Kasvukipuja

Räyhälä

Satuinpa tässä alkuvuodesta näkemään televisiossa vilauksen ohjelmasta nimeltä Au pairit Los Angelesissa. Aluksi ihmettelin tätä sangen maikkarimaista ohjelmaformaattia, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että ei helevata nyt tällaista realitypaskaa taas, mutta kuin taikaiskusta huomasin katsoneeni jakson loppuun.

Pian etsinkin jo innolla lisäjaksoja Areenasta, sillä vasta nyt muistin itsekin olleeni joskus au pair, ja melkoisen huonolla menestyksellä vieläpä. Katsoin kauden alusta loppuun, ja verestin vanhoja muistojani aiheen parissa.

Muistin taas sen miltä tuntuu olla oikeasti nuori. Haluta kotimaasta pois hinnalla millä hyvänsä. Uskoa omaan rajattomuuteensa, ja siihen, että sitä voi sopeutua mihin vain. Janota uusia maisemia, uusia seikkailuja ja kokemuksia. Kuvitella tietävänsä.

Muistin miltä tuntui köpötellä päivän päätteeksi portaikkoa pitkin yläkertaan, paikkaan, jossa hittovie sain olla rauhassa omien ajatusteni kera ja hengittää raikasta järvi-ilmaa. Miltä tuntui kipitellä lähes alppitason kukkuloita keväisessä Etelä-Saksassa ja kävellä somia pieniä polkuja halki pikkukylän ja sitä ympäröivän järven oikeine sysimetsineen.

Mutta sitten muistin myös sen, miltä tuntui olla ilman ystäviä ja perhettä. Sönköttää peruskoulun saksalla. Sanoa, ettää ei kiitos enää ja jättää millintarkat hotellisiivoukset, kylmä ja naama sanonko minkä milläkin oleva perheenäiti, ja miltä tuntui kuulla se litania millainen minä olin, miten vähän tiesin mistään mitään ja miten huono olin missäkin.

Paskan määrä on vakio, mutta jumalauta silloin en jäänyt kuuntelemaan ja nöyrtymään, vaan pistelin tavarat kasaan ja käppäilin aamun tullen juna-asemalle, kahden viikon työpanoksesta saamieni huikeiden kuudenkymmenenviiden euron turvin. Kevät oli kauneimmillaan.

Siitä alkoi minun vapauteni, minun itsenäisyyteni ja minun aikuisikäni, pienellä juna-asemanpahasella keskellä kauneinta Schwartzwaldin metsää. Siitä alkoi eeppinen matka, jonka ensimmäinen etappi oli Berliini, ja jonka loppua saan vielä odottaa toivottavasti useamman vuosikymmenen.

Ensiaskeleet Berliinin Hauptbahnhofilla olivat huumaavat. Minä olin yksin maailmassa, minä olin matkalla jonnekin. Söin yksin puistossa elämäni ensimmäiset take away -sushit, ja huuhdoin murheet alas raikkaalla oluttuopillisella kaupunkiin saapuneen ystävän kanssa. Tiesin, että elämä jatkuu, tai pikemminkin alkaa. Juuri täällä Unter den Lindenillä, joka oli silloin maailman kaunein paikan nimi. Ja että kaikki se köhnä, mitä olin koko siihenastisen elämäni aikana kokenut, tulisi vielä lopulta katoamaan.

(Se mikä lopulta oikeasti katosi, oli koko matkasta otettu valokuvanippu. Ne kuvat ihan oikeasti katosivat. Mielessäni on vain yksi valokuvamuisto koko matkasta, joten ehkäpä tässä on nähtävä jonkinlaisen kohtalon sormen peliin puuttuminen - tästä matkasta ei ole kuvia, mutta muistoja sitäkin enemmän. Jos saan ne kuvat vielä joskus käsiini, taidan tirauttaa pari kyyneltä.)

***

Kun Los Angelesin jaksot oli katsottu loppuun, pistelin heti perään ensimmäisen tuotantokauden, joka sijoittui Lontooseen. Muutama päivä sitten Areenaan ilmestynyt uusi Australia-tuotantokausikin tuli taputeltua saman tien.

On aivan älyttömän mielenkiintoista ja hienoa päästä seuraamaan nuoria juuri tuossa itselleni hyvinkin tutussa vaiheessa: kun osa elämästä jää taakse, ja mieli on täynnä selittämätöntä odotusta, toivoa uudesta alusta. Ja kun unelmat väistämättä jollain tasolla särkyvät, eikä omaa itseään osaa vielä katsoa kauempaa.

Jokainen ohjelmassa esiintynyt au pair on tehnyt matkansa omassa kehitysvaiheessaan - jotkut selvästi vielä täysin vailla minkäänlaisia kasvukokemuksia, jotkut jo hyvinkin pitkällä itsetuntemuksella ja niinsanotusti matkassa tarvittavalla asenteella varustautuneena. Oman lisänsä ohjelmaan tuovat paikalliset perheet, joihin mahtuu yhtälailla todella vastuullisen, järkevän ja sympaattisen oloisia pitkäpinnaisia vanhempihahmoja kuin täysiä mulkkuja ja sosiopaatteja tai tylsistyneitä aikuispissiksiä.

Au pairit on ohjelma, joka vie katsojankin läpi mitä moninaisimman tunteiden kirjon. Välillä meinaan kuolla myötähäpeästä, välillä haluaisin läimäyttää jotakuta ja huutaa suorat sanat milloin au pairille, milloin vanhemmalle. Toisinaan pyörittelen silmiäni ja välillä nauran katketakseni, ja välillä haluaisin ottaa pienen haavoittuneen au pair -vauvelin syliini ja tuuditella uneen muistutellen, että sinullakin on ihmisoikeudet, vaikka oletkin vieraassa maassa. Ja välillä haluaisin tarjota niille kyllästyneen näköisille vanhemmille bissen, ja huoahtaa: "voi noita nuoria..."

Joka ikisen kerran kun katson ohjelmaa, herää sisäinen nuorisotyöntekijäni, jonka läsnäolosta en ollut aiemmin tietoinen. Sillä nuorethan ovat aivan mahtavaa sakkia. Vittumaisia, naiiveja, bimboja, hölmöjä ja ihan yoloja, mutta kaikkine ongelmineen, herkkyyksineen ja unelmineen erittäin rakastettavia ja sympaattisia ihmisenversoja.

Ja jos nyt saisin lausua jotakin jollekulle au pairiksi haluavalle: täytän tänä vuonna 28. Olen hoitanut pikkuvauvoja ja lapsia sekä sukulaisille ja tutuille että päiväkodin palkollisena - pessyt pyllyjä ja vaihtanut vaippoja, syöttänyt, siivonnut jälkiä, leikittänyt, lukenut, laulanut, nukuttanut, pukenut ja kärräillyt paikasta toiseen. Sen lisäksi olen tehnyt kilometrikaupalla erilaisia töitä, matkustellut yksin, porukalla, kielitaidottomana, kielitaitoisena ja käynyt asumassa ulkomailla. Vasta tässä vaiheessa koen, että voisin ehkä olla henkisesti valmis työskentelemään au pairina ja pystyisin täyttämään isäntäperheiden toiveet, pitäen samalla itseni järjissäni. Mutta kyllähän minä tiedän, että 19-vuotiaana tällaiset asiat eivät hetkauta, vaan ne on mentävä kokemaan itse.

Eli siitä vaan. Menkää ja kaatukaa, jos on kaaduttava. Sillä omille jaloilleen nouseminen on voimaannuttavinta mitä maailmassa on.

YOLO.

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.