Rutiiniton rutiini

Räyhälä

Arvon lukijat - täällä minä taas olen. Se eukko, jonka nimeä tuskin enää muistatte tai jonka epäilette ehkäpä kuolleen. Mutta ei. Olen elossa, hengitän, tykitän, nukun, juhlin ja teen töitä (syöminen on meinannut välillä unohtua, mutta onneksi yhteistyökykyinen vatsani alkaa pitää siitä aina ääntä viimeistään kello yhdeksän maissa iltaisin).

Ja voi kuulkaahan. On ollut sellaisia aikoja nämä viimeisimmät viikot, että kaikki on tuntunut leviävän käsiin. Uusi tehokas elämänhallintani osoittautui lopulta suureksi vitsiksi, ja pian oli pakko myöntää, että enhän mä nyt hallitse itseäni ollenkaan. Käytän aivan liian ison ajan murehtimalla kaikkea sitä mitä pitäisi vielä tehdä, aikatauluttamalla tekemisiäni (jotta ne tulisivat varmasti tehdyksi), murehtimalla jo tehtyjä juttuja (että teinköhän oikein ja mitä kaikkea tulen vielä unohtamaan, ja miten tämä tulee ilmenemään), ja lopulta olen sitten saatellut itseni sellaiseen pisteeseen, että työn kuormittavuuden fiilis on lisääntynyt noin sata prosenttia, ja joudun käyttämään kaiken energiani pinnistelläkseni muistiani hoitamaan kaiken sovitun, vastaamaan kaikkiin viesteihin ja yhteydenottoihin. Kun ei ole mitään rutiinia, eikä mitään pakkoa. Kun sekavuus ja itse alusta alkaen tekeminen on se rutiini.

Olen tajunnut näiden neljän kuukauden aikana, että mitä useampaan soppaan sitä lusikkansa työntää, sitä useamman kulhon joutuu tiskaamaan, silloinkin kun takki on aivan tyhjä eikä päässä liiku enää mitään. Jos lupaudun mukaan joka juttuun ja olen aina käytettävissä - oli juttu mikä tahansa, miten kiva tahansa ja miten vapaasti toteutettavissa tahansa, niin menetän järkeni. Liika on vaan liikaa, vaikka jotenkin sitä kuvitteli alussa jaksavansa hoitaa reippaasti useamman jutun päällekäin. Vihdoinkin olen opetellut, mitä ei tarkoittaa, mitkä ovat voimavarani ja mikä on hintani. (Tästä lisää jossain vaiheessa.)

Heti ensimmäisenä työstressi on heijastunut someen ja tänne blogimaailmaan, sillä en ole saanut käännettyä aivojani sellaiseen asentoon, että olisin voinut keskittyä kirjoittamiseen, saati sitten muiden tekstien lukemiseen. Ajatuskin siitä, että syventyisin työpäivän jälkeen vielä johonkin, ja että tekisin sen vieläpä tietokoneella, tuntui mahdottomalta. Ja oikeastaan tuntuu edelleenkin, vaikka tiedänkin pitäväni tästä touhusta.

Sen jälkeen kun menetin kykyni nukkua täyspainoisia ja pitkiä yöunia heräämättä vatvomiskohtauksiin, tajusin ainoan tätä päätä todella kasassa pitävän asian olevan juokseminen. Juokseminen on omaa aikaani, jota kukaan ei voi minulta varastaa - vähiten minä itse. Se on aikaa, jolloin en kurki jatkuvasti sähköpostiani kolmesta eri osoitteesta, puhelintani, miljoonaa auki olevaa tiedostoani, to do -listaani, kalentereitani, whatsappiani, keskusteluja joihin en ehtinyt vastata tai Kallio kierrättää -ryhmää (kiroaisin sen alimpaan helvettiin, ellei se olisi oikeastaan melko toimiva). Lenkkeillessä laitan vaan tossua toisen eteen, katson maisemaa, kuuntelen musiikkia ja menen jonnekin, mistä päädyn aina lopulta kotiin pää nollattuna. 

Hetkessä eläminen, itsensä ja muiden organisoiminen useammalla tasolla, epävarmat tulevaisuudennäkymät, epävarmat tavoitteet, paska politiikka, hämmennys ja itselleen suorittaminen henkensä pitimiksi - siinäpä ainekset kävelevään (tai pikemminkin juoksevaan) ihmiskatastrofiin, joka ei löytänyt enää muuta pakokeinoa kuin buukata lennot Italiaan heinäkuussa ja ottaa tavoitteekseen juosta kolme lenkkiä viikossa ennen matkaa, kaiken tämän sekavuuden keskellä. Joten siellä jossain se siintää: loma. Arrivederci!

--

Postaus toteutettu yhteistyössä henkilöstöpalveluyritys VMP Groupin kanssa, osana VMP:n Monityöurablogeja.

Share

Kommentit

Pax
Liikehdintää

Heti kun nimesi pamahti ruutuun, tajusin että oletkin ollut karkuteillä! Hauska kuulla kuulumisiasi ja erityisesti odotan, että ehdit kirjoittaa lisää voimavaroista ja hinnoista. Ehkä se rutiinikin sieltä jossain vaiheessa hahmottuu. Onnittelut myös lomavalinnasta. :)

Räyhälä
Räyhälä

Kiitos, lomaa odotellessa tosiaan! Ja joo, rutiinia toivon ja odotan tässä itsekin. Onneksi tuntuu jo ihan vähän helpottavan :)

Kommentoi