Ladataan...
Raakaherkku

Viime viikon perjantaina vaaka näytti vihdoin ja viimein sen -10kg helmikuun alusta. Hyvä mieli lähteä ystävien kanssa mökkeilemään viikonlopuksi. Olin ajatellut viettää viikonlopun siististi ruokavalion suhteen, vähän herkuttelua, mutta kohtuudella. No, ajatus oli hyvä, mutta toteutus ontui hyvin pahasti. Ruokavalio pysyi hallinnassa iltapäivään saakka, mutta sen jälkeen päivän liian kevyt syöminen kostautui. Ostin mökille kaupasta välipalapatukan ja ajattelin pärjätä sillä, kunnes laitamme ruokaa illalla yhdessä. Noh, patukan jälkeen nälkä oli vain kahta kauheampi ja siitä se mättäminen sitten alkoi ja kesti sunnuntai-iltaan saakka. Vanha kunnon "kaikki tai ei mitään" nosti taas päätään ja kun olin jo kerran sortunut, sama se on sitten vetää kaksin käsin kaikkea. Olo oli lähes koko viikonlopun ajan ihan järkyttävän turvonnut ja huono. Vehnä aiheutti minulle kammottavat ilmavaivat ja niiden kourissa sitä sitten kärvisteltiin. Valehtelisin, jos väittäisin, että vehnäherkut eivät minulle maistuneet, nehän olivat ihan taivaallisen hyviä. Ehkä ensi kerralla mietin kuitenkin kahdesti, haluanko kakkupalan takia kärsiä turvotuksesta, hirveistä ilmavaivoista, ripulista ja järkyttvän kuntoisesta ihosta? Nyt järjellä ajateltuna vastaus on tietenkin en todellakaan, mutta miksi niitä piti nyt mussuttaa vatsa pinkeenä? Ja eihän tollaisessa olossa ole mitenkään nautinnollista!! Jossain kohtaa herkkujen mättämisen aikana perustelin itselleni, että olen nyt ollut dieetillä, joten täytyyhän elämästä nauttia? Mun viikonlopun olotilaa nautinto kyllä kuvaa viimeisenä!

Ja mitä vaaka sanoi tähän kaikkeen? Maanantainakin olo oli ihan järkyttävän turvonnut ja painoa oli tullut +3.1kg eli ihan kunnioitettava saldo kolmelle päivälle. Vähän tai aika paljonkin lukema masensi, mutta ei se auta, kuin palata taas perusasioihin ja jatkaa hommaa. Toivon näiden vehnäturvotuskilojen häviävän vauhdilla, jotta pääsen taas kunnolla jatkamaan dieettiä. Edelleen tavoitteena olisi normaalipaino vuoden lopussa ja sinne olisi sellainen -15kg matkaa. Töitä sen eteen joutuu tekemään ja paljon, mutta töitä näiden kilojen kasaamiseenkin on tehty. 

Viikonlopun syömisissä eniten harmittaa se itseltään salailu ja syyllisyys enemmän, kuin lisääntynyt paino. Jos olisin nauttinut herkut hyvällä omallatunnolla ja paino lisääntyy sen takia, ei siinä mitään. Mutta kun se vanha syömishäiriö minä astui taas kuvaan ja syöminen oli enemmänkin pakonomaista, ahditus pitää saada jollain keinolla kuriin ja ruuan tunkeminen kurkusta alas on ilmeisesti ainut keino siihen. Näinhän asia ei todellakaan ole, mutta siltä se välillä tuntuu. Minun kehooni astuu joku vieras, joka alkaa ohjailla minua ja tekemisiäni. Tuntuu, että itse olen silloin vain katsojan roolissa koko hommassa. Nyt oma minä on taas palannut ohjaksiin ja uusi viikko käynnistyi hyvällä ja ravitsevalla aamiaisella. Toivottavasti plussakilot häviää tämän viikon aikana ja mielellään vähän ekstraa päälle. 

Share

Ladataan...
Raakaherkku

Jossain vaiheessa ajattelin, että en voi aloittaa saliharrastusta, koska muut kuitenkin katsovat, että mitä tollainen ylipainoinen jättiläinen tekee kuntosalillla? Todellisuushan on aivan toinen, suurin osa varmasti vain arvostaa ihmisiä, jotka ovat päättäneet aloittaa liikunnan ja itsestään huolehtimisen. Salilla treenatessa hyvin harvoin edes kiinnistän mitään huomiota muihin treenaajiin, vaan keskityn omaan treeniin täysillä. Miksi sitä niin usein ajattelee, mitä muut minusta ajattelevat? Tiedän, että monet tarinoistani kuulostavat täysin järjettömiltä, mutta arvostelun ja ulkopuolelle jäämisen pelossa olen tehnyt vaikka mitä. Juonut, vaikka en olisi halunnut, salaillut, piilotellut ja hävennyt ruokiani tai syömistä jättämistä, syönyt salaa muiden lähtemisen jälkeen. Esimerkiksi joskus dieetillä ollessani on paljon helpompaa ollut ottaa tarjottu kahvipöytäpulla, kuin alkaa puolustella ja selitellä omia valintojaan, miksi haluan syödä terveellisesti, miksi nyt laihdutan, miksi nyt en vaan ota pullaa. Pelkään epäonnistumista, jossain vaiheessa pelkäsin sitä jopa niin paljon, että en uskaltanut edes yrittää. Kun ei yritä, ei voi epäonnistua. Viime laihdutuskierroksella kuulutin projektistani kaikille ja kaikkialla, ajattelin, että saan kannustusta ja tukea, enkä repsahda, kun olen mainostanut sitä joka puolella. Ja se toimi, vei minut hyviin tuloksiin. Kunnes sitten repsahdin ja ajauduin syömishäiriön kierteeseen ja epäonnistuin. Häpesin epäonnistumistani niin paljon, että aloin saada paniikkikohtauksia, en uskaltanut poistua kotoa, minua ahdisti niin paljon muut ihmiset ja se, että kaikki näkevät, millainen luuseri olen. 

Kun aloin uudelleen laihduttamaan tammikuussa, en puhunut siitä juuri kenellekkään. Enkä vieläkään ole kertonut, kuin äidilleni ja muutamille muille henkilöille. Minulle avoimuus on yksi vaikeimmista asioista, on pelottavaa avata itseään ja syvimpiä tuntojaan muille ihmisille ja siksi ehkä sairastuinkin.Töissä terveelliset evääni kiinnittävät huomiota ja alkuun olisikin tehnyt mieli huutaa, että jättäkää minut rauhaan ja lopettakaa eväideni kommentointi. Eikö jokaisella ole oikeus syödä miten haluaa? Oikeasti suurin osa kommentoijista vain ihaili terveellisiä eväitäni ja muutamat kyselivät, olenko dieetillä. Itse tietysti kehittelin taas päässäni "kaikki arvostelee minua ja tekemisiäni" mörön. Se ei varmasti ole lisännyt dieetin mielekkyyttä. Nyt näiden kuukausien aikana olen ymmärtänyt, että kaikki kohtaavat näitä epäilijöitä ja kommentoijia jossain vaiheessa. Osa kommentoijista on kateellisia, osa kyselee vain mielenkiinnosta. Jotenkin ruoka on itselleni pyhä asia ja olen sen suhteen hyvin herkkä. Välillä ärsyttää, kun toisia tuntuu muiden syömiset kiinnostavan niin paljon. 

Oma suhteeni syömiseen on hyvin vinoutunut syömishäiriöstä ja kymmenistä laihdutusyrityksistä johtuen. Tämä kevät ja meidän ihanan ryhmän kroppaprojekti on normalisoinut sitä hieman, mutta mistään rennosta ja sallivasta syömisesä ei todellakaan vielä voida puhua, kaukana siitä. Aika ajoin pään sisäinen kalorilaskuri alkaa raksuttamaan, vaikka siitä olen onnekseni päässyt melkoisen hyvin eroon. Hiilarit ovat suurin kammostuksen aihe ja syöminen aiheuttaa minulle TODELLA helposti huonon omantunnon. Toisaalta olen hyväksynyt sen ajatuksen, että hyvään, rentoon ja sallivaan syömiseen saattaa syömishäiriöstä parantumisen jälkeen mennä 2-4 vuotta, joten alkutaipaleella vasta ollaan. Ruoka on meidän elinehto, ilman sitä ei voi elää. Ruoka liittyy erottomattomasti myös useimpiin sosiaalisiin tilanteisiin ja se mielipiteitä hyvästä ravitsemuksesta on varmasti yhtä paljon, kuin on ihmisiäkin. Jokaisen täytyisi vain löytää se oma, itselle paras polku, jota voi itsevarmana kulkea ja jolla oma kroppa voi parhaiten. 

Millainen on sinun suhteesi ruokaan? Aiheuttaako se ahdistusta vai onko oma ruokavalio asettunut uomiinsa?

Share

Ladataan...
Raakaherkku

Mikä siinä on niin vaikeaa? Miksi sitä kerta toisensa jälkeen kuvittelee löytävänsä onnellisuuden ja hyvän itsetunnon "sitten kun" elämästä. Olen onnellisempi 15 kiloa laihempi, sitten kun saan lisää ystäviä, sitten kun minulla on ihana mies, sitten kun löydän kivan kodin, sitten kun minulla on kiva mies. Kaikkihan me olemme kuulleet, että ensin pitäisi osata rakastaa itseään, ennen kun voi jakaa ja vastaanottaa rakkautta muilta. Miksi itsensä kanssa toimeen tuleminen on monesti niin tavattoman hankalaa? Minä olen elänyt laihuusharhassa vuosia ja viimeksi kun laihdutin sen -15kg lähes normaalipainoon, pettymys olikin musertava, kun ei se onni löytynytkään painon pudottamisella. Toki omissa nahoissa on kivempi olla, jos rasvakerros on pienempi, mutta laihduttaminen ei poista niitä demoneita pään sisältä. Itselläni tämä oli osasyynä syömishäiriön laukeamiselle, epätoivoinen yritys löytää onni  ja tasapaino, mutta mitä pienemmäksi vaa'an lukema kävi, sitä ahdistavammaksi oman pään kanssa oleminen tuli. Ja siihen keksin aika nopeasti ratkaisun, ahtamalla ruokaa hirveällä tahdilla fyysiseen pahaan oloon saakka, peikot pään sisällä hiljenivät. Mutta vain hetkeksi, palatakseen taas pian uudelleen.

 

Nyt kun syömishäiriön kanssa ollaan suhteellisen kanssa tasapainossa, huomaan taas pikku hiljaa kulkevani kohti laihuuden ansaa. Annan vaa'alle aivan liikaa valtaa määritellä päiviäni ja viikkojani. Eihän onnistuminen ihmisenä pitäisi olla siitä kiinni, onko tällä viikolla +300g vai -900g. Ramppaan punnitsemassa itseäni lähes päivittäin, aina toiveikkaana siitä, että jotakin olisi tapahtunut. Toisaalta tämä hidas pudotusvauhti on pakottanut minut elämään kroppani kanssa ja kovasti olen yrittänyt olla stressaamatta painosta ja hyväksyä tämän hetkisen olotilan. Mutta helppoa se ei ole, kun näissä nahoissa vain ei ole hyvä olla. Tiedättekö sen tunteen, kun juoksulenkillä makkarat vain hyllyy edes takaisin ja kehon liikuttaminen on kohtuullisen raskasta. En näissä kiloissa tunne itseäni mitenkään kovin kevyeksi ja ketteräksi, vaan enemmänkin ryhävalaaksi. Onneksi se tammikuussa vallinnut äärimmäisen raskas olo on jo poissa. Itsensä hyväksyminen ja itsetunto ei saisi olla painosta kiinni, mutta on hyvin vaikeaa tuntea itseään kauniiksi ja haluttavaksi, kun vaatteet kiristää ja puristaa, tuntuu, että vaatteista vain vyöryy joka puolelle. Viime kerrasta tiedän sen, että alle 70 kiloisena hymy oli paljon herkemmässä ja yleinen olotila oli paljon parempi, kun vaatteet istuivat hyvin. Mutta haluan opetella pois tästä "sitten kun" asenteesta. 

 

Aivan liikaa sitä kuvittelee ihmisten määrittelevän minua kilojeni perusteella. Se olen minä, joka sen määrittelyn tekee. Itseäni kauniimmassa ja laihemmassa seurassa tulee helposti alemmuudentunne, sitä kuvittelee, että muut pitävät minua epäonnistujana, kun en osaa edes syömisiäni hallita. Kaikki nämä ajatukset kiertävät kehää pääni sisällä ja pahimpana epävarmuuden päivänä jään mielummin kotiin, kuin lähden muiden (itseni) "pilkattavaksi" juhliin. Pitkän tien olen kuitenkin jo tullut siitä murrosikäisestä maailman epävarmimmasta tytöstä, joka tarvitsi pullon viinaa, jotta uskalsi puhua vieraille ihmisille. Tie on pitkä ja kivinen, mutta olen valmis siihen! 

Onko teillä vinkkejä, miten parantaa itsetuntoa? Mistä hyvä itsetunto rakentuu? Mistä tunnistaa itsevarman ihmisen? Voiko itsevarmuus mennä överiksi ja muuttua itseään vastaan?

Share

Pages