Bloggaaja vie työpaikkasi? No en minä ainakaan

Räyhälä

Lilyläiset ja muutkin edes jollakin tasolla blogimaailmaa seuraavat ovat varmasti vierailleet jo tämän postauksen parissa. Vaikka keskustelun taso onkin paikoitellen turhauttavaa, sitä käydään enemmän kuin ymmärrettävistä syistä. Etenkin median ja viestinnän parissa työskentelevät ihmiset tuntuvat olevan hämmentyneitä tästä kehityssuunnasta, jossa "vain bloggari" voi napata paraatityöpaikan isosta mediatalosta. Oletan kaikkien alalla työskentelevien kuitenkin tuntevan nykytilannetta sen verran, että osaavat löytää perimmäiset syyt tälle ilmiölle. Ensinnäkin, suosittu lifestyle-bloggaajahan on nykyajan julkkis, jonka ensisijainen tehtävä on (halusi bloggaaja sitä itse tai ei) markkinoida. Tuotteita, elämäntyyliä, jopa arvoja. Eli sitä samaa, mitä mikä tahansa kaupallinen media tekee. Lisäksi bloggaaja saattaa tehdä blogiaan vain yhtenä lisänä kaiken muun ohella, eli niitä ansioita saattaa olla muuallakin.

En halua puuttua tässä kirjoituksessa millään tavalla yksittäisten henkilöiden ja bloggaajien rekrytointeihin, osaamiseen tai uraan, mutta keskustelusta nousi esille yksi itseäni jo monenmonta vuotta vaivannut asia, nimittäin se, miksi blogeja ylipäätään kirjoitetaan.

Koska olen jo tällainen suhteellisen vanha kurppa (verrattuna ainakin teineihin, jotka käyttävät jotakin snapchatteja, kikkejä ja ask äf ämmää), olen ehtinyt itsekin käydä läpi jos jonkinnäköisen some- ja blogikaaren. Ennen vanhaan kirjoiteltiin esimerkiksi Livejournalia; nettipäiväkirjaa, jossa oli mahdollista näyttää osa postauksista kaikille ja osa vain rajatulle kaveriryhmälle. Saatoin kirjoittaa hyvin henkilökohtaisiakin asioita, jotka näkyivät hyväksytyille kavereille. No, sitten vaihdoin bloggeriin, jonne pystyi kirjoittamaan vain julkisesti tai kutsutuille lukijoille, joko tai. Sain yhtäkkiä liudan ihan tuntemattomia seuraajia, ja tajusin, että hei, ehkä näitä tekstejä kannattaisi yrittää kirjoittaa edes vähän huolellisemmin, kun kerran ihan ventovieraatkin kutsuvat itseään "lukijoikseni". Siis mitä. Joku tuli joskus jossain sanomaankin, että seuraa blogiani. Se oli hämmentävää. Ajattelin, ettei siitä kuulunut puhua, koska sehän olisi kun sanoisi: "Hei mä stalkkaan sua!"

Tämä oli blogimaailman kovaa nousukautta. Yhtäkkiä netti oli täynnä blogeja, joilla oli huikeat määrät seuraajia, ja juttujen taso saattoi olla tyyliä "tällaista hammas tahnaa käytän aina matkustaessani mallor kalle koska se on hyvää ja hei rakastan kenkiä ja merkki laukkuja". Ja tällaista ihmiset sitten fanittivat, ja fanittavat edelleenkin oikein joukolla. No, tästä upeasta blogimaailmasta inspiroituneena jaksoin pitää oman blogini ohella hetken feikkimuotiblogia, jossa heitin maalit naamaan ja rytkyt ylle, ja annoin inspiraation kukkia. Sain tappouhkauksia, huorittelua, vittuilua ja kummastelua, ja sekös minua ja kavereitani nauratti. Ja olihan se nyt hauskaa, edelleenkin jaksan tuhahdella huvittuneena asialle.

Sitten vaan kyllästyin blogeihin ja bloggaamiseen ylipäätään. Siihen, että kaikkien blogien perimmäinen tarkoitus tuntui olevan saada mahdollisimman paljon seuraajia, esitellä mahdollisimman kadehdittavaa elämäntyyliä ja luoda jonkinlaisia illuusioita lukijoille. Kyllähän te tiedätte. En pysynyt enää vauhdissa mukana, sillä en halunnut mainostaa omaa persoonaani ja henkilökohtaista elämääni tai tarjota shokkeja kaikille vain saadakseni lisää lukijoita. En osaa vieläkään oikein linkittää omia tekstejäni esimerkiksi Facebookiin, ja jokaisen kerran kun olen jakanut jotakin, tunnen mielessäni jonkinlaista ahdistusta. Mun mielestä on kivaa jakaa omia juttujaan samanhenkisten ihmisten kanssa, ja joo, tykkään siitä, jos saan ihmiset nauramaan, tai edes reagoimaan juttuihini. Mutta olen aina ajatellut, että jos joku löytää blogitekstieni äärelle ja haluaa lukea niitä, niin mahtavaa. Uskoisin, että siitä tulee parempi olo, kun tajuaa ihmisten lukevan pikku sanaviritelmiäni siksi, että ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita niistä, kuin siksi, että olen tykittänyt niitä somessa jokaisen silmille ja huudellut kaikille siitä miten helvetin magee tyyppi olen ja miten upea elämä ja vaatekaappi mulla on. Ja miten coolilta osaan näyttää valokuvissa. 

Koska bloggaaminen on ahdistanut aika ajoin juuri tämän itsensämarkkinointinäkökulman vuoksi, olen yrittänyt pitää siitä taukoa. Tauot ovat kuitenkin päättyneet aina melko huonosti, sillä mulla on selvästi luontainen tarve saada jäsenellä sanallisesti pilvissä karusellia pyörittävän pääkoppani sisältöä. Näin ollen päädyin tänne Lilyynkin. Minulle bloggaaminen on terapiaa, hassuttelua, ajatusten kaatamista ja ennen kaikkea mukava harrastus. Ajatus siitä, että sitä pitäisi mainostaa ja siitä pitäisi pitää melua parantaakseni asemaani työmarkkinoilla, on epämukava.

Nimittäin blogissa olen vain minäni kuva. Oikeassa elämässä olen minä, ihminen. Ja sitä en voi välittää tuntemattomille ihmisille, työnantajille tai asiakkaille millään paperilla tai blogialustalla. Ymmärrän kyllä, että nämä vapaa-ajan harrastukseni ovat näkyviä kenelle tahansa, mutta en lähtisi välttämättä tämä blogi edellä myymään itseäni, ellei kyseessä olisi jokin nimenomaan bloggaamiseen tähtäävä työ. Sitäpaitsi, miksi kaikkien täytyisi dokumentoida elämäänsä näyttääkseen työnantajan silmissä paremmalta? Miksi nykyaika pakottaa ihmiset työmarkkinoimaan itseään henkilökohtaisen elämänsä kustannuksella?

Byhyy, sanonpahan vaan ja jatkan muinaismuisto Carmen Pollonin postauksille räkättämistä. Sen elämää oli ainakin kiva markkinoida.

(Ja tuota kutsuin sotamaalaukseksi 2008-09. Ihan perus. T. Meikkipelle2015)

Share

Kommentit

Nella
Nellancholia

Moikka. Halusin sanoa: löysin sun blogisi vahingossa, suosittelin sua Lilyn toimituksen joulukalenteriin ja olen jatkanut lukemista uskollisesti siitä lähtien, vaikka läsnsäoloni Lilyssä onkin katkonaista. Olen siis tyyppi, jota kiinnostaa ilman aggressiivisometykitystä! Ja ymmärrän tuon Facebook-linkkailuahdistuksesi hyvin.

Juttu, joka ärsytti mua eniten tuossa bloggaaja-työpaikka-keskustelussa oli se, että kaiken elämässä on oltava nykyisin tuottavaa tekemistä. Kaiken vähänkin näkyvämmän tekemisen täytyy olla vakavastiotettavaa tai läpeensä esittelykelpoista kaikilla elämän osa-alueilla ja jotenkin viedä itseä tai uraa eteenpäin. Pelkästään rentoa, muun maailman tuloshakuisuudesta poikkeavaa tekemistä ei ole enää olemassakaan. Miksi kaikella mahdollisella täytyy mitata ammatillisita potentiaalia tai työtehoa? Itse olen aina toivonut, että bloggaaminen olisi tästä kaikesta jotenkin irrallaan (vaikka urakeskeisistä asioista toisinaan kirjoitankin), kun koko sosiaalinen elämä toisaallakin (näyttelyiden avajaisistanyliopistotuttujen bileisiin ja Facebook-kaverilistaan) on jo nielaistu postfordistiseen verkostoitumispakkoon.

Tässä minä nyt sitten mietin, että kehtaanko olla enää blogissa julkisesti haavoittuvainen tai avoimesti puhua urahaaveisiin liittyvästä epävarmuudesta, koska pelkään sen vaikuttavan negatiivisesti siihen, kuinka ammatillisesti kykenevänä potentiaalinen tulevaisuuden työnantaja saattaisi minua sen perusteella pitää. Voi moro.

Räyhälä
Räyhälä

Ha! Vau, kiitos, ja oot niin oikeassa!

Vikaan kappaleeseen sanoisin, että samma här, mutta jotenkin pyrin luottamaan intuitiooni, joka sanoo, että älä murehdi sitä. Jos joku potentiaalinen tulevaisuuden työnantaja ei ymmärrä inhimillisyyden päälle (ja tuomitsee minut siksi, että kirjoitan näistä hyvin monelle todellisista ja ajankohtaisista asioista julkisesti), niin ehkä on parempi, etten koskaan tule työskentelemäänkään sellaisessa työpaikassa. Rehellisesti sanottuna, jos olisin itse rekrytoija, arvostaisin sitä, että työnhakija edes pohtii näitä asioita. Maailmassa piisaa ihan tarpeeksi sitäkin jengiä, joka vetää työasioissa viimeiseen asti kulissia, jossa kaikki on hyvin, ja jossa mitään ei saa kritisoida. Siinä saattaa kärsiä työntekijän lisäksi työyhteisö, työnantaja ja isommassa mittakaavassa myös työkulttuuri ja yhteiskunta.

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

SIIS MIKSI LÖYSIN CARMEN POLLONIN VASTA NYT??????

OMG. Vaadin Carmenin comebackiä elikkäs somepäskiä!!!

 

 

Räyhälä
Räyhälä

Haha, mäkin oon joskus haaveillut sen comebackista, mutta käyttäjätunnukset ja salasanat on kadonnu jäljettömiin päästä! Kaikkea olen yrittänyt. Täytyy vaan hyväksyä, että hän on nyt autuaammilla Italian mailla. :D

Paremman puutteessa voi mennä lukemaan Carmenin eräänlaisen esiasteen, "rokkityttö" Even Livejournalia: http://rebellious-eve.livejournal.com

(Ja juu, olin teininä aika levoton.)

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Minä istuin kuutamossa
ja mietin tummia silmiäsi
käristin kynttilällä hiuksiani
ja valaisin arpia käsissäsi

RISPEKT. DIIPPII SHITTII.

(Mutta jos saat telepaattisen yhteyden Carmeniin, kysy josko hän kuitenkin joskus piipahtaisi täällä vaikkapa vain vieraskirjoittajana...?)

Räyhälä
Räyhälä

I know! Hitsi, jotenkin en ollut tullut edes ajatelleeksi vieraskirjoittaja-asiaa. Pitääpä laittaa mailia Carmenille ja kysyä josko saataisiin blogiin ehkä jonkinlainen kuulumispäivitys jossain vaiheessa!

Kommentoi