Ladataan...
Puutalobaby

Kuusi ja puoli vuotta sitten tapasin erään pojan. Ja hmm ehkä voi tosiaan sanoa, että pojan, minua kuusi vuotta nuoremman. Ihastuin häneen heti ensitapaamiselta, vaikka suhde ei ilman ensiaikojen kivikkoja edennytkään.

Mutta olin valmis sanomaan, että tämän ihmisen kanssa en halua luovuttaa.

Ihastuin oh niin moneen asiaan. Niin monessa asiassa hän oli aivan erilainen kuin kukaan muu aiemmin tapaamani ihminen - mies tai nainen. Jotenkin ihan-ihan erityinen yhdistelmä... ...kaikkea.

Mutta en olisi silloin osannut kuvitella, että nyt kuusi ja puoli vuotta myöhemmin yksi silloin-ihan-tuntematon ominaisuus hänessä on (kaikkien niiden muiden edelleen ihailemieni piirteiden lisäksi) minulle ehkä se kaikkein rakastettavin: hän on aivan uskomattoman ihana isä.

Rakastan meidän lapsiamme yli kaiken, mutta minä olisin ihan hyvin voinut jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Hyvin-hyvin pitkään ajattelin, että jäänkin. Vaikka elämässäni on ollut paljon rakkautta (ja olen siitä kiitollinen), ehjän perheen mallia siinä valitettavasti ei ole ollut. En ollut koskaan aikaisemmin tavannut ihmistä, johon voisin ihan sataprosenttisesti luottaa. Kaikessa. Johon voisin tukeutua. Joka olisi niin varma ja vakaa, että meidän lujan rakkautemme ympärille voisi syntyä vielä jotain enemmän. Perhe. Nelihenkinen perhe, hemmetti vie. Aika hullua.

Ja ennen kaikkea: joka suhtautuu perheeseen niin kuin minäkin. Jolle tasa-arvoinen vanhemmuus ei ole tavoittamaton ideaali tai pelkkää (vaimon suusta pursuavaa) sanahelinää - joka oikeasti elää sitä. Luontevasti ja ponnistelematta. Koska meidän mielestämme se on juuri se, miten haluamme perheenä elää.

Meidän perheen elämä perustuu tasa-arvoiseen elämänkumppanuuteen ja meidän neljän ihmisen väliseen keskinäiseen rakkauteen.

Ja se on luja.

Hyvää isänpäivää, rakas!

Sinun rakkautesi ja vankkumaton huolenpitosi on meille tärkeintä, mitä on.

Share