Kulttuurityönhaun ihanuudesta

Räyhälä

 

Ajattelin nyt näpytellä näppini puhtaaksi eräästä hyvin tärkeästä ja tällä hetkellä oikeastaan koko elämänrytmiini vaikuttavasta asiasta, jota minulta aina kysytään, ja johon en osaa ikinä vastata yhdellä tai useammallakaan lauseella. Naiset, herrat, ja sukupuoleltaan määrittelemättömät:

"No mitenkäs työnhaku?"

No, niin, no. Suunnilleen näin:

Riippuen kysyjästä ja hänen mahdollisesta työtaustastaan (taide- ja kulttuuriala vaiko ei taide- ja kulttuuriala) tokaisen ensin, että hittoako tässä. Alan kollega luultavasti tietää suunnilleen miten tämä kuvio menee, mutta asiaan vihkiytymättömälle omaa tilannettaan saa selitellä vähän tiheämmin sanankääntein.

Ei, en ole saanut sellaista työpaikkaa, jota ihmiset pitävät ns. normaalina työpaikkana, sillä kaikkiin alan paikkoihin tulee todella paljon hakemuksia toinen toistaan osaavammilta tyypeiltä ja taso on todella kova. En käy joka päivä jossakin paikassa, joka maksaa aina tiettynä ajankohtana tililleni summan X. Kyllä, minulla on satunnaista työkeikkaa, mutta hyvin satunnaista, vaikka lisääkin pukkaisi. Kyllä, olen miettinyt oman toiminimen tai muun yritysmuodon perustamista nyt varmaankin vuoden. Ja ei, en uskalla hypätä siihen kelkkaan ennen kuin olen varma asiakkaiden ja töiden määrästä. Ja kyllä, olen hyvin hämmentynyt kaikkien vaihtoehtojen edessä. Ottaako riski vai odottaako sitä hyvää päivää? Lähtötilannehan on kummassakin se sama: talous on kuralla joka tapauksessa.

Yleensä ennen kuin olen päässyt tuohon selitysvaiheeseen asti, ihmiset ystävällisesti kertovat, että kyllä korkeasti koulutetulle ja paljon työkokemusta hankkineelle aina jotakin löytyy. Usein saan vinkkejäkin mahdollisista paikoista, jotka eivät ehkä ole juuri sitä mitä haluan, mutta ovatpahan kuitenkin työtä. Arvostan ihmisten huolenpitoa, mutta olen nyt saanut jostakin päähäni (muistaakseni aikuiskouluttajana työskentelevältä äidiltäni), että vasta kuukausi sitten yliopistosta valmistuneen ei ole mikään pakko ottaa sitä ensimmäistä mahdollista paikkaa vastaan, etenkään jos se ei vastaa millään tavalla omaa opinto- ja työtaustaa. Ja älkää erehtykö, olen kyllä hakenut paikkoja myös oman mukavuusalueeni ulkopuolelta, mutta jos jotkin hyvin olennaiset asiat eivät ole stemmanneet omien toiveideni kanssa, olen päättänyt vielä toistaiseksi olla jatkamatta prosessia.

Voin siis tavallaan syyttää itseäni siitä, ettei minulla ole töitä, ja etten hae kaikkia mahdollisia tarjolla olevia sinnepäin-töitä, mutta kutsuisin tätä enemmänkin taktikoinniksi, sillä työnhaku on, kuten kaikki sitä tekevät tietävät, ihan saakelin aikaavievää puuhaa. En tiedä onko typerää taktikoida oman taloutensa kustannuksella, mutta ehkäpä sitä kannattaa yrittää. Ja tästä saan taas aasinsillan tuohon hirviömäiseen ajatuksissani kummittelevaan asiaan, nimittäin mahdollisuuteen alkaa harjoittaa omaa yritystoimintaa.

Kun selaan työhistoriaani taaksepäin, korostuu yksi sana ylitse muiden. Assistentti. Assistentti assistentti assistentti assistentti. Nimike vainoaa meikäläistä varmaan hautaan asti! Olen ollut tuotannon assistentti, viestintäassistentti, markkinointiassistentti, myynnin assistentti. Assari. Sana ja positio, jossa ei ole yhtään mitään vikaa, mutta joka alkaa ehkä jossakin vaiheessa näyttää (ainakin itselleni, ja mahdollisesti myös rekrytoijille) siltä, etten tosiaan pysty muuhun. En pääse eteenpäin. En osaa tehdä paperilla mitään itse. Assari ku assari. Henkilökohtainen avustaja, sekatyöläinen, kirjanpitäjä, juoksutyttö, käskyläinen, kahvinkeittäjä ja niin pois päin. (Haluaisin vielä korostaa, että olen siis ollut kyllä kiitollinen jokaisesta assarin pestistäni, missään niistä en ole joutunut vain kahvinkeittäjäksi, ja olen mielelläni tulevaisuudessakin assari kaikille kivoille tyypeille ja työnantajille.)

Mutta jotenkin ajatus siitä, että saisi olla ainakin oman itsensä pomo, kutkuttaa niin hirveästi. Vaatinee itsekuria, jonkinlaista työidentiteettiremonttia sekä paljon selkänahan riekaleita, mutta toisaalta voisi sopia mulle niin superhyvin. Minut parhaiten tuntevat ihmiset tietävät miten paljon inhoan ihmisten jonkinlaiseen muottiin sullomista, ylimielistä "anna kun mä näytän miten tää tehdään oikein (eli mun tavalla)" -asennetta ja sitä ajatusta, että kaikilla meillä tulisi olla vain yksi vahvuus ja osaamisalue, jota pitäisi hioa huippuunsa asti, ja sen jälkeen päteä sillä, kunnes kuolema meidät erottaa. 

Oman yrityksen pykääminen mahdollistaisi siis ainakin sen, että saisin määritellä johonkin pisteeseen asti omat työtehtäväni ja jopa toimialueeni, eli omassa tapauksessani voisin ihan vapaasti tehdä sekalaisesti viestintä-, tuotanto- tai markkinointihommia, tai hittovie vaikkapa kaunokirjallisuutta, jos sellaista joskus haluaisin ryhtyä tekemään. Sen mukana tulisi vapaus, päätösvalta ja vastuu itsestäni ja omista projekteistani. Mutta sen mukana tulisi myös epävarmuus. Epävarmuus siitä riittääkö asiakkaita, olenko taas hädän hetkellä sosiaaliturvan saavuttamattomissa, ja saanko ikinä järjestettyä elämääni siihen pisteeseen, että voisin maksaa välttämättömät kuluni ja laittaa vielä sen jälkeen rahaa säästöön. Tai edes maksaa velkani.

Olen tullut nyt siihen lopputulokseen, että jos kokopäiväisiä töitä ei ala kuulua vuodenvaihteeseen mennessä, otan riskin. Ja jos kuuluu, niin ehtiihän sen riskin ottaa vielä myöhemminkin. Päätös on tehty, ja nyt päässäni kummitteleekin jo seuraavat kysymykset: olenko tuomittu elämään kädestä suuhun niin kauan kunnes tajuan vaihtaa alaa? Mitä tapahtuu seuraavaksi? Millaisia kokemuksia teillä on oman (kulttuuri)yritystoiminnan pyörittämisestä?

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.