Katsaus Kaukasian kiehtoviin musiikkikulttuureihin

Räyhälä

Kaukasian seikkailusarja jatkuu, tällä kertaa rönsyilevän musiikkikulttuurikatsauksen ja ajatuksenvirran merkeissä. Ei ehkä kovin mediaseksikäs aihe, mutta minkäs teet - jonkun on huolehdittava myös meidän hippinörttien oikeuksien toteutumisesta blogimaailmassa.

Olen valmistunut yliopistosta musiikkitiede pääaineenani, ja sattumoisin bongasin netistä tiedon Tbilisissä järjestettävästä etnomusikologisesta symposiumista, joka keskittyi perinteisen polyfonian tutkimukseen. Oli siis aivan pakko ajoittaa oma matkanikin niin, että pääsin edes päiväksi tsekkaamaan tapahtuman meiningit. Aikaa riitti lopulta vain avauspäivään, mutta se osoittautui nappivalinnaksi, sillä illalla Tbilisin hienossa oopperatalossa järjestettiin avauskonsertti, jossa paikalliset kuorot ja lauluyhtyeet esittäytyivät. Olisin voinut katsella ja kuunnella niitä esityksiä ikuisuuden!

Mutta lätkitäänpä näin alkuvaiheessa vähän enemmän infoa tiskiin:

Georgialainen polyfoninen laulutraditio on UNESCOn kulttuuriperintölistattu kohde. Alla olevasta Unescon videosta saa lyhyehkön perehdytyksen aiheeseen sekä tarkempaa kuvaa siihen millaisia laulutyylejä perinteeseen kuuluu. Lauluja laulavat ja esittävät perinteisesti etenkin miesryhmät, mutta myös naisilla on omia ryhmiään, ja symposiumissakin esiintyi muutama sekaryhmä. Usein lauluja säestetään esimerkiksi pandurin (kielisoitin) voimin. 

Symposiumissa kuulimme runsaasti esitelmiä muidenkin kulttuurien lauluperinteistä, mutta avajaisillan musiikillinen fokus oli toki Georgiassa. Myös luentopuolella kuultiin yksi esitelmä painottuen Georgiaan - tarkemmin paikallisiin juomalauluihin. Laulut käsittelevät usein monenlaisia filosofisia kysymyksiä sekä ikuisuutta, elämää ja kuolemaa, ja niitä lauletaan yhteisten illallisten, juhlallisuuksien ja juominkien yhteydessä.

En päässyt valitettavasti kokemaan varsinaista illallisseremoniaa yksin taitetulla matkallani, mutta ehkäpä vielä joskus, sitten kun osaan auttavasti edes venäjää. (Pitäisi nyt todella aloittaa ne venäjän opinnot. Mikähän olisi tehokkain tapa edetä? Koululuokkamainen kielikurssi ei välttämättä oikein nappaa.)

Vaikka mehukkaimmat perinteiset laulut ovat eittämättä pitkälti miesryhmien laulamia, ei kyseessä ole missään nimessä mikään nuutunut vanhojen ukkojen dominoima ja keinotekoisesti ylläpidetty perinne. Lauluja ja tansseja aletaan opetella usein jo lapsuusaikana, ja törmäsin itsekin kadulla moneen tanssivaan ja laulavaan pikkupoikaan tai nuoren sällin ryhmään. Niistä tuli vaan kertakaikkisen mahtava olo. Laulaa ja tanssia nyt kaduilla, ja vieläpä niin puhtain korvin ja äänin, silkasta ilosta! Niin saattoi tapahtua lähestulkoon missä vain. Erityisesti mieleeni jäi Tbilisissä erään metroaseman edustalla mankan kanssa ihan viimeistä päivää tanssineet kaksi noin 10-vuotiasta pikkupoikaa. Voi kunpa olisin silloin tajunnut kysyä voinko kuvata heitä videolle, sillä näköjään paikalliset kuvaavat itsekin oikein mielellään jopa jotenkin arkipäiväiseltä tuntuvia muhkean kuuloisia laulu- ja tanssihetkiään. Onneksi netti on pullollaan lauluvideoita metsistä, rannoilta, kaupunkien kaduilta ja jopa lentokentiltä. 

Ilmeisesti eräänlaiseksi nettivideoilmiöksi Kaukasiassa ja Venäjällä noussut Trio Mandili todistaa, että lauluperinne kuuluu myös tytöille sekä arkipäiväiseen elämään. (Pyrkivät muuten Georgian edustajaksi Euroviisuihin. Kannatan!)

 

Erityisen hauskoja mielestäni ovat myös georgialaisten perinnelaulujen esitystraditiot: perinteinen puku, joka yllä astellaan lavalle kunnon rykmentissä varsin ylpeinä siitä mitä tänne on tultu tekemään. Parhaassa tapauksessa mukana on myös kuuluisa karvalakki. Esityksissä on usein mieletön yhteinen hengitys, liikeradat ja keskittyminen. Sitä voi sanoa varmaankin joko korkeaksi työmoraaliksi tai jonkinasteisesti henkistymiseksi yhteislaulun parissa. 

A cappella -laulujen on pyrittävä aina kirkkaaseen puhtauteen. Pitkät stabiilit urkupisteet melodioiden taustalla ovat mielestäni erityisen haastavia - ainakin omien kokemusteni perustella pitkän tasaisen äänen pitäminen paikallaan vaatii jatkuvan skarppaamisen lisäksi rautaisia hermoja. Georgialaisten musisoinnissa tämä ei tunnu olevan ongelma. (En tosin ole perehtynyt nuotinnoksiin. Välillä äänet soljuvat niin kiinteästi yhdessä, että on hankalaa päätellä kuka laulaa mitäkin osaa.)

Erityisen lauluperinteestä tekee mielestäni myös sen vahva, luonnollinen ja elinvoimainen äänenkäyttö, joka tuntuu luonnistuvan jokaiselta laulajalta kuin itsestään. Missä laulajat oppivat sen? Onko muistinvarainen musiikkiperintö maassa todellakin niin vahva, että jo lapset rakentavat sen pohjalta ääntään melko luonnollisesti, vai opetetaanko kouluissa paikallista musiikkiperinnettä ja laulamista erityisen paljon?

Lapsia ja nuoria varmasti rohkaistaan laulamaan ja ylläpitämään kulttuuritraditioitaan, mutta yhtyelauluoppiminen ns. perustallaajaperspektiivistä vaatii mielestäni jo jonkinlaista aktiivisempaa korvan harjaannuttamista tähän traditioon. Lisäksi monipuoliset laulut sisältävät niin hienovaraisempia herkistymiä kuin terävää huudatusta ja jopa jodlausta. Joko Georgiassa harjoitellaan ihan hulluna, tai sitten paikallinen kulttuuri altistaa ja rohkaisee laulumusiikille aivan eri tavalla kuin esimerkiksi omamme. Ja kun traditio on vahva, se siirtynee melko luonnollisesti.

Eikä musiikkia voi tietenkään mainita ilman paikallista tanssiperinnettä. Voi tätä lentelyn, pyörähtelyn, taistelusteppauksen ja kurinalaisen sekoilun määrää! Voisipa tällaista harrastaa täälläkin päin maailmaa. Aloittaisin heti. Ja taittaisin jalkani varmaan samantien. Huh!

Aina meininki ei tietenkään ole näin riehakasta, mutta silloinkin se on ehkä kauneinta ikinä. Kakhetin alueelta kotoisin olevan Tsintskaron melodiaa on lainattu myös länsimaisessa taiteessa (Kate Bushin kappale Hello Earth, Werner Herzogin elokuva Nosferatu), ja se tulee myös olemaan yksi hautajaisissani soivista kappaleista - että tiedoksenne vaan.

 

Tarkoitukseni ei ollut kuitenkaan keskittyä vain Georgiaan, sillä osataan sitä Armeniassakin. Näiden maiden musiikkiperinteet muistuttavat monilta osin toisiaan, mutta se minkä Georgia voittaa lauluperinteensä vaalimisessa ja eksporttaamisessa, ottaa Armenia kiinni kreiseissä pompööseissa musiikillisissa kokeiluissa, rummutuksessa, popfolkissa sekä klassisen puolella.

Yksi Armenian kiinnostavimmista musiikillisista helmistä onkin armenialaisen taidemusiikin isä, kansallissankarin ja pyhimyksen asemaan kohonnut Komitas Vardapet (1869-1935). Hänen tuotantonsa on erityisen kaunista ja surullista, ja surullinen on hänen tarinansakin.

Oikealta nimeltään tämä orpolapsi, pappi, etnomusikologi, säveltäjä ja kuoronjohtaja oli Soghomon Gevorki Soghomonjan. Hän sävelsi ja sovitti upeita teoksia, keräsi mittavan kokoelman armenialaisia kansanlauluja ja työskenteli kuorolaulukulttuurin eteen. Valitettavasti Komitas Vardapet joutui kokemaan kansanmurhan kauheudet, joista hän ei toipunut koskaan. Hän kuoli ennenaikaisesti pariisilaisessa mielisairaalassa, mutta jätti jälkeensä upean ja koskettavan musiikkinsa ja perintönsä. (En tiedä voisiko hänet rinnastaa jonkinlaiseksi armenialaiseksi Sibeliukseksi.)

(Oma suosikkini on 11:04 alkava biisi.)

 

"Two great strands of human life are interwoven in the Armenian psyche: suffering and art. In profound ways, Komitas’s life is one of the clearest manifestations of this psychic trait. Armenians conceive of suffering as a national phenomenon, for suffering has served them as a people: it has strengthened their determination to survive."

(Rita Soulahian Kuyuimjian, Archeology of Madness)

 

Erittäin kiinnostava tarina, josta täytyy lukea ehdottomasti lisää. Komitasin musiikki ruokkii surumielisyyttä loistavasti, mutta onneksi Armeniassa taidetaan myös överit popfolk-rallit, itseironia, kansallistunne ja huumori. En pysty katsomaan esimerkiksi näitä videoita hymyilemättä ja nauramatta.

Kaikkea sitä!

Että Euroviisuja odotellessa.

On muuten maailman typerintä, että Kaukasiassa osallistutaan viisuihin aina jollakin paskalla pop-itkuballadilla tai huonolla rock-bändillä. Kun sieltä päin löytyy näitä kreisejä kansanmusiikkiperinteitä, niin kannattaisiko ehkä panostaa johonkin kunnon etnopop-räjähdykseen? No KYLLÄ!

Mahtavia kulttuureja, mahtavaa taidetta. 

Musiikin osalta matkani Kaukasiaan oli oikein onnistunut. Symposiumin ja katumusisointibongailun lisäksi ehdin vierailla myös erittäin kummallisessa Tbilisin soitinmuseossa (jossa museoesineiden kunnioitus tuntui olevan Ö-luokkaista) sekä Armenian filharmonikoiden konsertissa, josta hieman enemmän Jerevanista kertovassa postauksessa. Haaveissa olisi joskus tehdä matka uudelleen musiikin kannalta paremmin valmistautuneena, ehkäpä päästä opettelemaan itsekin näitä perinteitä ja jakaa tätä ilosanomaa muullekin maailmalle. Eli Sami Yaffa, voit ottaa yhteyttä! 

Voisin jaaritella Kaukasian musiikista ikuisuuden, mutta jokaisen postauksenkin on tultava joskus päätökseen, ja tämä oli nyt tässä. Lopuksi vielä raskaan nörttitunnelman kevennykseksi georgialaisen Erisioni-taideryhmän hupsu popularisoitu musiikkikulttuurin esittelyvideo kaikille larppauksen ystäville.

Nauttikaa! 

 

Postaus on osa Kaukasian matkastani kertovaa sarjaa. Edellinen postaus johdatteli syvemmälle Armeniaan ja muistutti vuosisadan takaisesta kansanmurhasta. Matkasarjan viimeisin postaus käsittelee kokemuksiani yksin matkustamisesta. Muista tykätä blogista Facebookissa, niin postaukset tippuvat feediisi!
 

Share

Kommentit

Räyhälä
Räyhälä

Kiitos kommenteista, ja joo, viisut on olleet pari viimeistä vuotta ainakin niin pliisut, että tekis melkein mieli jättää katsomatta. (En olisi varmaan muuten niistä niin innoissani, mutta niiden katsomiseen kuuluu aina se jännitys ja kuohuviininhuuruinen katsomotunnelma.)

Suistamon Sähkö ei ollut mulle ennestään tuttu, mutta oli pakko käydä tsekkaamassa, ja vaikutti kovalta! Mutta ihan liian epäkaupallista ja marginaalista Euroviisuihin, mikä harmittaa, koska niissä pitäisi nimenomaan säväyttää överiydellä eikä yrittää tehdä sitä mitä kaikki muutkin. 

Ja kieltämättä oli kyllä mahtava reissu ja voisin lähteä vaikka heti uudelleen! :)

Kommentoi