Voi v****!

Rakkautta & Mamarkiaa

Meidän kotona ei kiroiltu. Ei koskaan, ei missään tilanteessa. Ei edes teininä. 

Mutta minä kiroilen. En merikarhun lailla, mutta välillä kuitenkin. Erityisesti ärsyyntyneenä. 

Olen tehnyt hätkähdyttävän havainnon. Kiroilun määrä kasvaa suhteessa univelan kanssa. Yhtälö on lapsiperheessä haastava.

Milloin kiroilu tulisi lopettaa ja rakentaa verbaalisesti lapsiystävällinen koti?

Olemmeko jo myöhässä? 

Välillä sitä vain menettää malttinsa. Kiroilee. Vaikka kuinka yrittäisi pysyä rauhallisena, malttaa selittää järkevästi, viedä huomion toisaalle. Tänään mietimme, mitkä ovat olleet hermostumisen pohjanoteeraukset vanhempina tähän mennessä. Nauroimme vatsa ja posket kipeinä, kun muistelimme toistemme aallonpohjia. Minun oli kuulemma se, kun heitin tuohtuneena paidan päältäni ja tuhahdin "Voi vittu, eikö täällä mitään enää saa tehdä loppuun asti!".  Ja vain, koska Allu ehdotti yliväsyneen Fridan imettämistä kesken blogikirjoituksen. Ei naurattanut silloin, vaikka heti hävettikin. 

Allun pohja oli, kun hän yritti rauhallisesti, järjellä selittää puolivuotiaalle tytölle, ettei saa laittaa pyllyharsoa suuhun. Siirsi toistuvasti Fridan pyyhettä tavoittelevan käden takaisin hoitoalustalle. Kunnes menetti hermonsa ja sanoi "Et jumalauta ota sitä pyyhettä!".

 

Millaisia pohjanoteerauksia teillä on ollut lasten kanssa? Ovatko kirosanat tiukasti pannassa?

 

Share

Kommentit

Karuselli

Mä kyllä itse kiroilen jonkin verran. Musta kiroilu on aina ollut sellainen taitolaji. Hyvällä noitumisella voi osaava henkilö hienosti ryydittää sanomaansa.

Mutta meillä kotona ei koskaan kiroiltu, kun olin pieni, enkä myöskään minä ole halunnut, että lasteni kuullen kiroillaan. En tiedä, miksi, kun en kuitenkaan ole muuten mikään hymistelijä. Joka tapauksessa mulle on ollut tärkeää se, että kotona eivät ärräpäät eivätkä v-sanat lentele. Eivät varsinkaan nuo jälkimmäiset. Ja olen ollut vähän ylpeäkin siitä, etten ole koskaan vielä kuullut koululaisteni kiroilevan. Oppivat sen tavan kyllä sitten aikoinaan varmasti, eikä se minua haittaa. Mutta niin kauan kuin mahdollista, haluan pitää jälkikasvun puheet mahdollisimman siisteinä.

No joo. Pitkään meni hienosti. Vielä kolmannen lapsen vauva-aikanakaan suustani ei päässyt alaikäisten kuullen hittoa ja hemmettiä pahempia ilmauksia. Mutta en tiedä... Viime aikoina olen ollut jotenkin todella lyhytpinnainen ja kypsä ja stressaantunut, ja niin vaan olen alkanut päästellä suustani perkeleitä ja helvettejä lapsille äkseeratessani. Harmittaa. Ei se nyt niin kamalan vakavaa ehkä ole, mutta silti tunnen itseni epäonnistuneeksi.

Lapset ovat siis päiväkoti-ikäinen, alakoululainen ja teini, joten varmaan ihan kivasti ottavat vaikutteitakin... Tässä lasten kuullen kiroilussa taitaa myös toimia jonkinlainen porttiteoria. Kun suustasi kerran livahtaa joku viaton "saatana sentään", on seuraavalla kerralla kynnys kiroilla kunnolla jo paljon matalampi. Ja kohta jo noidut kuin peikko piittaamatta mistään pyhistä periaatteista. Äh!

MARI L
Rakkautta & Mamarkiaa

Oi voi! Porttiteoria löytyy siis asiaan kuin asiaan. :) 

Tsemppiä siis kiroiluveneen kääntämiseen meille molemmille! 

Kommentoi