Ladataan...
Puutalobaby

Vuodenvaihde lähestyy, ja se on tarkoittanut taas meidän perheessä yhtä rajapyykiä. Siihen mennessä on täytynyt taas tehdä tällaisia tietynlaisia perhepoliittisia päätöksiä. Tyyliin kuka hoitaa lapsia, miten ja missä - ja kuka vastaavasti käy töissä.

Hmm voisin sanoa, että asiaa mietittiin pitkään ja hartaasti. Ja tavallaan sitä varmaan mietittiinkin. Ehkä. Vaikka alitajunta tiesi kyllä koko ajan, että mikä se meidän valintamme on.

Eli oikeastaan ratkaisu oli meille kuitenkin ihan yllättävän helppo. Tämän perheen kokonaishyvinvoinnin kannalta oli nimittäin vain yksi ratkaisu ylitse muiden. 

Kuka meidän perheestä sitten laittaa tammikuun 2. päivä herätyskellon klo 6.30 soimaan?

Ei kukaan.

Kuva: Kirsi Tuura/ Kauneus ja terveys -lehden juttu "Erilaiset nukkujat", lokakuu 2014.

 

No, todennäköisesti Seela meidät kuitenkin siihen aikaan herättää. Tai no kröhöm Joelin - minä ajattelin jäädä Silvan kanssa nukkumaan ainakin yhdeksään, ha.

Mutta joo. Kuluva syksy on ollut meille monin puolin vaikea. Siksi tunsimme, että nyt jos koskaan (ja mieluiten kyllä aina) täytyy tehdä päätöksiä perheen kokonaishyvinvoinnin mukaan. Taustalla tietysti myös se, mitä ylipäänsä ajattelemme haluavamme - noin niin kuin elämältä. Asiaa pohdittiin jo viime talvena (kantsii lukea tämä); ja jos jotain haluaa, kannattaa varmaan tehdä elämässä sellaisia päätöksiä, jotka vähitellen kuljettavat edes oikeaan suuntaan.

Meidän perheessä asustelee siis pian yksi opiskelija ja yksi hoitovapaalainen. Ja kaksi pientä lasta, joiden molemmat vanhemmat ovat kotona.

Kuva: Kirsi Tuura/ Kauneus ja terveys -lehden juttu "Erilaiset nukkujat", lokakuu 2014.

 

No okei. Ei me nyt ihan pelkästään tälleen sängyssä ajateltu söpöstellä.

Joel aikoo valmistua tulevan vuoden jälkeen psykologiksi. Minä puolestaan pyrin hoitovapaan aikana tekemään freelance-töitä kotoa käsin niin paljon kuin suinkin kykenen. Koska raha - ja ennen kaikkea koska haluan. Haluan tehdä taas töitä, mutta en ainakaan juuri nyt kokoaikaisesti.

Meidän lapsemme ovat pieniä juuri nyt. Juuri nyt meitä tarvitaan enemmän kotona kuin kokopäivätyöelämässä.

Entäs sen jälkeen? Jaa-a. Joelin kaveri esitti vähän aikaa sitten Joelille sen kysymyksen.
"Aion etsiä töitä, käydä kuntosalilla, leikkiä lasteni kanssa ja rakastella vaimoani", Joel oli vastannut.

Ööööö okei. Sopii.

Kuusi työpäivää siihen, että Joelin vapaa alkaa. Lasken tunteja.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Puutalon yleisin puheenaihe viime viikkoina ei yllättäen olekaan ollut "mitä ruokaa sä haluaisit syödä?" tai "tuliko tänään kaikki pisut pottaan?". Tärkeitä aiheita nekin. Mutta jostain kumman syystä me ollaan jatkuvasti päädytty liikkumaan keskuisteluissa jotenkin ihan eri sfääreissä:

Mitä me oikein haluamme... ...noin niin kuin ELÄMÄLTÄ?

Puheenaihe lähti liikkeelle pari viikkoa sitten treffi-iltana; en edes tiedä, kumpi sen aloitti. Mutta omituista kyllä olimme ilmeisesti jo jonkin aikaa molemmat tahoillamme miettineet näitä asioita - tilanteessa, jossa sitä ehkä kuvitteli, että ajattelisimme lähinnä uuden vauvan syntymän jälkeisiä käytännön asioita. Mutta minkäs sitä alitajuntansa työskentelylle mahtaa.

Ja sitten jostain määrittelemättömästä sykäyksestä se käynnistyi - hurjasti tulviva virta ajatuksia ja keskustelua siitä, mikä olisi meidän mielestämme onnellista elämää. Miten me haluamme elää?

Päädyimme intensiiviseen elämäntapakeskusteluun ja jotenkin sellaiseen ihanaan vapautumisentunteeseen, joka purkaantui jo heti kotimatkalla spontaaneina naurunpyrskähdyksinä: tämä kaikki on mahdollista! Ja mikä tärkeintä: elämä on kuljettanut meitä samaan suuntaan - haluamme samanlaisia asioita ja ymmärrämme toistemme haaveet! Ja haluamme kannustaa toisiamme niiden asioiden toteuttamisessa, jotka toiselle ovat tärkeitä.

...eikä tässä nyt puhuta elämästä ensi syksynä tai ensi vuonna. Vaan viiden vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Kolmenkymmenen vuoden  päästä.

Itse olen ollut kotona tirpan kanssa nyt kaksi vuotta. Sitä ennen seitsemän vuotta tiivissä työelämäputkessa. Sitä ennen puoli vuotta Intiassa vapaaehtoistyössä. Sitä ennen pari vuotta hektisessä markkinointityössä. Sitä ennen vielä tiivimmässä putkessa (perfektionistiseen tapaan suoritettuja) opintoja ja sen ohella ahkerasti tehtyjä töitä - "että varmasti sitten pääsisi kiinni oman alan töihin, voi-apua-apua".

Samaan tapaan kuin aikoinaan Intian-työjakso pysähdytti, on saman tehnyt nyt myöhemmin myös tämä kotona perheen kanssa vietetty aika.

Osansa teki varmasti tämä "vapaa", työminän ulkopuolinen elämä. Ja toisen puolensa sitten tämä bloggaaminen, joka on ikään kuin avannut minulle (henkisen) oven siihen, miltä tuntuu, kun kirjoittaa jotain omaa. Antaa jotain itsestään. Ei kirjoita "vain työkseen" vaan myös itselleen.

Niinpä oma ultimate-unelmani (ei vuoden päästä vaan ehkä viiden vuoden) olisi tehdä innostavaa päivätyötä vaikkapa kolmen päivän ajan viikossa. Lopuilla kahdella päivällä... no: toteuttaisin itseäni. Mitä se sitten onkaan. Blogia, jotain muuta kirjoitustyötä, freelance-toimittajan työtä - mitä ikinä sillä hetkellä tuntisinkin elämässäni tarvitsevani. Itselleni. Vaikka hemmetti vie opettelisin käyttämään ompelukonetta. Tai tekisin sen gradun loppuun, jos en muuta keksisi. (tuskin)

Töitä tekisin sen verran, että se tuntuisi hyvältä. Ei sen verran, että ne neljäkymmentä viikkotuntia tulisivat täyteen (plus perfektionisti-lisänä kaikki ylityöt). Tunnistatteko sen eron, mitä tarkoitan...?

Unelmia, unelmia. Saahan sitä unelmoida.

*******

Joel puolestaan oli ajatellut samanlaista ja toisaalta myös erilaista. Joelilla on tietysti ensin edessä opintovapaa ja valmistuminen (psykologiksi - kenties myöhemmin psykoterapeutiksi). Mutta: nyt ei puhutakaan, että ensi vuonna vaan elämässä. Jossa on aikaa.

Vielä jokin aika sitten Joel oli oman ultimate-unelmansa kanssa aika musertunut: "sitä ei koskaan tapahtunut" "Ei ole enää ikinä aikaa." "Se ei ole mahdollista." "Olisi pitänyt tehdä silloin, kun oli siihen mahdollisuus." Ja niin edelleen.

Tuleva psykoterapeutti-aviomieheni haluaa siis piirtää omaa fantasiasarjakuvaa. Ei työksi (siinä mielessä, että siitä tulisi mitään elantoa), vaan intohimon vuoksi. Ajatus on muhinut Joelin päässä jo teini-ikäisestä asti, ja viimeiset viitisen vuotta Joel on jo rakentanut maailmaa, henkilöhahmoja, juonikuvioita... Kaikki on periaatteessa valmista noin niin kuin päässä - vain aika ja toteutus puuttuu. Eikä toteutusta voi tapahtua ennen kuin on aikaa. Tunti viikossa (tai päivässä) ei riitä. Tarvitaan useampi kokonainen työpäivä viikossa.

Mutta päivätyössä on pakko käydä, että perhe elää (etenkin nyt, kun minä olen ollut enimmäkseen kotona), valmistuakin pitää. Se vie vielä ainakin pari vuotta. Toinen lapsi on tulossa. Arki puskee päälle. Miten se ikinä on mahdollista?

Mutta kun se on!

Joelilla on asioihin paljon perinpohjaisempi näkemys kuin minulla. Siinä, missä minä ajattelen fiilispohjalta, Joel haluaa tehdä laskelmia ja "eksplisiittisesti käydä läpi erilaisia skenaarioita" (Joelin sanoja siis). Isona sykäyksenä Joelin "muserruksesta optimismiin" -siirtymälle taisi toimia eräs blogi, Early Retirement Extreme. Siinä kirjoittaja on päättänyt jäädä viiden vuoden jälkeen eläkkeelle - ja on onnistuneesti myös tehnyt niin! Vain viisi vuotta kaikenlaista elämänkulujen tinkimistä, priorisointia ja säästämistä. Ja sen jälkeen loppuelämän vapaus! Bloggaaja kuulemma antaa myös käytännön oppitunteja siitä, miten hän on tavoitteeseensa päässyt. Blogi on tietysti ääri-ihmisen ääriesimerkki; mutta todiste siitä, että se on mahdollista!

Okei, me emme halua eläkkeelle, kyse ei ole siitä. Oikeastaan päinvastoin. Me haluamme elää elämää, jossa on innostavan oman alan työn lisäksi myös tilaa ja mahdollisuutta toteuttaa itseään. Ja haluamme näyttää sitä esimerkkiä lapsillemmekin: että elämä ei ole välttämättä sitä, että kahdeksan tuntia päivässä töitä, ruokakaupan kautta kotiin ja illalla katsotaan televisiota. Vaan että elämässä voi olla omia intohimoja, projekteja ja harrastuksia, joita voi toteuttaa - myös silloin, kun on jo itse äiti tai isä. Asioita, joille voi järjestää aikaa - etenkin näin perheellisenä tietysti kumppanin myötämielisyydellä ja kannustuksella on tähän iso osansa.

Toivomme, että me voisimme omalla esimerkeillämme kannustaa myös lapsiamme löytämään ne "omat juttunsa" tässä elämässä. Myös työpaikan ulkopuolelta.

*******

Niin ja sitten se yksi: raha.

Viimeisen kahden vuoden aikana olemme huomanneet, että näyttäisi siltä, että me hyvin pystymme tulemaan toimeen vain yhden ihmisen tuloilla. Olemme vähentäneet kulustamme - toki - mutta silti ei ole yhtään sellainen olo, että olisimme joutuneet luopumaan jostain, mistä emme olisi halunneet luopua. Olemme silloin tällöin ostaneet vaikkapa vaatteita uutenakin, vaikka enimmäkseen kyllä kierrätettyinä. Käymme välillä nepalialisessa syömässä - ei enää niin usein kuin ennen, mutta käymme silti. Leffassakin on käyty. Ruokakaupasta ostettu, mitä on tehnyt mieli; hieman hintalappuja vilkuillen, mutta ei maanisesti senttejä loppukuusta laskeskellen.

Tinkimisen varaakin vielä olisi ilman, että vieläkään kokisimme luopumisen tunteita

Erityisen onnelliseksi tilanteen tuntuu tekevän se, että selvästi haluamme samoja asioita. Elämältä. Olisikohan jopa kysymys niin hienonkuuloisesta sanasta kuin elämänarvot? Että esimerkiksi kumpikaan meistä ei ole mitenkään materian perään - että pitäisi saada hienointa/kalleinta/parasta-jotain. Että haluaisimme sijoittaa vaikka kalliiseen designiin kotona tai vaatekaapissa. Eli että emme tunne olevamme ilman jotain, vaikka talvikengät ostetaan Prismasta eikä Palmroosilta.

Ja sitten olemme miettineet asioita, joista emme ole valmiita luopumaan. No se matka ainakin kerran vuodessa. Asuminen puutalossa. Kuluja molemmat, mutta meille tärkeitä - ja osa sitä "meidän omaa elämäämme", jota haluamme elää. Siksi niistä ei luovuta. Vain niistä asioista, jotka eivät tunnu oman onnellisuutemme kannalta olennaisen tärkeiltä.

Tuntuu melkein kummalliselta, miten olemme pystyneet tämän kaksi vuotta elämään näin. Rehellisesti sanottuna Joelin tulot eivät nimittäin ole mitenkään erityisen suuret (minä toki olen myös tehnyt hoitovapaalla myös jonkin verran töitä)... Mutta silti olemme tulleet toimeen hyvin ja tehneet noita matkojakin. Maksaneet asuntolainaa. Ehkä me emme vain kuluta niin paljon. Ehkä? En tiedä.
(tai sitten jommalla kummalla meistä on joitain päivänvaloasietämättömiä bisneksiä, joilla rahaa on toisen tietämättä muilutettu yhteiselle tilille)

...niin ja se tämän kaiken pohjalta syntynyt pieni mutta suuri ahaa-elämys: meille on mahdollista, että joskus tulevaisuudessa (kunhan Joel on valmistunut jne.) me molemmat käymme "vain" osa-aikatöissä tienaten yhteensä yhden ihmisen tulot, elätämme perheen sillä ja meillä on enemmän sekä yhteistä aikaa että aikaa oman itsemme toteuttamiseen.

Vau.

*******

Olo on niin vapautunut. Elämä! Meidän näköinen elämä!

Ja miten ihanaa, että on tuossa vierellä tuo elämänkumppani, joka haluaa samoja asioita. Voin hyvin kuvitella, että joku eri tavoin ajatteleva ihminen saattaisi kuunnella vaikkapa Joelia ja tuhahtaa, että "phyh, ai että piirtelisit puolet viikosta jotain sarjakuvaa - kasvaisit jo aikuiseksi, sullahan on kaksi lastakin!". Tai minua ja hymähtää, että "heh ai KUINKA kauan sä viikossa aikaa käytät tuohon blogiin - onko tuossa nyt mitään järkeä!".

On järkeä. On todellakin järkeä. Meille on todellakin järkeä siinä, että oman elämän merkitys syntyy niistä itselle tärkeistä asioista. Vaikka ne jollain yleisellä "yhteiskunnallisella talousjärkevyysulottuvuudella" olisivatkin vain harrastelijan puuhastelua tai lapsellista turhaa ajanhukkaa. Koska sitä ne eivät ole, jos ne tuovat elämään onnellisuutta ja hyvinvointia.

Ja on vaan niin älyttömän onnellista, että vierellä on kumppani, joka ymmärtää! <3

Share