Ladataan...
In Rainbows

 

"Välillä hän yllättää minut katseellaan, hän on aivan jotakin muuta, keskellä lapsuuttaan, sitä joka vaikuttaa niin voimakkaalta ja seuraa häntä koko elämän, jopa silloin kun hän on hylännyt sen, tai se on hylännyt hänet." (Ullman 2016, 306)

 

Luin Linn Ullmannin uusinta, Rauhattomia, tavattoman pitkään, useita viikkoja. Syy ei ollut kirjassa, vaan yhtäkkiä elämä vaan tuntui täyttyvän kaikesta sälästä. Tai tarkemmin ajateltuna, minä tunnuin seuraavan sälää, jota löysin loputtomasti kaikkialta, enkä osannut asettua kirjan äärelle. Kun sitten viimein annoin Rauhattomien viedä, harpoin sen läpi parissa päivässä.

Ullmann on minulle erityinen kirjailija. Ensimmäinen Ullmannini oli vuonna 1999 suomeksi ilmestynyt esikoisteos Ennen unta. En muista enää, annoinko minä kirjan äidilleni joululahjaksi, vai saiko äitini sen joltakulta muulta. Sen kuitenkin muistan, että kirjan lukemisen jälkeen siitä tuli minun omani. Kannoin kirjan omaan huoneeseeni ja omien tavaroideni joukkoon. Kun joitakin vuosia myöhemmin muutin pois, vein sen mukanani myös uuteen kotiini. Rauhattomat olikin tänä jouluna, 17 vuotta myöhemmin, äitini yllätyslahja minulle. 

Kun luin Ennen unta, olin vielä teini, ja minusta tuntuu edelleen, että pääsin kirjan kautta tirkistelemään maailmaa, joka oli minulta tuolloin vielä suurilta osin piilossa, mutta kuitenkin jo jossain äärellä, odottamassa. Olen unohtanut romaanista miltei kaiken muun paitsi sen, miten siinä neuvottiin virvoittelemaan kuumalla ilmalla kylmän suihkun sijaan lämpimässä kylvyssä. Luulen silti, että Ullmannin tekstissä jotkin tietyt tekijät ovat pysyneet vuosien mittaan melko samankaltaisina. 

Vaikka olen aina pitänyt Ullmannista, Ullmann ei ole ollut minulle rakkautta ensi lukemalla. Ullmannin kuvissa ja katsomisen tavassa on kuitenkin jotain, mikä kiehtoo minua, ja minkä ehkä tunnistan myös itsessäni. Ullmann saattaisi olla minulle sellainen sielun kirjailija, jonka ohittaisin itse, mutta jonka joku muu mätsäisisi minulle mielestään juuri oikeaksi sokkotreffikumppaniksi.

Erityistä taustatyötäkin tekemättä Ullmannin romaaneissa voi hyvin nähdä runsaasti omaelämäkerrallisia vaikuttimia. Rauhattomat on silti Ullmannin teoksista kaikkein avoimimmin henkilökohtainen. Rauhattomissa Ullmann kirjoittaa omista vanhemmistaan, ohjaaja-käsikirjoittaja Ingmar Bergmanista ja näyttelijä Liv Ullmannista sekä itsestään heidän ainoana lapsena. Teos liikkuu eri aikatasoissa, ja niinpä tekstissä vilahtavat myös kirjailijan mies, lapset ja sisarukset. Huolimatta siitä, että romaaniksi luokitellussa teoksessa esimerkiksi paikat ja ammatit ovat kohdillaan ja kirjan kanteen valitussa kuvassa Ullmann poseeraa yhdessä isänsä kanssa, Ullmann ei silti käytä Rauhattomissa ihmisistä heidän oikeita nimiään.

Rauhattomien alkupiste on ollut tyttären, kirjalijan ja tämän isän, elokuvaohjaajan, aikeessa kirjoittaa yhteinen keskustelukirja vanhenemisesta. Molemmat ovat innostuneita ideasta, mutta hanke ei etene, sillä kumpikaan tekijöistä ei vielä täysin tunne aihettaan ja ajan kulun ehkä ainaista yllättävyyttä. Tytär ei saa hankittua haastatteluita varten tarvittavaa nauhuria.

Vasta isän sairastellessa isä ja tytär aloittavat viimein hankkeensa ja ehtivät nauhoittamaan muutaman haastattelun. Nauhoitusten aikana isä häilyykin jo todellisuuden ja vanhan identiteettinsä rajoilla, osin tyttärelleen tunnistamattomana, väsyneenä ja haluttomana muistamaan. Ilmaisusta tarkka isä ei saa tavoittelemistaan sanoista kiinni. Haastattelut päätyvätkin lopulta Rauhattomiin värittämään tyttären kokemusta isästä ja tämän kuolemaa edeltäneestä ajasta. Kiinnostavaa kyllä, Helsingin Sanomien jutusta käy ilmi, ettei Ullmann itse asiassa edes kuunnellut nauhoja ennen kun oli päässyt Rauhattomien kirjoittamisessa puoliväliin, eli lähelle kohtaa, jossa hän ottaa ne mukaan tekstiinsä. Vanhuuden kuvaus on Ullmannin kirjassa monin tavoin upea ja arvostava.

Rauhattomat voisi hahmottaa kolmiona, jonka kärjet muodostavat isä, äiti ja kirjailija itse. Kolmiona siksikin, että Ullmannin varhaislapsuudessa eronneet vanhemmat eivät juurikaan ole olleet olemassa kirjailijalle samana yksikkönä, vanhempina, ja Ullmannilta puuttuu yhtenäisen perheen kokemus. Vaikka vanhemmista tekee tietysti omalla tavallaan erityisen heidän asemansa ja ammattinsa, Ullmann tarkastelee vanhempiaan sellaisella ärsyyntymyksen, kiukun, kaltoin kohtelun, surun, omistushalun ja keskinäisen riippuvuuden, mutta myös rakkauden, ihailun ja lämmön sekamelskalla, josta moni, kehen-tahansa-lapsi voi löytää samastumispintoja. Ehkä erityisen tuttu tarkastelutapa on niille (aikuisille) lapsille, joiden vanhemmilla on ollut aina vahva, lapsen tunnistama tarve olla olemassa myös muuten kuin suhteessa lapseensa.

"Äiti ja isä ovat molemmat kuin tuhlaajapoikia, kumpikin omalla tavallaan, kumpikin omalla maapallollaan, nuorimpia rakastettuja kuopuksia joille syöttövasikka teurastetaan, he haluavat syödä ja juhlia ja olla kuolleita ja herätä eloon ja olla kadoksissa ja löytyä taas, eivätkä he halua että leikki koskaan loppuu." (Ullman 2016, 186.)

Rauhattomien alkupuolella ärsyynnyin jostain syystä Ullmannin kertoja-hahmon itsekeskeisyydestä. Ärsyyntymistä voi pitää kohtuuttomanakin, kun kyseessä on omaelämäkerrallinen teos. Luulisi, että sellaisessa ihminen saisi ottaa tilaa omille ajatuksilleen ja tunteilleen niin paljon kuin suinkin haluaa. Toisaalta tietynlainen itse- tai kokijan keskeisyys ja sisäänpäinkääntyneisyys tuntuvat myös erottamattomalta osalta Ullmannin tyyliä. Ja kummallista kyllä, heti kun puin ärsyyntymiseni sanoiksi, lakkasin kiinnittämästä asiaan huomiota. Tämä saattoi johtua siitäkin, että luin Rauhattomien lopun alkua huomattavasti rivakammassa tahdissa ja luulen, että Ullmannin kirjoittamisen tapa suosii intensiivisempää imeytymistä kirjan maailmaan. 

Niinkin on, että Ullmannin teksti on oikeastaan niin tunnepitoista, että sen sisällöt pakenevat kritiikkiä. Välillä huomasin miettiväni, onko esimerkiksi suoruus, jolla Ullmann kirjoittaa miehestään, korrektia tätä kohtaan. Sitten tajusin, että Ullmann kirjoittaa ennen kaikkea loukkaantumisen tunteesta käsin, vain alleviivaamatta sitä itse. Ehkä onkin niin, että Rauhattomissa(kin) Ullmanin tinkimättömyys ja (feministinen?) tapa kirjoittaa kokemuksesta sitä erityisesti selittelemättä tai vailla erityistä tarvetta sen oikeuttamiseen tekee hänen tekstistään niin poikkeuksellisen intiimiä ja vangitsevaa. Ullmann on yhtäaikaa tavattoman herkkä ja kovin voimakas. Kun kirjoitan tätä, en voi olla myös miettimättä, mitä Rauhattomien kirjailijan vanhemmat ajattelisivat tällaisesta kirjoittamisen tavasta? Voisin hyvin kuvitella heidän kannustavan siihen.

Rauhattomia lukiessa huomasin, että tarkastelin mieleeni tulleita, oman menneisyyteni tehtyjä ja tekemättömiä tekoja häpeän ja ahdistuksen sijaan jonkinlaisella maaduttavalla suoruudella. Kuten usein lukiessa, en tiedä, kumpi oli ensin, minä vai Ullman, kirja vai oma haluni.

 

Jätän spoilaamatta tarkemmin, mutta pakko vielä lisätä, että omia lempparijuttujani romaanissa olivat maasturilla kaahaava, kärpäslasipäinen isä sekä kohtaus, jossa Ullman kohtaa Fårön saarelle elokuvaohjaajan jalanjäljissä tulleen saksalaisen kinofiilin. Jälkimmäinen oli minusta ihan Ullmania.

 

Ps: Rauhattomissa Ullman muuten viittaa (mun mielestä tosi hyvään) Bergmanin videot -televisiosarjaan, ja muistelen, että vielä juuri siihen Alejandro Inarritun jaksoon, jonka olen aikanaan linkannut The Revenant -leffan arvostelun yhteydessä myös tähän blogiin.

 

Linn Ullman, Rauhattomat, julkaistu suomeksi 2016. Kustantaja Like, painaja Otavan Kirjapaino Oy.

Suomentaja Katriina Huttunen.

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
In Rainbows

 

"With one eye you look outside, with the other, you look inside"

- Modigliani

 

Kaikki se mitä en muista on tuntemattomaksi jäävän (ruotsalais)kirjailijan kudelma siitä, mitä todella tapahtui auto-onnettomuudessa kuolleelle Samuelille. August-palkinnon voittaneen kirjan kohdalla on puhuttu paljon sen rakenteesta. Romaanin teksti muodostuu pääosin läheisten haastattelupuheesta, jonka kirjailija on kerännyt etsiessään tietoa onnettomuutta edeltäneistä tapahtumista ja ylipäätään Samuelista, siitä millainen tämä oli. Tekstissä eri ihmisten kertomukset lomittuvat toisiinsa niin, että samalla sivulla on useimmiten useamman läheisen puhetta, eikä puhujaa olla merkitty sitaattiin. 

Tykkäsin itse Khemirin romaanin ideasta ja rakenteesta välittömästi. Ne tuntuivat kuin hyvältä hittibiisiltä, jonka luulee kuulleensa jo aiemmin. Osuvasti romaanin alussa Khemiri siteeraakin Rihannaa.

Khemirin romaanilla on vahva kiinnike tähän aikaan, Ruotsiin, varhaiseen aikuisuuteen, maahanmuuttoon. Ennen kaikkea minulle romaani kuitenkin kertoi minuudesta, todellisuuden monitulkintaisuudesta, ja myös siitä nimessäkin mainitusta muistamisesta.

Samalla viikolla, kun luin Khemirin romaanin, satuin näkemään Ateneumissa 1900-luvun alun Ranskassa eläneen Modiglianin näyttelyn. Näyttelystä jäi mieleen, miten Modigliani oli perustellut mallilleen ratkaisua maalata tämän toinen silmä sumeaksi sillä, että toinen silmistä katsoo sisäänpäin. Kahtaalle jakautunut katse symboloi minusta hyvin myös tätä Khemirin romaania. Teos näyttää tyylikkäästi, miten todellisuus tulee loputtomasti tulkituiksi ihmisten sisäisen maailman kautta, joka on aina erottamaton osa katsetta. Romaanissa ruotsalaiskirjailija sanoo saman näin:

"Hulluinta on, ettei edes hänen kirjoittamiinsa sanoihin ollut luottaminen, koska tarinan lähetessä loppuaan hän oivalsi, että oli täyttänyt Samuelin tarinan aukkoja omilla muistoillaan. Kun oli jo liian myöhäistä hän tajusi, kuka olikaan kirjoittanut listoja puheenaiheista ennen kuin soitti ihastukselleen, kuka olikaan kerännyt rakkauden määritelmiä ja kuka olikaan tuntenut pakokauhua huonon muistinsa edessä ja kenllä olkaan ystävä, jota ei enää ollut."

Periaatteessa Kaikki se mitä en muista voisi hyvin herättää epätoivoa osoittaessaan, miten mahdotonta ihmisten on päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä todella on tapahtunut, tai mitä on. Kummallisella tavalla, ainakin omalla kohdallani, romaanin vaikutus oli kuitenkin päinvastainen, tyynnyttävä. On ihanaa ajatella, että meillä kaikilla on omat totuutemme.

Khemirin romaanilla on hetkensä. On tietysti se kohtaus, jossa ollessaan treffeillä Laiden kanssa Samuel kaataa päähänsä vesilasin, jotta Laide muistaisi tämän aina. Myös uuden vuoden bileiden kuvauksessa oli vastustamatonta riehakkuutta, nuoruutta, ystävyyttä. Minua on monta päivää liikuttanut se, miten romaanissa yksi kirjan päähenkilöistä, Vandad, kertoo, miten Pantteri päätti alkaa kutsumaan itseään Pantteriksi. Lopulta jotain syvästi inhimillistä on myös siinä, miten romaanin päähenkilöiden voi nähdä kannattelevan kirjailijalle - ehkä itselleenkin - pääasiassa heille itselleen myötämielisiä omakuvia niissä todellisuuden representaatioissa, jotka he esittävät kertoessaan Samuelista. Ehkä ihmiset joutuvat tekemään niin selviytyäkseen, etenkin silloin, kun joku kuolee? 

Khemirin teos ei välttämättä ollut itselleni huimista huimin lukukokemus, mutta jotenkin kovin pidettävä silti. Huomaan leikitteleväni ajatuksella, että törmäisin romaanin henkilöihin pikkiriikkisissä sivurooleissa jossain Khemirin tulevista töistä. Vähän ikävä siis jää.

p.p1 {margin: 0.0px 0.0px 0.0px 0.0px; font: 11.0px 'Palatino Linotype'}

Share
Ladataan...

Ladataan...
In Rainbows

Joulukuun alussa eräs suomalainen kirjoittaja kuoli. Olen surrut hänen menehtymistään viime viikkoina. Päivänä, jona kuulin tapahtuneesta, itkin useampaan otteeseen. Illalla Iloisessa lehmässä nostimme aloitteestani hänelle maljan. Se tuntui välttämättömältä ja kovin vähäpätöiseltä verrattuna siihen, mitä olen häneltä saanut.

 

Saavuin jouluksi Suomeen. Halusin antaa kirjoittajan hankkimaa maatilkkua käsittelevistä teksteistä kootun kirjan lahjaksi läheiselleni. Hän asui siinä samassa talossa, jossa luin kyseisiä tekstejä, kun ne ilmestyivät sanomalehden viikonloppuosiossa. Siitä on jo aikaa, ja olemme kumpikin muuttaneet kauan sitten pois. Nykyään hänellä on oma maa-alueensa.

 

Menin etsimään kirjaa yhdestä keskustan kirjakaupoista. Siellä oli myyjä, jonka olalla roikkui käsilaukku. Aivan kuin myyjä olisi jo kertaalleen lähtenyt töistä kotiin, mutta jäänyt sitten kuitenkin vielä matkan varrelle auttamaan jouluostoksia tekeviä ihmisiä. Myyjä rohkaisi minua kysymään häneltä apua.

 

- On olemassa sellainen toimittaja kuin...

- Niin, tiedän

- Niin sillä on se...

- Niin, kyllä

- Niin mistä mä voisin löytää sen täältä

- Meillä ei valitettavasti ole sitä, kun se on jo muutaman vuoden vanha

- Niin

 

Sitten pohdimme, mistä voisin vielä saada teoksen.

 

Menin toiseen kirjakauppaan. Siellä oli edellisen kaltainen, mutta kuitenkin aivan omanlaisensa myyjä. Kun myyjä etsi kirjaa toiselle asiakkaalle, hän käytti kirjasta "hän"-muotoa. Kerroin myyjälle, mitä kaipaan.

 

- Se on oikeastaan sellainen filosofinen tutkielma, myyjä kuvailee

- Niin on...Ja kun kun nyt tuli se uutinen siitä mitä on tapahtunut, niin mä halusin antaa ehdottomasti tän kirjan

 

Myyjä ei sano mitään. Ei yritä sulloa sitä sanoihin. Sitten hän katsoo tietokannasta, löytyisikö kirja jostakin muusta lähiseudun myymälästä.

 

On niin monisäikeistä meille kirjoitettua osallisuutta. Paikka, missä olla, ja silta välillä. Hehtaari, jossa tavata, ja tulla tavatuksi. Kirjoittajalle kiitos.

Share
Ladataan...

Pages