Ladataan...
Puutalobaby

A. Sinivaara kirjoittaa Onnenpäivä-blogisssaan vauvakuumeesta - tai pikemminkin siitä kuumeettomuudesta.

Hmm, onkohan tämä nyt tällaiselle "vauvabloggaajalle" aivan liian raju tunnustus: minullakaan ei koskaan ollut vauvakuumetta. Ei edes silloin, kun tämä Maailman Rakkain sai alkunsa.

(Swihhh! Het-ki-nen: kuuluiko tuo ääni juuri, kun lukijat katosivat? "Höh, eihän tuo yhtään uskottava äiti ollutkaan", he ajattelevat?)

Ei ihme, jos ajattelevat. Tämä oli minullekin raskausaikana yksi suurimmista huolistani: Tuleeko minusta hyvä äiti ollenkaan, kun en ole koskaan tuntenut pakahduttavaa halua silitellä toisten raskausmasuja tai pidellä sylissäni vastasyntynyttä? Kun jouduin jäämään työstä pois sairauslomalle, työkaveri kehotti nauttimaan vastasyntyneen varpaiden nuuhkimisesta. Täh? VARPAIDEN? Ööö onko ihan pakko...?

Sittemmin olen kyllä haistellut Silvan varpaita. Ne eivät haise juuri miltään. Ja minulla on kuitenkin niin hyvä hajuaisti, että kerran seurustelun alkuaikoina, kun Joel palasi rapujuhlista ja kömpi suihkun ja hampaiden- ja hiustenpesun jälkeen (kammoan kaikkia merenelävähajuja) viereeni, totesin ensimmäiseksi: "Ai, siellä oli persiljaa".

Muunlaisia kuumeita olen toki elämäni aikana kokenut. Oh, etenkin matkakuumeita! Kun oli pakko päästä kerran talvessa kaukomaille, pakata rinkka ja lähteä reissuun ilman suunnitelmia, Lonely Planet rinkan taskussa. Thaimaa, Intia, Karibia, Intia, Intia, Intia, Intia, Thaimaa, Kamputsea, Vietnam, Tansania. Pakko. Tiedän kyllä, mitä tarkoittaa, kun on pakko.

Matkakuume vei mm. viisi kertaa Intiaan.

Mutta vaativaa kuumotusta munasarjoissa? Ei. Ei koskaan, vaikka ikää oli siinäkin vaiheessa jo 34.

Raskausaikana tuntui jopa vääryydeltä muita ihmisiä kohtaan, että juuri meille tämä raskautuminen tapahtui tyylillä "kerrasta osumaan". Miksi juuri me saimme tällaisen ilon ja jotkut muut saattavat joutua yrittämään vuosikausia - tai jopa jäädä kokonaan ilman? Meillä kun olisi ollut aikaa odotella vaikka vähän pidempäänkin. Pelkäsin olevani aivan tunneköyhä, kun sitä kuumetta ei vaan tuntunut. Vaikka raskausviikot etenivät, olo oli lähinnä epätodellinen. Pelokas, vieras, omituinen.

Totta kai jokin määrittelemätön sykäys minussakin on tapahtunut, että tämä ihana vauvamme ylipäänsä alkunsa. Ehkä se olikin vain kuumeeton versio samasta taudista? Kuumeeton vauvaflunssa? Minulla kyllä on aika hyvä vastustuskyky: kun virus kaataa Joelin sängynpohjalle, minä hädin tuskin yhden kerran aivastan.

Raskausviikolla 22 märkäpuku mahtui vielä kiinni.

Ja kun Silva sitten syntyi keskoksena, päällimmäiset tunteeni olivat pelko ja huoli. En tullut enää pohtineeksi sitä raskausajan murhettani, että osaanhan varmasti rakastaa vauvaamme tarpeeksi.

Ja kun huoli vihdoinkin alkoi väistyä, katselin pientä unessa tuhisevaa murmeliamme ja totesin, että totta kai rakastan! Rakastan ihan valtavasti. Rakastan sellaisella pohjattomalla äidinrakkaudella, jonka en tiennyt olevan mahdollista. Minulle.

Juuri tämä on se vauva, joka meidän oli tarkoitus saada.

Ps. Myönnettäköön: Silvan syntymän jälkeen minäkin olen alkanut katsella raskausmasuja ihan uusin silmin. Hellyydellä. Ja vieraidenkin vauvojen parkaisut saavat jossain sisällä aikaan pakahduttavan tunteen. Tekee mieli mennä juttelemaan tuntemattomille: "Minkä ikäinen se on? Millaiset vaatteet teillä on tällaisella säällä? Onko teilläkin karstaa päänahassa?"

Hmm. Ehkä tämä on jälkikäteistä vauvakuumetta? Kuumeettoman vauvaflunssan jälkitauti? Ehkä se nyt vihdoinkin iski, kun äitipäisyys pehmensi vastustuskykyni.

Share