Ladataan...
Puutalobaby

Tämä saattaa olla blogimaailman historian ehkä ankein ruokaresepti. Kulinaristit tukehtuvat ensin nauruun ja sitten uudestaan vielä myötähäpeään.

Mutta! Tämä seuraava pöperö on ihan oikeasti tarkan ja huolellisen tuotekehityksen tulos. Uskokaa vaan!

Väitän nimittäin, että tämä pöperö on Se Juttu, jonka ansiosta kiloklubbaus on minulta aikaisempina kertoina (edellisen raskauden jälkeen ja kerran sinkkuaikoina kesällä kertyneet siiderikilot pudottaessa) onnistunut. Optimaalinen yhdistelmä Kiloklubin tarvitsemia (no okei ja painoskarppaajan) aineksia - minimikalorein ja niin, että nälkä pysyy mahdollisimman hyvin poissa.

Reseptin (hah!) kehittäminen lähti minulla aikoinaan liikkeelle jonkinlaisesta riisisoijapöperöstä. Eräänä iltana noita aineksia Kiloklubiin näpytellessäni totesin, että mitä hemmettiä mä tolla riisillä teen?!? Jos jätän riisin pois, saan samoilla kalorimäärillä juoda yhden kuivan omeansiiderin sen pöperön kanssa! Wohoo!

Pöperön ainekset olivat aikoinaan mahdollisimman sinkkujääkaappiystävälliset, kaikessa yksinkertaisuudessaan näin:

Tänään hifistelin ja lisäsin pöperöön myös jääkaapista löytyneet:

...ja valmiin pöperön sivuun vielä sellaisenaan kastikkeeksi:

Ja tässä resepti kaikessa täydellisyydessään, olkaa hyvät!
(tein äsken neljä annosta ja pakastan loput, ennen tein aina yhden annoksen kerrallaan eli luvut ovat suht neljällä jaolliset)

Painoskarppaajan soijapöperö (4 annosta):

4 dl soijarouhetta
8 dl vettä
4 rkl oliiviöljyä
1 pss (150g) pinaattia
1 pss (200g) herne-maissi-paprikaa
2 kpl yksikyntistä valkosipulia
8 kpl luumutomaattia (enempää ei ollut jääkaapissa)
2 rkl currytahnaa
mausteita oman maun mukaan (paljon; mä laitoin mustapippuria ja garam masalaa)

...ja annoksen sivuun sellaisenaan:
turkkilaista jugurttia
sambal olek -chilitahnaa

Heitä kiehuvaan veteen soijarouheet, ja kun soija alkaa olla valmiin näköistä, lisää joukkoon muut ainekset valinnaisessa järjestyksessä. Valmista on sitten, kun ei ole enää vetistä.

Hehe, luulitteko että lopputulos on jotenkin hienomman näköistä kuin ainekset antavat olettaa. No ei ole. Mutta maku on hyvä, kiitos mausteiden :)

JA: kaloreita noin 400 (riippuen siitä, paljonko ammentaa lautaselle tuota turkkilaista jugurttia) plus rutkasti proteiinia ja hyvää rasvaa - ja mikä parasta, nälkä pysyy poissa pitkään! 

Okei-okei tämä ei ole gourmet, mutta painoskarppaajille (etenkin kasvissyöjäsellaisille) ihan oikeasti suosittelen! Ja erityisesti hei Kiloklubi-käyttäjät; testatkaa, mitä tää tekee teidän päivän palloille - tulee kuulkaas ainakin mulla vihreää, vihreää, vihreää! :) 

Vapise, avocadopasta!

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Nyt lähtee.

Nimittäin raskauskilot.

*******

Tälle jutulle olisi ollut mulla mielessä toinenkin vaihtoehtoinen aloitus, kas näin:

Nyt ahdistaa.

Nimittäin raskauskilot.

*******

Päädyin kuitenkin tuohon ensimmäiseen muotoiluun. Se on se ajatusmalli, jonka haluan päähäni istuttaa. Tuo jälkimmäinen olkoon viime syksyn heiniä, nyt on vuosi 2015 ja nyt lähtee.

Okei on ihan megaklisee aloittaa tammikuu tällaisella aiheella. Ihan niin kuin mä olisin joku j*mankauta kävelevä naistelehti: "kertyikö joulu vyötärölle - näillä nikseillä onnistut." No ei kertynyt joulu. Kertyivät nuo kaksi raskautta. Vaikka ensimmäisen merkit ehtivätkin juuri ja juuri lähteä kropasta pois ennen toista raskautta, tulos toisen raskauden jälkeen on kuitenkin.... ....jotain ihan muuta.

Selvästikin eka palautuminen oli jotenkin pinnallista, ja toinen raskaus siihen perään... ...no aika lailla romahdutti koko fyysisen kuntoni.

Puhun nyt tietenkin ihan omasta skaalastani ja omista omakroppatuntemuksistani. Ylimääräisiä kiloja ei ole kymmeniä; yksi kymmenen vaan. Ja edelleenkin taitaisin mennä painoindeksillä juuri ja juuri normaalipainoisen rajaan. Hemmetti vie alan tässä nyt näköjään kirjoittamaan automaattisesti disclaimeria ja disclaimerin disclaimeria, kun oikein jo kuvittelen, kuinka joku ärähtää tiesmistä.

Mutta kyllähän nyt pitää olla oikeus sanoa, että minulla ei ole fyysisesti hyvä olo, ja seuraavan puolen vuoden aikana aion toimia niin, että minulle tulee fyysisesti hyvä olo.

Ei siinä pitäisi olla mitään väärää. Tai disclaimerinkirjoituksenpaikkaa.

Kroppani ei ole juuri nyt vahva. Ei sellainen fyysisen elinvoimainen. Ei sellainen, jolla ollaan fyysisesti aktiivinen: jolla pyrähdetään juoksemaan, kiivetään puuhun tai keikutaan trapetsilla.

Kroppani on... ikään kuin luovuttanut.

Mutta minä en ole.

Minä päätän, että elinvoima palautuu j*mankauta tämän 156 sentin sisälle. Aion olla taas minä.

Peruslihaksiston (heh kuten noista kuvista voi nähdä, en ole ollut koskaan yhtään lihaksikas; mutta sellainen sitkeänsissinfyysinenrimpula kuitenkin) ja sen kymmenen kilon lisäksi ongelma makaa (kirjaimellisesti) tuossa nykykropan keskikohdilla. 

Ja kyllä: blogissa ei ole juurikaan sitä huomannut (jos ei ole ihan tarkoituksellisesti yrittänyt kuvista sitä etsiä). Totta kai pyrin valitsemaan kuvat niin, että en itke itseäni uneen niitä katsellessani.

"Hei otetaanko susta sellaiset ennen/jälkeen -kuvat", Joel ystävällisesti ehdotti.
"EI!!!!!"

Ennen-kuvina toimikoon siis nämä menneiden vuosien kuvat (kaikki ajalta ennen lapsia). En mitenkään väitä, että näissä olisi mikään oma ihannevartaloni; mutta tuo vartalo oli minulla toimiva ja elinvoimainen. Minulla oli fyysisesti hyvä olo. Pystyin tekemään asioita. Minun ei tarvinnut valita vaatteita jonkin kohdan kiristämistä (tai peittämistä) ajatellen. Kuvanvalintakriteerinä oli (ei bikinit; jos luulitte...) se, että tuolla kropalla tehtiin asioita: patikoitiin, pyöräiltiin, snorklattiin tai vaikkapa sitten pelattiin Twisteriä:

Mä olin j*mankauta voittamaton Twisterissä. Juuri nyt en uskaltaisi edes kokeilla; luultavasti rikkoisin itseni alle minuutissa.

Jälkeen-kuvat voisivat olla sitten ihan samanlaisia. He he eli ei. Ainakin niissä on kaksi tässä kropassa alkunsa saanutta tättähäärää pyörimässä. Eli jälkeen-kuvat ovat luonnollisesti paljon parempia.

Mutta joo vartalonkuvapuolella mulla ei ole koskaan ollut mitään tyyliin barbinukeltanäyttämishalukomplekseja. Eihän mun naamakaan näytä siltä, hemmetti vie. Ulkoisen tavoitteen voisi muotoilla ehkä jotenkin niin, että haluan että pystyn suoraselkäisenä ja miettimättä vetämään bikinit päälle ajattelematta, että "apua miltä tää näyttää". Siinä on tavallaan mukana fyysisen lisäksi se henkinen puoli: että hyväksyy itsensä ja on sinut sen kanssa, miltä oma kroppa näyttää.

Mitä sitten ajattelin tehdä?

No en ainakaan laihduttaa. En tykkää siitä sanasta. Isoimilta osin ehkä siksi, että en suostu ajattelemaan, että minulla olisi mitään syytä laihduttaa. Ja ainakin yhtä isolta syyltä siksi, että en yhtään voi sietää (enkä haluakaan sietää) nälän tunnetta; laihdutus-sanaan sisältyy ainakin mun omassa mielikuvassa sellainen riutuminen.

En aio riutua; päinvastoin aion voida paremmin.

Kirjauduin juuri Kiloklubiin (se maksuton ohjelma, jota olen hehkuttanut aiemminkin *) ja aion alkaa syödä paremmin. Lisäksi aion ottaa puolen vuoden liikuntaspurtin (niissä lajeissa, mistä tykkään = zumbat ja muut tanssilliset jumpat), terveellisen syömisen tueksi. Mutta uskon, että kaikki nimenomaan lähtee siitä syömisestä.

Kirjasin Kiloklubin numerotavoitteeksi kymmenen kilon miinuksen; ohjelma sanoo, että sen saa 26 viikossa. Itse ajattelin, että viidessä kuukaudessa. Näppärästi kesään mennessä, heh luonnollisesti.

Eli kymmenen kiloa, parannus keskivartalolle ja fyysiseen (ja henkiseen) oloon kesään mennessä, kiitos. Ilman, että aion riutua, nähdä nälkää tai luopua mistään.

Ha.

Jotkut sanoo, että pessimisti ei pety. Mä sanon, että optimisti voi iloita saavutetusta voitosta jo etukäteen, ja sit jälkikäteen todeta iloisesti, että "hups ei onnistunutkaan" ja tanssahdella silti pitkin kukkapeltoja kohti kesää.

Näistä vaihtoehdoista mä valitsen tän jälkimmäisen.

 

 

 

*) heh linkkiä etsiessäni tajusin, että kahta päivää vaille tasan kaksi vuotta sitten; tän se tekee, kun saa lapset tasan (päivää vaille) kahden vuoden välein :D Tarkempaa Kiloklubi-kuvausta siis vanhassa bloggauksessa täällä.

Kuvat järjestyksessä: Patikoimassa Koh Changilla, joogaamassa Surinilla, pyöräilemässä Portugalissa, snorklaamassa Koh Changilla, uiskeltelemassa Kreikan saarihyppelyllä, twisteröimässä mökillä ja pyöräilemässä Kamputseassa (Angkorin alueella).

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Jos satuit vilkaisemaan eilisiä kalenterikuviani, saatoit huomata siellä aika paljon liikuntaharrastuksia... Kyllä: olen saanut liikuntainnostukseni takaisin! Vihdoinkin! Jee!

Vuosien vuosien kuluessa olen oppinut tuntemaan liikuntaminäni. Pitkään aloitin ja lopetin juttuja. Sitten en enää jaksanut aloittaakaan, kun tiesin että alkuinnostuksen jälkeen se lopahtaa kuitenkin.

Astanga-joogan kanssa taisin tehdä jonkinlaisen surullisen ennätyksen: on-off-harrastin sitä yhteensä yli kymmenen vuotta niin, että innostus lopahti aina (maksimissaan) parin kuukauden jälkeen. Enkä koskaan päässyt alkeistasoa pidemmälle. Mutku mutku. Mä vaan nii-iiin kovasti olisin halunnut, että se ois ollut mun juttu (ruskettuneet notkeat henkistyneenonnelliset intia-joogahipit jne...), että en millään halunnut uskoa, että se ei ole mun juttu.

Mun on myös ihan turha mennä mihinkään pumppijumppaan nostelemaan levypainoja tai tankoja. "Jee jee jee, jaksaa jaksaa, nyt peppu pienemmäksi!" Tai kuntosaliin vääntämään laitteita, yök. Mikä tahansa combat-spinning-kiinteytys-power-shape-xycling EIJEIJEI!

Niissä ei ole mitään "yleistä" vikaa, ja muut saavat ihan vapaasti tykätä niistä. Mutta mun juttu ne eivät ole. En tykkää niistä. Itse asiassa ihan vähän jopa vihaan niitä. En jaksa. Ei innosta. Ei ole motivaatiota. Ei ei ei.

Niinpä hyvin pitkään elin kuvitellen, että "aikuisliikunta" (lapsena olin harrastanut kilpavoimistelua) ei vaan yksinkertaisesti ole mua varten. En halua tehdä sitä ja piste.

*******

Sitten tuli sirkus.

Olin seurannut nykysirkusta piiiiiitkään ja ihaillen kadehtinut trapetseilla ja kankailla kieppuvia sirkustaiteilijoita. Oi, jos minäkin... "Mutta hei - mähän oon jo kohta kolmekymmentä, en mä voi aloittaa enää tuollaista..."

Sitten ystävä vastasi:

"Tuo nyt on ihan hölmöä. Jos sä aloitat nyt, voit viiskymppisenä sanoa, että mähän oon harrastanut tätä jo 20 vuotta."

Totta!

Itsensä ylittäminen aikuissirkustunnilla ("kuperkeikka! mä tein kuperkeikan!") aiheutti positiivisen tapahtumavyöryn. Kappas, tulin ostaneeksi CityDealista kortin jazztanssitunnille! Kokeilutarjous aikuisbalettiin - sinne! Ja sitten minulla oli jo jäsenkortti liikuntasaliketjuunkin. Elämäni ensimmäiset zumbat ja kaikenmaailman srip aerobicit.

Mutta ei niitä levytankopumppeja. Jotain olin oppinut.

Ja se oppi oli tämä:

Minulle liikunnan pitää olla hauskaa. Tarvitsen sinne mausteeksi naurua, iloa, pelleilyä. Jos alkulämmittelyksi leikitään hiirenhäntähippaa tai polttopalloa, ei tuntia oikein voi jatkaa turhan ryppyotsaisesti.

*******

Silvan syntymisen jälkeen liikunnan ilo oli pitkään hukassa.

Mun omalla ihanalla rakkaalla sirkustunnillakin turhautti - olin nyt huonompi kuin 5 vuotta sitten harrastusta aloittaesssani. Uusi harrastus Bollywood sentään pelasti syksyn; siitä tajusin haluavani uuden elinikäisen oman jutun sirkustelun rinnalle.

Joulukuun puolivälissä olo oli vieläkin paska (sori). "Nyt riittää", päätin, ja laitoin ruokatavat remonttiin. Kiloklubista kirjoittelin tarkemmin vielä alkuvuonna täällä ja täällä. Ja pari kertaa minulta onkin jo kyselty, että miten kiloklubbailut sujuvat...

No kröhöm...

Rehellisesti sanoen tein ruokien kirjaamista tosi laiskasti. Mutta ei se mitään - se toimi silti! Paino on tullut sellaisella hiirenvauhdilla laskusuhdanteeseen ja on nyt n. 4 kg vähemmän kuin joulukuussa. "Lähtötilanteessa" ennen raskautta olin vielä muutaman kilon hoikempi kuin nyt - mutta enää se ei haittaa yhtään.

Tammikuussa kirjoitin:

"Vaikka laitoin viralliseksi Kiloklubin painotavoitteeksi lähtöpainoni + 1 kg, saattaa olla että en edes tarvitse niin paljon. Haluan hyvän olon painoon, se riittää."

...ja nyt on hyvä olo. Se tuntuu... hyvältä.

Ja mikä ihaninta: olen taas löytänyt sen liikkumisen hauskuuden! Käyn pari kertaa viikossa sirkustreeneissä, lisäksi Bollywood-tanssitunnilla - ja itse asiassa hankin just uuden liikuntakeskuskortinkin ainakin parin kuukauden kokeilujaksolle.

Torstaina siellä zumbaillessani tajusin, että peilissähän sheikkaa taas ihan tuttu kroppa. Hei vaan! Missäs oot ollut? Olikin jo ikävä!

*******

Pähkäilin hetken aikaa, laitanko tähän kuvitukseksi tällaisen klassisen "paljastan mahani" -kuvan. Mutta hemmetti vie, menköön. Ja heh, pyjamahousuilla, totta kai.

35-vuotiaan synnyttäneen naisen vatsa. Mun näköinen ja ihan hyvä.

 

Ruokien merkitseminen Kiloklubiin on siis tässä osoitteessa (toistaiseksi) päättynyt, mutta ruokavalion aion sälyttää tällaisena jatkossakin.

Terveellinen ruokavalio plus liikunnan ilo = Kristan hyvä olo.

 

Miten teillä muilla Kiloklubin aloittaneilla on mennyt?

Share

Pages