Ladataan...

Traumatisoidun semivaikeasti (koskaan en oo liioitellut) viime vuoden huhtikuussa. Olin juuri helmikuussa aloittanut Crossfitin, ja päivän treeni (wod, workout of the day) sisälsi raskaita maastavetoja (kolmosmaksimeja) ja sen jälkeen seuraava varsinainen jumppa sisälsi lisää maveja kevyemmällä painolla, ja muita liikkeitä joita en enää muista. Nostot kulki hirmu hyvin, ja lisäsin painoa, ja lisäsin ja lisäsin. Lisäsin vielä senkin jälkeen, kun valmentaja alkoi toppuutella että oletko nyt ihan varma. No kyllä nekin nostot vielä tuli. Olin siis lisännyt kymmeniä kiloja edellisellä viikon työpainoihin. Ja kun menevämpää jumppaa varten vähenneltiin painoja, minä laskin tämän uuden painon mukaan, enkä  ajatellut ollenkaan että sama paino oli mun edellisen viikon raskas maksiminostopaino. Eli oma tyhmyys ja ahneus kohti sitten siihen, että heti jumpan alussa kuului terävä rasahdus, hetken kerkesin luulla että housut repesi, mutta sitten iski liekit alaselkään ja ensin putosi tanko käsistä lattialle ja sitten akka perässä.

Kaikenlaisen hälinän ja kaaoksen ja hätääntymisen ja varmojen korjausliikkeiden jälkeen pääsin vielä lääkäriin, jossa todettiin että onneksi selvittiin säikähdyksellä ja kyseessä on todennäköisesti revähdys. Kuten olikin, levossa kipu meni ohi ja viikon päästä olin jo takaisin salilla. Mutta maasta en vetänyt, enkä mitään muutakaan suostunut nostamaan lattiasta. Vähänkin vinksalleen mennyt liike vihlaisi aina siihen revähtäneeseen kohtaan, ja aktivoi sen loukkaantumisen pelon. Yhdellä typerällä ahnehtimisella romutin siis kaiken alulle saadun työn myös rinnallevedon ja tempauksen osalta. Kaikki lattiasta lähtevä pelotti, vaikka kuinka valmentaja vahti vieressä ettei selkä pyöristy ja ettei paine kohdistu väärään paikkaan, silti polvet tärisi ja nielin itkua. Aina ei onnistunut edes nieleminen. Pelotti vaan niin perkeleesti. Ja nyt kun olen tässä reilun vuoden päivät voivotellut asiaa, dramaattisesti kyynelöinyt tangon äärellä ja kironnut ja melskannut kun ei mikään mene eteenpäin, puoliksi pakotettuna tehnyt myös lattiasta nousevia liikkeitä pienillä painoilla - yllättäen minua ei enää pelotakaan. En nyt väitä etteikö viimeiset nostot väsyneenä edelleen jännittäisi, mutta se lamaava pelko, se on mennyt pois.

Meillä ei salilla suosita loputonta päänsilitystä ja syvälle lapsuuteen porautuvaa analyyttistä terapiaa traumojen purkamiseksi, vaan menetelmä on varsin reipas ja ratkaisukeskeinen. Selvitetään miksi ja miten homma saatiin paskottua, ja käydään kohta kohdalta läpi keinot, joilla moinen jatkossa vältettäisiin. Vielä huolellisesti katsotaan että laskuvarjo on oikein pakattu, ja sen jälkeen lempeän rakastavalla niska-perseotteella nakataan koneesta. Ja se toimii! Aamujumpalla tehtiin raskaita ykkösiä maastavetoa, ja jumpparalli sisälsi lisää maveja. Hämäävän samanlainen treeniohjelma kuin silloin reilu vuosi sitten. Ja raskaissa nostoissa pääsin jo tosi tosi tosi lähelle kiinni niihin painoihin, joilla tein ennen kuin mokasin. Jumppapainoksi jätin itselleni haastavan määrän kiekkoja tankoon, ja vaikka en sitten kovin montaa kierrosta aikaa vastaan kerennyt pungertaa, niin tein kuitenkin täydet sarjat teknisesti oikein kivoja maastavetoja. Ilman lamaavaa kauhua, suhteetonta pelkoa ja ilman loukkaantumisia. Tekis mieli taas sanoa että mermaid magic, mut kyllä tämä nyt kuitenkin on ihan crossfit magic. Merenneitotaikaa voi olla ehkä se, että en kokonaan lannistunut ja luovuttanut, mut siinäkin on valtava rooli meidän upeilla valmentajilla ja koko yhteisöllä, kanssatreenaajia unohtamatta. Kai ne tässä vaiheessa jo hakisi vaikka kotoa, jos ei alkaisi boksilla näkyä.

Näkyy valoa tunnelin päässä!

Share

Ladataan...

Miksi lomalla lihotaan? Miksi lomalla, kun aikaa olisi, huvittaa sitä vähemmän panostaa kunnolliseen (siis terveelliseen) ruokaan ja kokkailuun, ja kahta herkemmin hakeutuu kaiken maailman drive ineille ja snäkäreille ja subeille ja muille, ja sitten kun ruokaa tehdään niin se on tyyliin paketti Hiillosta grilliin ja jälkkäri löytyy pakastimesta? Ja sitten jo ennen helteiden loppumista ähisyttää ja puhalluttaa kun kesävaatteet kinnaa. Miksi arjessa, työn ja vapaan välissä on helpompi löytää aikaa suhteellisen järkevään kokkaukseen, ja syödä fiksummin? Minulla oli viime viikko lomaa, välissä muutama työvuoro ja sitten taas muutama vapaapäivä, ja huvikseni kuvasin ruokia joita söin noina päivinä. En nyt ihan kaikkea tietenkään, mutta semmoiset tyypillisimmät.

Työpäivinä eväät oli ruokaisia salaatteja, kerran kävin työpaikkaruokalassa mikä on todella harvinaista koska se on yleensä kallista ja huonoa, mutta näin poislähdön kynnyksellä oli kiva käydä kaverin kanssa syömässä sekin ylihintainen uunimakkara ja muussi. Vapaapäivien ruokailut? Kotipizzaa, joskin perinteisen pepperoni ja muut rasvaiset-täytekuorman sijaan valinta oli edes näennäisesti fiksumpi, Subia (tuleehan siihen kaikki tuoreet kasvikset väliin kuitenkin), Mäkkäriä yms. No tänään oli kyllä harvinaisen järkevä ruoka noin vapaapäiväksi. Johtui varmaan siitä, kun aamulla vaaka läjäytti niin karmeat lukemat tauluun, että ensimmäinen ajatus oli lähteä röökin ostoon että loppuisi tämä paisuminen. (En lähtenyt ja muutamaa tuntia myöhemmin oltiinkin jo päivän ekalla jätskillä)

Työpäivän tonnikalasalaatti (sisälsi valmiin salaattisekoituspussin, purkillisen tonnikalaa ja Arlan Apetit-fetarasian, mausteena valkosipuli ja oliivi - ja kyllä, söin myös kynnet, oliivit meni biojätteeseen)

Toisen työpäivän kanasalaatti (broilerin rintafileetä,jääsalaattia, mozzarellaa ja päärynää)

Vapaapäivän (ja lapsivapaan päivän!) pääateria, Kotipizzan Lankku, jossa kanaa, fetaa, avokadoa, rucolaa ja teriyaki-kastiketta. Toki tämä nyt on huono otos, koska kuka hullu lapsivapaalla mitään kokkaa. Ei me ihan kaikkina vapaa- ja lomapäivinä pizzaa syödä kuitenkaan.

 

Share

Ladataan...

Meillä on 3,5-vuotias poika, joka oli eiliseen asti pitkähiuksinen. Vauvakiharat sai rauhassa kasvaa, vain otsalta raakattiin sen verran että eteensä näki. Kyselijöille vastattiin yksiselitteisesti, että se leikataan sitten, kun lapsi itse haluaa. No, se päivä tuli eilen, enkä ollut kyllä yhtään varautunut! Tänä kesänä kyllä toisaalta on ollut jo ilmoilla lapsen turhautumista liehulettiin joka tulee silmille, sotkeentuu jäätelöön ja kaikkeen muuhunkin mitä hän syö, ja toisaalta kun ei enää ollenkaan siedä hiusten kiinnilaittoa. Aikaisemmin sai olla ihana pieni man bun, mutta nyt ei enää. Aamulla taas tolskatessa ja hiusten kanssa nahutessa puuskahdin että nyt jos sinä et anna tätä laittaa kiinni, niin se leikataan. Että kumminko tehdään. "Leikataan!", tuumasi poika. "EEEEIIIIIIII!!!!" huusi äiti sisäänpäin. Sitten tuumasin että tämä on nyt vissiin niitä asioita, joissa ei auta kuin painaa kaasua että päästään asiassa eteenpäin ja yli. Ihan kirjaimellisesti painaa kaasua. Paikallinen iso ostari sisältää parturipalvelut ilman ajanvarausta myös sunnuntaisin.

Sinne se isopienimies parturin tuoliin kampesi ensimmäistä kertaa, eikä siinä juuri ripsi värähtänyt kun kone käynnistyi ja alkoi kutria putoilla. Minulla kyllä värähteli senkin edestä, ja just ja just maltoin kerätä pussiin vain ranteen paksuisen tupon, sen sijaan että olisin kahminut kaikki hiukset talteen. Minun humppatukka, äitin vauva.

 

Kivahan siitä tuli. Ja jotenkin samaan aikaan isompi ja toisaalta pienempi. Itsehän olin tosi reipas enkä itkenyt yhtään. :D Ja lapsi on ihan hirmu tyytyväinen, niska ei ole hiessä eikä tukka jäätelössä. Ja kun ostettiin pieni pullo vahaa, niin tästähän on ehditty värkätä jo vaikka mitä. En tiedä johtuuko se siitä että tämä on nuorimmainen vai siitä että äidit kuulemma lellii ja paapoo poikia enemmän, mutta en olisi arvannut miten kova paikka voi yks tukanleikkaus olla! Itseasiassa se oli yllättävän kova paikka myös tytöille, ja isosisko (6-vuotias) otti varmuuden vuoksi monen monta kuvaa "sydänkameralla". Lapsen omin sanoin, hän "ottaa sydänkameralla kuvia kaikista kauniista asioista, niin muistan sitten myöhemmin minkälaisia minulla on ollut."

Sydänkamera <3

Share

Pages