Sano se kakkasin

Räyhälä

Viime päivinä luonani on ollut melko harvinainen vieras nimeltä kirjoitusblokki. Päässä pyörivät ajatukset vetelevät niin samaa rataa, ettei näpeistäni voi syntyä mitään kovin kummoista. Kaiken lisäksi se mitä sieltä tulisi, jos olisi tullakseen, olisi sellaista maailmanluokan valitusta, että herkemmät positiivarit saattaisivat kompastua lenkkitossunnyöreihinsä ja tukehtua terveysjuomiinsa. 

Avaan asiaa hieman - minulla on toden totta negatiivista sanottavaa ja negatiivisia ajatuksia yhdestä jos toisestakin asiasta - eikä vähiten itsestäni - mutta olen oppinut, että ikävistä asioista ei kannata puhua. Kukaan ei halua hengailla ikävän tyypin kanssa. Mutkun me halutaan vaan yksisarvisia ja kissanpentuja. Älä ole ikävä ja negatiivinen ihminen, jolla menee huonosti, koska se on kamalaa. Piste.

Koska en ole tällä hetkellä hyvää seuraa juuri kenellekään edes virtuaalimaailmassa, olen yrittänyt hukuttaa murheeni kaikenlaiseen sijaistoimintaan. Yrittänyt järjestää työpisteeni ja tehdä töitä kellon kanssa, läpikäydä jättimäiset tavaravuoret kirpputoria varten (pyykännyt, silittänyt, lajitellut), siivota asunnostamme normaalin 50% osuuden sijasta 75% (tätä voimme kutsua pieneksi ihmeeksi). Olen käynyt päänsisäisiä keskusteluja ja yrittänyt järkeistää olemassaoloani.

Olen harkinnut aloittavani tenniksen, sitten hiphop-tanssin, sitten teatterin, ja sitten kuoron. Sen jälkeen olen suunnitellut tekeväni läjän ohjelmakäsikirjoituksia - biisitkin odottavat siinä sivussa, mitähän siitäkin tulee. Hei ja jos saisin joskus hirveästi vapaa-aikaa, niin voisin kirjoittaa kirjan. Juu juu, ihan tuosta vain naps. Sitten mietin, että pitäisi ryhtyä taas täysipäiväiseksi pelleksi, ja seuraavana hetkenä, että yksi hyvä vaihtoehto voisi olla myös työntää päänsä sinne surullisenkuuluisaan jätemyllyyn. 

Olen itkenyt, olen juossut kuonat ulos juoksumatolla, laittanut oikeaa ruokaa jo useampana päivänä peräkkäin (wtf) ja tehnyt elämäni ensimmäisen smoothien. Opettelin jopa kuinka tukan saa tuuheammaksi muotovaahdon avulla (kukaan ei ollut kertonut aikaisemmin, että se pitää laittaa märkään tukkaan ja sitten föönata ja harjata). 

Kaksikymmentäseitsemän vuotta ja risat tässä on uskoteltu olevansa sellaisia muijia, jotka aina jollain ihmeen konstilla pärjäävät tilanteessa kuin tilanteessa. Ja onhan tässä pärjäiltykin, ja yritetty vielä todistella, että kyllä vain minä osaan tarpeen vaatiessa vaikkapa siivota, laittaa ruokaa ja elää kurinalaista elämää. Laittaa hiuksiani ja olla kiltti. Sellaista NORMAALIA NUOREN NAISEN ELÄMÄÄ ILOINEEN JA SURUINEEN.

Ja paskan marjat. Mitä enemmän näitä vuosia tulee, sitä enemmän huomaan olevani matkalla kohti vanhan viheliäisen vaarin elämää. Seuraavaksi minulle kasvaa oletettavasti parta, ja ensi vuonna ammun jo sorsia päivällispöytään.

Mutta nyt vetäydyn takaisin kolooni murisemaan, viikkaamaan vaatteitani ja etsimään elämäni tarkoitusta ja suuntaa sekä omaa tapaani kommunikoida tässä maailmassa. 

 

Share

Kommentoi