Tänään päätin lähteä aamulenkille kameran kanssa. Yhtään ajatusta tällä lenkillä ei tarvinnut uhrata kalorien kuluttamiselle tai pakonomaisille juoksuaskelille. Sen sijaan hengitin raikasta ilmaa keuhkoihini ja taivastelin luonnon ihmeitä. Mitenkä hienoa onkaan, että meidät on luotu ihmisiksi?? Ainakaan minun egollani näin ahdas asuminen ei onnistuisi!?

Toisaalta - tässä maailmassa minä olen vain yksi tuollainen asukas miljoonien tuollaisten kerrostalojen asutuksista. Muurahaisillakin on muuten vyötärö; se muodostuu yhdestä tai useammasta jaokkeesta. Mutta muurahaisillapa ei olekaan verenkiertoa tai keuhkoja, kuten meillä ihmisillä. Minusta on aika kivaa, että minulla sellaiset on - aion pitää niistä hyvää huolta! 

Pakko lainata vähän lisää Wikipediaa: "Muurahaisten vatsa on kaksiosainen; niillä on "sosiaalinen vatsa", johon ne säilövät muille (kuten kuningattarille ja toukille) annettavan ravinnon ja oma vatsansa, jonka sisällön ne käyttävät itse." Meillä ihmisilläkin taitaa olla sosiaalinen vatsa? Toisilla hieman sosiaalisempi kuin toisilla; toiset taas haluavat olla vähemmän sosiaalisia ja haluavat vatsansa pieneksi ja piiloon.

Olen pohtinut viime päivinä syitä siihen, miksi minusta on tullut niin ulkonäkökeskeinen, että välillä on halu jättää itsensä kokonaan ravinnotta. Haluanko kuihtua olemattomiin ja olla näkymätön? Haluanko kiinteytyä nätiksi eli ts. nykyisen kauneusihanteen mukaisesti mallin mittoihin? Se on kyllä aika mahdoton yhtälö, sillä silloinhan minun pitäisi venyttää itseäni myös pituussuunnassa :D !

Jostain luonteeseeni on selvästikkin ilmaantunut valtava tarve miellyttää - lähestulkoon kaikkia. Voisikohan tähän olla syynä se, että pienenä tyttönä olen joutunut kantamaan paljon huolta aikuisista? Tähän asti olen aina ajatellut, ettei vanhempien avioero jättänyt 8-vuotiaaseen minuun mitään jälkiä, mutta jättikö se sittenkin hieman? Aika paljon olen huolta saanut kantaa sen jälkeen. Mutta eipä sillä, kyllä ero heidän kohdallaan oli kaikesta huolimatta oikea ratkaisu, huolta olisin saanut kantaa joka tapauksessa.

Syömishäiriöinen - kelaa muistisi nauhoja taaksepäin; miksi sinusta on tullut sellainen kuin olet? Niin ja - päästä joskus kaveri tai jopa vihollinen kylään. Tämäkin perhonen päästi amppareita kaksin kappalein, vaikka se tiesi itse olevansa paljon kauniimpi ja ihastuttavampi!

Käänteentekevä Juhannus.

On vierähtänyt kuukausi kesäkuisesta juhannusjuhlasta. Hengitykseni tuntuu tänä aamuna vapautuneemmalta. Mielikin on ainakin näin auringon sarastaessa melkoisen kevyt. Olenkohan jopa vapautunut hieman työstressista? Herkistyn, kun kurkistan sisään makuuhuoneen ovelta ja kuulen mieheni onnellisen kuorsauksen. Oih - olisin jo niin halukas lisääntymään tuon otuksen kanssa!

Mieheni on oikeassa - minä en ole vielä kypsä ihminen tekemään lapsia. Ensin minun on tultava sinuiksi itseni kanssa ja nähtävä maailmassa ympärilläni muutakin kuin oma kehoni. Nyt minulla on kiire - haluan olla terve ja vapaa, haluan äidiksi (sitten joskus), haluan nauttia elämästä joka ikisellä solullani! Kulunut kuukausi on mennyt hienosti, olen tutkiskellut paljon itseäni ja teen kaikkeni, jotta löydän itsetuntoni myös kehonkuvan kautta, siltä osin minulla ei ole ollut todellisuudessa itsetuntoa vuosikausiin.

Juhannus teki minun elämässäni käänteen, sillä päätin, että niin oli tarkoitus tapahtua. Maailmani mullistuminen ei tapahtuakseen tarvinnut mitään sen suurempaa draamaa, kuten sairaalahoitoon joutumista, totaalista loppuunpalamista tai muuta vastaavaa. Minun käännekohtani oli vain yksinkertaisesti se, että kyllästyin pelleilemään oman terveyteni kanssa. Vakuuttaakseni itseni siitä, että haluan TODELLA parantua, tapahtui elämäni rohkein teko: "tulin ulos kaapista". 

Kaappini ovet ja sydämeni avasin tältä erää rakastettaville appivanhemmilleni (muutoin 10 vuoden tarinastani tietävät oikeastaan vain puolisoni ja äitini, joka ei ole oikea ihminen tukihenkilöksi - palaan tähän myöhemmin). Kaikki tapahtui hetken mielijohteesta, "heikkoa" hetkeä oli edeltänyt itkupotkuraivarit ajomatkalla puolisoni vanhempien luo. Viiden vuoden onnellista seurustelusuhdetta puolisoni kanssa on aina varjostanut bulimiani - niin maailman paras tuki ja turva kuin hän minulle onkaan ollut, alkoi hänenkin voimansa pikkuhiljaa olla hiipumassa sairauteni kanssa. Ymmärsin, että hänenkin on tullut aika saada tukea jostakin, koska minun sairauteni kanssa taistelu on varmasti ajoittain käynyt todella raskaaksi.  

Appivanhempani ovat uskomattomia ihmisiä. Ymmärrys, kuunteleminen ja hämmennys. Ilta, jona kerroin heille syömishäiriöstäni, sai suuren kallionjärkäleen putoamaan sydämeltäni. Viikko meni katumuksen tunteessa, mikä on täysin normaalia. Hetkittäin pelkäsin, että appivanhempani eivät enää tunne minua, sillä olen osoittanut täydellisestä itsestäni totaalisen uuden puolen. Nyt voin jo hengittää paljon vapaammin, sillä tiedän, että kertoessani haluamilleni ihmisille ongelmastani, olen hyvinkin rohkeasti halukas parantumaan. Tältä erää vierailessamme appivanhemmilla emme ole ottaneet asiaa puheeksi toistamiseen, mutta tänään aion piristää heitä ja kertoa, kuinka hyvin olenkaan kuluneen kuukauden voinut! 

Ai miten niin tämä elämä on liian kaunis heitettäväksi hukkaan? :)

Hyvinvoinnista lyhyesti - kuukauden ajan olen syönyt nautiskellen, terveellisesti. Herkkuja toistaiseksi ei ole nyt kotiin ostettu, sillä ne tietenkin saavat minut voimaan pahoin. Liikuntaa on lisätty ja sen suhteen on helppo tarkkailla, että pysytään järkevissä määrissä - liikunnankin pääasiallisena tehtävänä minulle on mielen hyvinvoinnin ja kunnon kohottaminen, EI LAIHDUTTAMINEN!

Tällä hetkellä tuntuu, että olen jo hieman saattanut oivaltaa sitä tosiasiaa, että elääkseen ihmisen on syötävä ja ravinnon kuuluu poistua kehosta luonnollisia teitä, luonnollisesti :D Palaan tuonnempana tarkemmin tähän nykyhetken ruokavaliooni; tarkoituksena sen osalta ei ole antaa kenellekään ohjeita (varsinkaan laihdutus-sellaisia) - kerron vain, mikä minun mielestäni tuntuu olevan ravintoa, joka saa minut voimaan hyvin.

Lisää jatkoa tarinalle sairaudesta ja uuden minän ensiaskelista, voih kuinka vapauttavaa ja hyvän olon tunteita tuovaa tämä kirjoittaminen onkaan! Nyt menen aamukasteeseen hymyilemään suupieleni kipeiksi. 

Hiljalleen itse asiaan... 

Voih, palan innosta ja halusta kirjoitella uuden elämäni ensimmäisistä askelista, kuluneesta kuukaudesta ja käänteen tehneestä Juhannuksesta 2012. Nyt on kuitenkin kiirus ja hoidan tämän hätäisimmän bloggaukseni ensimmäisenä pois alta - koska erääseen asiaan on hirmuinen halu tarttua ja nopeasti!

Naiset, epävarmat, itseään etsivät sellaiset (miksei miehetkin) - lopettakaa välittömästi pakonomainen laihdutusblogien lukeminen! Miksi niitä on joka paikka pullollaan?? Kyllähän minäkin niitä lukeneena tiedän, että joukossa on paljon uskomattomia, hienoja ja kannustavia tarinoita, mutta on siellä joukossa jos jonkinnäköistä ihmeteltävääkin. Tämä blogi ei tule sisältämään fanaattista laihdutustarinaa, en tule julkaisemaan itsestäni valokuvia kilo - toinen kilo - muutama lisää ja kappas, nyt saatiinkin jo luut törröttämään mukavasti esille! Tuleepa paha olo jo pelkästä ajatuksestakin. Voisin olla ihminen, joka tällaiseen jäisi koukkuun, mutta minäpä kokeilenkin löytää itselleni uudenlaista suuntaa hieman muulla keinoin. Heittäydyn elämään - opettelen tuntemaan itseni, antamaan itselleni aikaa ja nauttimaan omasta itsestäni! Samalla toivon, että joku muu innostuu ajatuksesta ja mahdollisesti saa jopa apua omaan syömishäiriöönsä ja tai vaikkapa orastavaan sellaiseen - itsetunnon ja minäkuvan kehittymisestä puhumattakaan!

Varmasti minäkin tulen puhumaan blogissani paljon ruokavaliosta ja liikunnasta, mutta pyrin käsittelemään niitä siten, etteivät ne nouse liian keskeiseen rooliin. Huomauttakoon sitten se, ken huomaa, että nyt olen heittäytynyt ajatuksissani väärille raiteille! Taustallani minulla on 10 vuoden kestoinen kamppailu; kasvaminen nuorena naisena, joka teini-iän anoreksian raunioilta on antautunut bulimian vietäväksi. Nyt on aika saattaa tämä itsetuhoinen sairaus päätökseen - omin ja läheisten avuin! Ensimmäisestä askeleestani kerron lisää huomenna, nyt töihin - hop! Elämä on arvokas!

Nyt on tullut aika etsiä tämän 25-vuotiaan nuoren naisen elämään uusi suunta. Tarinani kertoo taistelusta, jossa haluan selättää kymmenen vuotta elämääni varjostaneen syömishäiriön ja opettelen Rakastamaan Minua!