Ladataan...
Ranskalainen mies

Laituri on tyhjä. New York 27.12.2011

 

Nousen metrosta tutulla pysäkillä. Nyt muistan jo, kuinka kävellä täältä M:n asunnolle. Kesällä reitti tuli riittävän tutuksi. Metron ilma on lämmin, kostea ja tunkkainen. Kuinkas muutenkaan, Pariisi tervehtii minua taas sateella. Laituri tyhjenee ihmisistä, töistäpaluuruuhkat ovat jo menneet, mutta perjantai-illan vilkas liikenne ei ole vielä alkanut.

Seison hetken paikallani, vilkaisen kumpaankin suuntaan ja käännyn Rue du Moulin Vert'n uloskäynnille päin. Kiskaisen viikonloppulaukun olalleni ja lähden kävelemään kohti portaita. Vain kenkieni kovien korkojen kilke kaikuu kaarevista kaakeliseinistä.

Ensin näen portaissa vain siniset tennarit ja jalat. Pian vyötärö, kädet, hartiat ja tuttu pää ovat samalla korkeudella kasvojeni kanssa. M alkaa hymyillä ja minä vastaan väsyneellä mutta onnellisella hymyllä. Pian hän kaappaa minut syliinsä, upottaa kasvonsa hiuksiini ja rutistaa. Minäkin rutistan, niin kuin tekee ihminen, joka on viimein saanut taas otteen jostakin todellisesta.

* * *

Tietenkään se ei mene näin. Kaikki on vain kuvitelmaa. Ainoastaan väsymys on varmaa työpäivän, lentojen ja metrossa rymyämisen jäljiltä. Aina jokin häiritsee. Laiturilla on muitakin ihmisiä, meluisia teinejä ja korokkeella makaa sammunut puliukko, otan väärän uloskäynnin ja joudumme soittelemaan toisillemme ja sopimaan treffit hänen asuntonsa eteen. M on myöhässä, ei pääsekään vastaan tai tuo kaverin mukanaan. Sen olen jo oppinut, ettei mikään mene niin kuin on kuvitellut.

Kohtaaminen onkin ainoa asia, jonka tapaamisistamme osaan kuvitella. Joka kerta kun menen Pariisiin, M tulee Suomeen tai tapaamme Barcelonassa, Istanbulissa tai jossain muussa lomakaupungissa, kohtaamisen jälkeinen aika on hämärän peitossa. Jokaiselle matkalle lähtee ajatellen, tämä voi olla viimeisemme. Jokaisella kerralla täytyy tavallaan aloittaa alusta. Jokaisella kerralla on riski, ettei mikään ole enää kuin ennen.

Sellaista on rakastaa kaukaa. Luulen, että käymme molemmat läpi samoja epäilyksiä ja hermostumisia ennen tapaamisiamme. Pelkäämme, että jokin on muuttunut, vaikka vielä samalla viikolla juttelimme Skypessä kuten aina ennenkin. Kaikki oleellinen vain tiivistyy niihin päiviin, jotka voimme viettää yhdessä ja siksi kaikki on niistä muutamista päivistä kiinni.

Tähän asti ne päivät tai viikot, jotka olemme voineet viettää yhdessä, ovat kaikki olleet hyviä. Ne ovat olleet kaiken sen erossa vietetyn ajan arvoisia. Voisi jopa sanoa, että ne ovat hyviä juuri siksi, että olemme olleet erossa kuukauden tai kaksi ja siksi arvostamme yhteistä aikaa todella. Huomaan miettiväni, että suuri osa tuntemistani pareista on siksi niin onnettomia, että he viettävät liikaa aikaa keskenään. Asuvat saman katon alla, mutteivät ole siellä toisiaan varten, vaan elävät omia elämiään eivätkä enää kohtaa. Toisesta on tullut läpinäkyvä osa arkea.

Sen sijaan, että olisin M:lle osa arkea, olen loma. Loma, jota odottaa jokaisena arjen päivänä. Pelkkä tietoisuus siitä, että loma koittaa, tekee arjesta vähän siedettävämpää. Toisaalta jos lomaa joutuu odottamaan liian pitkään, tulee uupumus ja epäusko, koittaako loma koskaan. Sitten lakkaa odottamasta.

Olemme joutuneet M:n kanssa kokeilemaan, mikä suhde arkea ja lomaa on sopiva. Kesällä vietimme kuukauden yhdessä pienissä paloissa, mutta nyt olemme olleet kaksi kuukautta erossa, olosuhteiden pakottamana. Pari viikkoa sitten totesimme, että kaksi kuukautta on liikaa, eikä tee hyvää olla niin pitkään erossa. Sovimme, että jatkossa yrittäisimme nähdä useammin.

Silti jokaiselle lomalle lähden jännittyneenä. Mietin, onko erossa vietetty aika ollut liian pitkä. Vaikka asiat vähän aikaa sitten olisivat olleet vielä hyvin, vain päivää ennen lähtöä toinen on voinut väsyä odottamaan ja antaa periksi. En voi tietää itsekään, miltä M:n näkeminen tuntuu. Kaiken voi kuvitella valmiiksi, mutta todellisuus on aina erilainen. Kohta alkaa taas loma, mutta sitä ennen on selvittävä lentopelosta.

* * *

Näin sen kuvittelen:

Upotan kiiltävän kypärän päähäni ja kiinnitän soljen leuan alta, se melkein nipistää. Aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta ja laitan aurinkolasit nenälleni. Kapuan nahkaiselle istuimelle M:n taakse, kokoan lämpimässä tuulessa hulmuavan hameenhelman syliini ja kiedon käteni M:n ympärille.

M kurkistaa taaksensa ja huikkaa:

– Valmis?

– Joo, mennään vaan!

M vääntää kaasua, nostaa jalat kyytiin ja punainen Vespa lähtee varovasti liikkeelle. En ole koskaan ollut Vespan kyydissä ja hirvittää vähän huristella töyssyisiä maaseututeitä pitkin. Ympärillä vilisee sisilialaisia maatiloja ja viinitarhoja. Jossain puolen tunnin ajomatkan päässä sisämaassa odottaa syrjäinen huvila uima-altaineen. Pidän tiukasti M:stä kiinni ja suljen silmäni. Kaikki on melkein liian hyvää ollakseen totta.

Onko, se selviää pian.

Share

Ladataan...
Ranskalainen mies

Le Havre, 17.6.2012

 

"Mä tarvitsen sua nyt. Ei sillä, että olisin surullinen tai mitään,
mä haluaisin vain juosta ulos tästä toimistosta ja löytää sut kadulta
'Ai, sä olet ollut siinä koko ajan'
ja pitää sua itseäni vasten.
Ihan kuin olisi nälkäinen eikä pystyisi tekemään mitään ennen kuin syö."

 

Ranskalainen mies - Un an après

tulossa pian

Share

Ladataan...
Ranskalainen mies

 

 

Se loppuu näin:

On syntymäpäiväni. Makaan kyljelläni lattialla, katson tyhjyyteen ja kyyneleet valuvat toiselle poskelle vieden ripsivärin mukanaan. Fabrice istuu sohvalla olohuoneessa. Kaikki on pysähdyksissä ja ympärillä on täysin hiljaista.

En ole nukkunut viime yönä, enkä ole syönyt mitään, sillä minulla ei ole nälkä. Oikeastaan minulla on niin paha olo, että voisin oksentaa hetkenä minä hyvänsä.

Olisi parempi lähteä heti, mutta en voi, sillä lentoni on vasta seuraavana päivänä. Toisaalta en haluaisi lähteä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.

* * *

Aiempi matka ranskalaisen miehen luo oli mennyt hyvin. Olimme olleet Fabricen kanssa intensiivisesti yhdessä ja lähtiessäni myöhästyin junasta, koska olimme hyvästelleet liian pitkään.

Ennen viimeistä matkaani olimme viestitelleet päivittäin ja kummallakin oli toista ikävä, tai ainakin uskon niin.

Kun sitten taas matkustin junalla Ranskan läpi, maisemia katsellessani huomasin, että taianomainen tunne oli väistynyt. Satumaasta oli tullut arkinen. Se ei ollut ainoa asia.

Jälleennäkeminen tuntui hyvältä. Kiersimme festivaaleilla, jotka olivat vallanneet Fabricen kotikaupungin ja tapasin Fabricen ystäviä. Paikallisen sanomalehden toimittaja haastatteli minua siitä, miten koin festivaalit ulkomaalaisena ja kuinka pystyin seuraamaan ranskankielisiä esityksiä.

Aina se ei ollutkaan helppoa. Aloin tuntea itseni hieman ulkopuoliseksi, enkä pelkästään kielikysymyksen takia. Kun Fabrice suukotteli olkapäätäni, en voinut vastata hellittelyyn. Se olisi tuntunut teennäiseltä.

Otin ikävät tunteet puheeksi.  Fabrice myönsi, että jokin on muuttunut. Ettei hän osaa sitä selittää, mutta hän ei enää välittänyt minusta niin kuin ennen.

Sanat tarttuivat kurkkuun ja ääni vapisi, kun yritin selvitellä syitä. Ymmärsin, että mitään ei ollut tehtävissä. Sanoin, että pidän hänestä yhä ja että tulen kaipaamaan häntä. Että hän oli unelmani ranskalaisesta miehestä, mutta nyt oli aika herätä unesta.

Sen jälkeen juttelimme kaksi tuntia avoimemmin ja syvemmin kuin koskaan ennen. Puhuminen auttoi hieman kuristavaan tunteeseen. Silti, Fabrice ei enää ollut poikaystäväni.

Fabrice sanoi, että on pahoillaan.  Hän sanoi, että taustalla saattaa vaikuttaa se, että hän ei halua sitoutua ennen Norjaan lähtemistä vakavasti, eikä suunnitella elämäänsä kovin pitkälle. Hän haluaa elää hetkessä ja nauttia siitä. Sanoin, että ymmärsin, turhankin hyvin.

Kuitenkin, kun valot oli jo sammutettu, Fabrice sanoi:

- Voinko kysyä yhtä henkilökohtaista asiaa?

- Mitä?

- Miksi mä nyt haluan suudella sua?

Kävi klassisesti.

Yöllä en kuitenkaan nukkunut ja aamulla olo oli tyhjä ja turtunut. Syntymäpäiväni kului sumussa. Seuraavana aamuna hyvästelin Fabricen viimeisen kerran. En katsonut taakseni. Kun laskeuduin narisevia puuportaita rappukäytävässä ja kuulin oven kolahtavan perässä, annoin kyynelten taas tulla.

Kun istuin huippunopeassa junassa ja myöhemmin lentokoneessa, Ranska alkoi tuntua taas kaukaiselta unelta. Ranskassa vallitsi toinen todellisuus ja olin nyt palaamassa omaani, siihen oikeaan.

Sen pituinen se.

* * *

Lentokentällä Suomessa odottaa kuitenkin yllätys. Ranskan kännykkäni piippaa ja ihmettelen, kuka minulle enää lähettäisi viestejä vanhaan numerooni.

Viesti on söpöltä toimittajapojalta, joka haastatteli minua festivaalien aikana.

"Hi there! Listen. It's true, I don't know you. But I'd like to. And yes I KNOW you have a boyfriend and don't want you to think that I'm trying to chat you up. I just think that it could be nice to communicate a little bit with you, 'cause you seem to be a nice person, interesting, pretty and cultured. If my memory is good, you're leavin on today, so here's my e-mail. If, one day, you wanna write me, I would be glad. Bon voyage! -Martin"

Nappaan kassini hihnalta ja marssin varovainen hymy huulillani bussipysäkille paahteiseen iltapäivään.

Share

Pages