Ladataan...
Puutalobaby

"Minua ei väsytä! Ei! Ei! Ei! Ei väsytä, ei väsytä, EIVÄSYTÄ, EI!!!!"

Parit korkeimmat väsymyks... väsymättömyydenilmaisun kohdat saivat ravintolan lasit iloisesti helisemään. Napero lötköpötkönä ravintolan penkillä. Jaahas. Jaahas. Mitäs sitä eilen tulikaan kirjoitettua...?

No niin. No niin. Täten on nyt saatu muistutus onnistuneen naperoelon (tän yhden nimenomaisen naperon suhteen siis) kahdesta ydinkohdasta:

1. Riittävän säännöllinen rytmi. Okei, okei, päiväunet viivästyivät vain tunnilla. Mutta enpäs ottanut huomioon, että aamulla myös herättiin kaksi tuntia normaalia aikaisemmin eli todellisuudessa valveillaoloaikaa tuli kolme tuntia tavallista enemmän. Hmm ilmankos yhtä äkkiä ehdittiin tehdä saman aamupäivän aikana niin paljon asioita...

...ja suoraan siihen liittyen kohta numero kaksi:
2. Sopivasti kivaa tekemistä. Sopivasti, ei liikaa. Liikenneturvan aamupalatilaisuus, jossa lapsille mukavaa tekemistä sillä aikaa, kun aikuiset juttelevat liikenneturvallisuusasioista (kivaa). Sen perään Eläinmuseoon yhdessä bloggaajakollegan kanssa (kivaa). No mennäänpä sit vielä lounaalle ihan ravintolaan (kivaa), kun ei tästä Eläinmuseon kahvilasta oikein saa kuin pullaa. Kaikki kolme peräkkäin (liikaa).

*******

Mielenilmaus kesti arviolta viisitoista sekuntia, mutta muistutus meni perille: pidäs nyt kuule äiti tää homma hanskassa.

Ja ne hanskat ihan oikeasti olivat hukassa. Mutta löytyivät. Hyvä. Parittomia ruskeita oikean käden nahkahanskoja kotona on vasta kolme.

 

PS. Mikä oli hauskinta aamutilaisuudessa?

"Konsantti!!!!"

Mikä oli hauskinta eläinmuseossa?

"Kolo!!!!"

Share

Ladataan...
Puutalobaby

"Minä tiedän, että sinä rakastat minua - mutta joskus vaan vanhemmilla on tärkeitä asioita."

Näin sanoi tirppa eräänä iltana sängyssä. Huokailin varmaan vähän liian syvään ja merkitsevästi siitä, että Silvan höpöttelyt eivät useasta pyynnöstä huolimatta olleet vielä hiljentyneet; jo kertaalleen nukahtanut Seela oli herännyt Silvan kovaan ääneen ja alkanut uudestaan möyriä pitkin sänkyä.

*******

"Älä välitä äiti, kyllä se varmasti löytyy! Voisiko se olla maton alla? Entä eteisessä? Tai jos isi on heittänyt sen roskiin? Voidaan etsiä yhdessä, minä autan sinua - älä itke, kulta! Kaikki kyllä järjestyy!"

Näin Silva lohdutti minua tänään. En siis itkenyt, mutta ei se varmaan kaukanakaan ollut; taas oli yksi paperi hukassa ja kaivoin arkistointijärjestelmäämme (heh) ehkä... ...hieman turhautuneena.

*******

"Ei minulla ole mitään hätää. Minua vaan itkettää siksi, että minua väsyttää."

Olin juuri aikeissa lohduttaa väsynyttä naperoa. Hän tiesi kuitenkin itsekin, mistä on kyse.

*******

Voi rakkaus. Elämää empaattisen kaksivuotiaan kanssa.

Jotkut aina ärsyyntyvät (tai eivät usko), jos sanon ääneen, että meillä ei ole vieläkään koskaan jouduttu taiteilemaan uhmaraivojen ja kiukkukohtausten kanssa. Oman mielipiteen ja tahdon muodostuminen naperossa toki näkyy, mutta enimmäkseen silleen hyvin... ...rakentavasti.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joustavatemperamentisen lapsen vanhemmilla ei olisi koskaan mitään huolia omasta lapsestaan. Huolet ovat vaan erilaisia.

Joskus pelkään, että empaattinen ja huolehtiva lapsi kantaa sisällään liikaakin huolta muista. Välillä pelottaa, jyrääkö nykymaailman kova meno tulevaisuudessa tämän herkän lapsen mukanaan. Tunnen pienen vihlaisun sisässäni aina, kun toinen villimpi lapsi tönäisee tirpan kumoon tai riistää lelun kädessä. Olemme yhdessä esimerkiksi reippaasti opetelleet sanomaan:
"Minä leikin nyt tällä, et saa ottaa tätä minulta kädestä."

Usein tirppa niin sanookin. Vahinko vaan, että lelun riistänyt harvoin kuuntelee.

Jos tirppa joskus vähän riehuu, minä lähinnä tuuletan sisäisesti "jesh - anna kuule palaa!". Reippautta opetellaan harrastuksissa ja naperotreffeillä - näitä tehdäänkin mahdollisimman paljon. Ja onneksi olemme löytäneet muutamia ihania naperoystäviä, joiden kanssa leikit selvästi menevät kivasti yksiin! Ja äideilläkin synkkaa :)

"Tänään minä osaan tehdä kaikki muskarin tehtävät!", saattaa tirppa ennen muskaria ylpeästi ilmoittaa.

Ja niin osaakin. Reippaudesta saa aina tietysti hurjasti kehuja. Temperamenttia ei kuitenkaan voi (eikä pidä) pyrkiä muuttamaan. Me jokainen olemme erilaisia.

*******

Naperomme on kuitenkin edelleen varsinainen sydäntensärkijäinen - tästä kirjoitin jo kesälläkin. Usein lapsen suusta tulee jotain niin kaunista, että kuulijan sydän meinaa nyrjähtää. Aika pieniäkin juttuja. Niin kuin eilen liukkaalla säällä, kun isi kantoi Seelan jo edellä autolle turvakaukalossaan, ja minä jäin tirpan kanssa kävelemään rauhallisempaa vauhtia perässä.

"Toisella on toinen kulta ja toisella toinen kulta!", tirppa ilmoitti iloisesti.

Ja tietysti tämä lause, mitä en varmasti unohda koskaan:

"Sitten, kun Seela kasvaa isoksi tytöksi, minun ei ikinä tarvitse olla yksin."

<3 <3 <3

*******

Oh. Minä niin toivon, että me vanhemmat aina kiireissämmekin jaksamme ymmärtää ja arvostaa tätä herkkää lasta juuri omana itsenään. Ja toivon sydämeni pohjasta, että lapsen kasvuympäristö tulevaisuudessakin (kodin ulkopuolella) voi olla sellainen, että tällainen rauhallisempikin ääni tulee kuulluksi.

Onko teidän perheessänne kasvamassa tällaisen temperamentin omistavaa lasta? Miten olette tukeneet hänen temperamenttiaan?

Share