Alice in wonderl... JEREVAN

Räyhälä

Teksti on osa Kaukasian matkastani kertovaa postaussarjaa. Lue aiemmat jutut tästä.

Kun suuntasin Tbilisistä kohti Armenian pääkaupunkia Jerevania, en oikeastaan tiennyt mitä odottaa. Olin jo useamman vuoden ajan halunnut jostain syystä käydä Jerevanissa, mutten pitänyt ajatusta erityisen realistisena. Loppujen lopuksi tein matkustuspäätöksen niin lyhyellä varoitusajalla, että kaikki hankkimani informaatio pohjautui pikaiseen Lonely Planet -oppaan selailemiseen. Etsivä löytää, ajattelin.

Tbilisin hostellini henkilökunta buukkasi minulle paikan jaetusta taksista, ja jos en nyt aivan väärin muista, oli matkani arvo noin kaksitoista euroa. Rajan ylityksen jälkeen maisema pysyi muuten hyvin samankaltaisena kuin Georgiassa, mitä nyt tiet kiemurtelivat aivan uskomattomia siksakkeja, ja eiköhän siellä ollut joku jäätävän näköinen tuoreehko kolariautokin tien varrella. Selvisin kuitenkin jälleen yhdestä hurjasta automatkasta ja kiitin onneani.

Aivan ensimmäiseksi kaupungin kansainväliselle bussiasemalle Kilikia Autokayanille saapuessani älysin, että lompakkoni pohjalla pullotti ainoastaan Georgian lareja. Kävin vaihtamassa tukullisen drameja ainoassa näköpiirissäni sijaitsevassa valuutanvaihtopisteessä ja otin taksin hostelliini Envoy Yerevaniin, joka sijaitsi Jerevanin keskustaringin sisäpuolella. (Jerevanin ydinkeskusta on kartalla ympyrän muotoinen.)

Olin Jerevanin reissulla melko avoimin mielin ja vailla ihmeellisempiä suunnitelmia, joten lähdin piakkoin tallustelemaan kaupungin katuja ilman sen suurempaa ajatusta siitä mitä tekisin tai minne päätyisin - ainoastaan ruokaa piti saada. 

Pian huomasin kävelleeni kadulle, jossa kivan näköisiä kuppiloita sijaitsi vieri vieretysten. Istahdin niistä yhdelle, selasin menun, aplodeerasin mielessäni hyvin matalalle hintatasolle ja tilasin nenäni eteen salaattia, bruschettaa, limonadia, pavlovaa ja kahvia. Kaupungissa lämpötila pyöri noin 26 plusasteen tienoilla ja tunsin saavani takaisin palasen kadotetusta kesästäni.

Kun ruoka oli tuhottu, lähdin kävelemään katua pidemmälle. Katua halkovalla puistobulevardilla kiinnitin huomiota useisiin eriskummallisiin patsaisiin. Ihmeellisiä pyllyveikkoja, lihavia kissoja, hyppiviä antilooppeja. Ei aivan varsinaisia neuvostoaikaisia suurmiehiä, joita olin odottanut kaupungissa näkeväni. 

Katua pidemmälle kävellessäni törmäsin vaikuttavaan näkymään. Edessäni seisoi arkkitehtonisesti hyvin kummallinen pytinki, joka herätti ensimmäisenä mielikuvia Game of Thronesin Mereenistä sekä jonkinlaisesta egyptiläisestä temppelistä. Heti rakennuksen ovelle astuttuani alkoi sataa. Ja sehän saattoi merkitä vain yhtä asiaa - sisälle oli mentävä.

Ja voi kyllä, pytinki osoittautui melko suureksi modernin taiteen keskukseksi, Cafesijan Centr for the Artsiksi. Sisäpuolella kerroksesta toiseen liikuttiin liukuportaiden kautta, ja jokaisessa kerroksessa oli oma pihansa, jolla oli oma erikoinen ulkoasunsa ja omat taideteoksensa. Joidenkin pihojen toisella puolella sijaitsi toisella myös erillisiä näyttelysaleja. 

Keskuksen taideteokset olivat näyttäviä, kookkaita ja vangitsevia. Minne tahansa päänsä käänsi, löytyi jokaisesta suunnasta jotakin katsottavaa, joka kutsui luoksensa. Vain muutama minuutti keskuksessa, ja tajusin olevani Liisa Ihmemaassa. Ja otin siitä tietysti kaiken irti.

Kun lähdin ulos keskuksesta sen korkeimpien pihojen kautta, piirtyi taivaalle yhtäkkiä sateenkaari. Kaikki loksahti paikoilleen. Se hetki on jäänyt mieleen tältä matkalta erityisen taianomaisena. Silloin viimeistään ihastuin kaupunkiin.

Kipusin vielä keskuksen yläpuolella sijainneelle aukiolle, josta oli hienot näkymät kaupungin ylle. Araratkin taisi kajastaa. 

Museota ihmeteltyäni lähdin etsimään seuraavaa yleistä mielikohdettani - paikallista ooppera- ja konserttitaloa. Taloa ei voinut olla löytämättä, ja pian lunastin sen vieressä sijainneelta lippuluukulta lipun seuraavan illan konserttiin - Aram Hatsaturjania Armenian filharmonikoiden soittamana, tietysti. Lippu kustansi noin kaksi euroa, eli ei juuri mitään. Ai että kun olin tyytyväinen.

Koska en olisi oven varoittelevien opastetekstien jälkeen kehdannut lampsia konserttiin goretexeissa, pääsin kokeilemaan seuraavaa eksperimenttiä - shoppailua armenialaiseen tapaan. Jokaisessa vaatekaupassa myyjä lyöttäytyi heti seuraani tarjoamaan henkilökohtaista palvelua. Hänelle annettiin kaikki vaatteet, joita halusi sovittaa, ja hän seisoi kiltisti pukukopin takana ojentamassa seuraavia vaatteita ja tarkistamassa peilistä vaatteen istuvuutta, ja kommenttiakin sain, tietysti. Sovittelin luoja ties mitä röyhkeitä kaulapanta- ja samettiunelmia - värejä ja materiaaleja löytyi aivan joka lähtöön. Aina kun huomasin liian pienen hameen kinnaavan, esitin myyjille epäilykseni siitä, että saatoinpa valita väärän koon. Mutta vastaukseksi sain aina saman, ei, ei, ei, juuri tuo on sinun kokosi. 

Ihailtavaa positiivisuutta.

Illan istuskelin mukavassa kadunvarsi-tapaspaikassa, ja totesin, että Jerevanin ravintolatarjontakin on hinta-laatusuhteeltaan melkoisen kelvollinen. (Erityinen plussa myös viimeisen päiväni vegekahvilan monipuoliselle lounaskombolle!)

Konsertti-ilta olikin sitten suunnilleen ainoa päivä matkalla, kun jaksoin meikata ja laittautua. Siitä (ja hankkimastani Ukraina/Ruotsi-topista) oli siis napattava todisteeksi kuva, kaikkien niiden täysrujojen snappien vastapainoksi. Heja!


Itse konserttitalokokemus oli eurooppalaiseen tyyliin tottuneelle aikamoinen elämys. Rakennuksen sisällä saattoi suorastaan kuulla ajan rattaan pysähtyneen 1960-luvulle tai jonnekin niille main. Minkäänlaista eteispalvelua tai opasteita ei näkynyt missään, joten tungin goretex-henkisen takkini nyytiksi kainalooni ja jatkoin matkaani.

Olen tietysti suuri väliaikatarjoilujen fani, joten lähdin heti etsimään suun kostuketta. Pian löysinkin "ravintolapalvelut", eli pohjakerroksen, jossa istua töröttivät lupsakan oloiset viulistiukot röökit huulessa savua tuprutellen. Tiskillä oli tarjolla jonkinlainen kuivakka pulla, ja kahvia saattoi ostaa viereisestä kahviautomaatista. Ajattelin tulleeni ehkäpä orkesterin taukotilaan, mutta pian huomasin, että kaikenkirjavaa väkeä alkoi kerääntyä paikalle sen verran, että kyse oli tosiaankin talon ravintolapalvelusta. Ostin pullollisen vettä ja asetuin aistimaan sankkaa savua pöytään. Ehdin vielä nautiskella kauniista kalustejäte- ja nuottitelinekasasta naisten käymälän (josta 80% vessojen ovet olivat hajalla eikä paperista ja toimivista käsienkuivausvälineistä ollut tietoa) vierellä ennen siirtymistäni hieman idyllisempiin maisemiin. Konserttisaliin.

Liput olivat toki paikkanumeroidut, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Leidi ovella osoitti minulle satunnaisen vapaan paikan. Onneksi ei tullut ostettua kalliimpaa lippuluokkaa. En ollut kovin yllättynyt siitä, että konsertti ei tietenkään alkanut tarkasti ajallaan. Saliin saapui ihmisiä hyvin leväperäisesti. Koska olin lukenut ovelta lapun, että konserttiin ei saa tulla tietynlaisissa asusteissa ja rynnännyt sen vuoksi paniikissa vaatekaupoille maan tapoja kunnioittaakseni, tyrmistyin kun näin paikalliset ihmiset, jotka valuivat sisään saliin. Perkele vieköön, niillähän oli yllään aivan tavalliset vaatteet! Jopa goretexiakin vilkkui. Tunsin oloni niin huijatuksi. 

Yleisö käyttäytyi hyvin eri tavalla kuin suomalainen konserttiyleisö. Kellään ei ollut missään vaiheessa kiire minnekään, kukaan ei tuntunut suunnilleen edes huomaavan orkesterin saapuneen lavalle, ja viimeiset kuulijatkin painelivat paikalle aivan viime tipassa. Tänne oltiin tultu tekemään vain yhtä asiaa - kuuntelemaan musiikkia. Ei mitään häslinkiä, ei krumeluuria - vain muziikkikhyltuuria.

Pian orkesteri mateli (kyllä, mateli) lavalle. Salin akustiikka ei ollut mikään loisteliaista loisteliain, mutta kun kaikenlaisia jatkuvia sortovaiheita kokeneen pienen maan kansallisorkesteri soittaa tunnetuimman säveltäjänsä tuotantoa täydellä tunteella ja hiki hatussa, niin onhan se aika hienoa. Pieni ja outo maa, mutta niin kovin hassu ja sympaattinen. Ja kuten olinkin jostakin lukenut, armenialaiset ottavat taiteensa tosissaan. Ja sietääkin ottaa, sillä sitä maa on kyllä täynnä - hienoa taidetta.

Jerevanissa kaikki tuntui melko helpolta, ja ihmiset vaikuttivat jotenkin sekä hyvin hienostuneilta että rennon ystävällisiltä, rehellisiltä mutta sopivalla tavalla hasardeilta. Ainoa harmitukseni oli se, ettei kaveriporukkani ollut mukana, sillä kaupungissa olisi varmasti ollut huikeaa viettää jonkinlainen rentoutumis-, taide- ja bileviikonloppu siinä kaikista omimmassa seurassa. Onneksi kuitenkin viimeisellä illallisella vieressäni istunut nuori pariskunta tarjoutui ystävällisesti pitämään seuraa. Että oltiin sitä miten tahansa treffeillä, niin ulkomainen vieras otetaan ystävällisesti mukaan.

Kiitos siis Jerevan, teit vaikutuksen! Seuraavaksi luvassa asiaa Jerevanin herättelevimmästä nähtävyydestä sekä pientä kritiikkiä Suomelle.

 

Lue edellinen matkapostaus Georgian seikkailuista tästä. Seuraava postaus vie syvemmälle Armeniaan ja maan traagiseen historiaan.

Tulossa:

Armenia ja armenialaisten kansanmurha
Musiikki
Yksin matkustaminen

 

PS. Tykkää Räyhälä-blogista myös Facebookissa!

 

Share

Kommentit

Liina-Liina
Lights & Music

Ah, toi museo vaikuttaa ihan mielettömältä paikalta!

Räyhälä
Räyhälä

Se oli kyllä hieno! Etenkin ne pihat, jotka olivat noissa "kerroksissa" jäivät mieleen. 

Kommentoi