliteetilla.

Silloin ilmoille heittämäni kysymys siis kuului: onko "uhmaikä" todellinen kehitysvaihe, jossa lapsen käytös on kiukuttelevaa ja riidanhaluista, vai onko kyseessä väärinymmärretyksi tulemisesta johtuva turhautuminen?

Näin yhden tahtoikään tulleen naperon kokemuksella vastaisin itse tähän suht painokkaasti, että on - ja vähän vaimeammin ja varovasti lisään myös, että ...tai ehkä myös tavallaan ei.

Olen edelleen allerginen sille "uhma"-sanalle. Vaikka se siltä selvästi joissain tilanteessa vaikuttaakin: että tuo tyyppi nyt tieten tahtoen tekee vaan ihan vastakkaista, mitä vanhemmat haluavat. Ihan selvästi kuin... ...uhmallaan. Mutta silti mä sanon mieluummin, että oman tahdon kehittymisen vaihe.

Terminologia sikseen; silti uskon tällä hetkellä, että tällainen voimakkaan tahdon ilmaisun vaihe lapsen kehityksessä on olemassa ja myös tarpeellinen. Lapsen temperamentista riippuu, että millaisena (ja missä iässä) se tulee eteen. Ja tuleeko ollenkaan.

Mutta samanaikaisesti uskon myös edelleen (niin kuin viimeksikin kirjoitin), että kyse on myös kommunikaatiohaasteesta. Ja että jos homma lähtee menemään väärään suuntaan (niin kuin meillä meinasi siinä komentamishommassa mennä), niin sitä voi epähuomiossa omalla toiminnallaan myös ruokkia.

Meillä kaksi juttua:
1. kiire ja
2. väsymys (esim. naperon viivästyneet päikkärit tai myös aikuisten väsymys; napero kun selvästi aistii, että koska aikuinen on ärtynyt)

Nämä olemme tämä oman naperon huomanneet selvästi sellaisten vaikeiden tilanteiden korostumishetkiksi. Ja kolmantena siis:
3. aikuisen reaktiot kiukutteluun - ja nimenomaan silleen "kertyvästi" ja sen myötä kiukuttelualttiuden kasvaminen/pienentyminen

Kuulostaako kenenkään korvaan yhtään tutulta?

Iiiiisona-isona disclaimerina ilmitasosanottakoon (vaikka yritin sitä rivienväleihinkin jo kirjoittaa), että itse ainakin henkilökohtaisesti olen hyvin vakuuttunut siitä, että nämä tällaiset vaiheet ovat varmasti hyvin erilaisia erilaisilla temperamenteilla varustetuilla lapsilla - ja temperamenttihan on synnynnäistä, sitä ei voi muuttaa. Niin lasten kuin aikuistenkin temperamentit siis :)

Silloin viimeksi haaveilin, että kerrankin ihan lukisin jonkun tätä aihetta koskevan kirjan - Thomas Gordonista taisin mainita silloin. No, en ole lukenut. Pitäisi nyt vihdoinkin laittaa varaus menemään kirjastoon - tämän tahdonkehitysvaiheen kanssa kun tässä kuitenkin elellään vielä monta monituista vuotta, kiitos seuraavaksi tähän ikään kasvavan pikkusiskonkin.

Tämän bloggauksen kuvissa esiintyvä Uhmakirja sen sijaan osui silmään kirjastossa palautettujen kärryssä ja nappasin sen mukaan. Se ei... ...näin rehellisesti sanoen... ... ehkä ihan kovin suurta sellaista "syvyyttä" aiheeseen antanut.

Yksi kohta tuossa Uhmakirjassakin kuitenkin kosketti, tuo tuossa kolmannessa kuvassa näkyvä ajatus: että aina on syy. Äiti ja isä eivät vaan aina sitä syytä ymmärrä.

Voi saisipa juuri sitä sellaista ymmärrystä lisää.

Etenkin väsyneenä ja kiireessä se on joskus aika vaikeaa.

Share

Pages