Seikkailu Georgiassa

Räyhälä

Noniin tyypit, aiemmin alkanut Kaukasian saaga jatkuu! 

Parin ensimmäisen Tbilisi-päivän jälkeen pakkasin reppuni ja suuntasin kohti Pohjois-Georgiaa. Alunperin suunnitelmissani oli matkustaa Mustanmeren rannalle rannikkokaupunki Batumiin. Kuitenkin juuri kun aloin puuhata suunnitelmia todeksi, sain kuulla, että kaupungissa on meneillään melko rankka tulva. Uutiskuvatkin näyttivät siltä, että ehkä nyt kuitenkin kannattaa jättää väliin, ja kaupunki jäi odottamaan seuraavaa mahdollisuutta. Harmi!

No, eipä siinä - päätin karauttaa vuorille.

Nappasin jaetun taksin Diduben linja-autoasemalta ja suuntasin kohti pohjoista, tarkemmin ottaen Kazbegin vuoria ja Stepantsmindan kylää. En nyt muista yhtään että paljonko tuo muutaman tunnin matka maksoi, mutta olisikohan se ollut jotakin viiden-seitsemän euron tuntumassa per naama. 

Pääsin tietysti istumaan pelkääjän paikalle, ja jo heti matkan alussa kävi ilmi, että tämä tulisi olemaan minulle, vanhalle autokammoiselle, oikea Via Dolorosa. Liikenteessä kulkivat niin oikean- kuin vasemmanpuoleisesti ohjattavat autot, jättiläismäiset rekat kuin moottoripyörävaljakot. Olen pelännyt henkeni edestä taksissa Marokon mäissä, odottanut päälleajoa Napolissa ja bussin suistumista mereen Italian mutkaisilla ja korkeilla rannikkokallioteillä ja istunut kaverin kyydissä Albaniassa hevosten, skoottereiden ja autojen sekamelskassa, mutta tämä kaukasialainen ajokulttuuri oli itselleni silti jotakin uutta ja järkyttävää. 

Nille jotka eivät tiedä, tarkennan asiaa sen verran, että minulla on pieni tiepelko. En pelkää enää itse ajamista (kortin hankin vasta alle pari vuotta sitten), mutta toisten kyydissä saatan istua sydän kurkussa väristen. Aloin siis pikkuhiljaa tien päällä ymmärtää miksi georgialaiset tekivät ristinmerkkejä jokaisen näkemänsä kirkon kohdalla - no tietysti sen liikenteen takia, kun siitä hengissä selviäminen on jonkinlainen jumalallinen ihme!

Tiet ovat melko kapeita ja paikoitellen melko huonoja, ja kummallakin menosuunnalla tietysti vain yksi kaista. Tyypillinen ajotapa tuntui olevan sellainen, että kuski ajaa aivan kiinni edellä ajavan ja koko näkyvyyden tukkivan rekan perään (kuskilla ratti tietysti väärällä puolella, jolloin oma näkyvyyteni on kuskia parempi), ja silti takaa saattaa singahtaa joku tunari siihen viereen, vaikka vastakkaisella kaistalla ajava lähestyy aivan tuhatta ja sataa, hyvinkin lyhyen välimatkan päästä. Sitten kiihdytellään, tehdään äkkijarrutuksia ja vaihdellaan paikkaa jonoissa ihan jatkuvasti - ajetaan pieniin väleihin ja luotetaan siihen että kaikki näkevät kaiken, reagoivat salamannopeasti ja ovat kartalla. Ja tietysti vedetään röökiä samalla kun kurvaillaan rekkojen taakse ja eteen. Nuo turvavälittömät matkat olivat minulle shokkihoitoa pahimmillaan!

Siispä olin lähellä tehdä itsekin ristinmerkin kun pysähdyimme ihastelemaan matkan varrella sijainnutta kirkkoa Ananurissa. Olinhan selvinnyt hengissä sentään ainakin tänne asti! Halleluja.

Turistitaksimme matkustajakunta koostui siis itseni lisäksi puolalaisista ja ranskalaisista. Halvemmallakin kyydillä olisi päässyt, mutta turistitaksissa oli se hyvä puoli, että pysähdyimme matkan varrella nähtävyyksillä.

Pian aloin jo turtua paikalliseen ajotyyliin ja silmäillä maisemia entistäkin ahnaammin. Ja kyllä kannattikin, kun yhtäkkiä tie alkoi nousta huomattavasti. Ennen kuin huomasinkaan, olimme ajaneet todella korkealle. Lampaat, lehmät ja hevoset näkyivät vuorenrinteillä pieninä pisteinä, huiput kohosivat edessä ja pilvet hipoivat ajoreittejämme. Radio soitti paikallista perinnemusiikkia. Hitto että rakastin niitä maisemia! 

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Gudaurin panoraama. Maisemat olivat entistäkin upeammat, ja paikalla lenteli myös jokunen riippuliitäjä. Aloin suunnitella riippuliitoa samaisessa paikassa itsekin.

Fiilis oli siis aika pilvissä kun saavuin etappiini. Koska pari viimeisintä yötä oli tullut lusittua ennätyshalvasti ja hivenen epämukavasti, olin päättänyt kerran elämässäni panostaa ja varata itselleni oikean hotellihuoneen. Oikeasta kehutusta neljän tähden design-hotellista. Oikealla vuoristonäköalalla!

Kazbegi Rooms Hotel sijaitsi Stepantsmindan kylän laidalla. En ole koskaan kuluttanut yhtä paljon rahaa majoittumiseeni, mutta voisin sanoa, että elämä risaseks - kyllä kannatti. Ikkunastani aukesi upea näkymä vuorille ja kohti Gergetin luostaria, jonne olin jo ennen matkaan lähtöä päättänyt patikoida.

Puhkuin tarmoa niin, että vaihdoin suunnilleen heti ns. goretexit ylle, katsoin vähän suuntaa Google Mapsilla ja huitaisin ulkoilmaan. Ajattelin, että kyllähän tuo luostari valloitetaan jo tänään, ja että huomenna voin sitten keksiä jotain muuta hauskaa.

Patikointimatkan alkutaipaleella, kylän toisella puolella ajauduin kuitenkin huonoon seuraan. Luottavaisena, kielitaidottomana, tyhmänrohkeana ja hyväuskoisena jouduin eksytetyksi reitiltäni. Homma karkasi hetkeksi käsistäni ja tajusin todella olevani nyt niinsanotusti herran hallussa. Selvisin säikähdyksellä, mutta jouduin keskeyttämään patikoinnin ja palaamaan kylään ja hotellille. Ei siitä sen tarkemmin, lesson learned. (Suomalaisena sitä ei ehkä halua uskoa, mutta yksin kielitaidottomana maaseudulla matkustaessa kannattaa ehkä sittenkin googlata hakusanat "nainen yksin matkalla" ja ottaa vinkeistä vaari.)

Palatessani hotellille olin samanaikaisesti hieman järkyttynyt, mutta ennen kaikkea raivoissani, hivenen myös peloissani, sillä välikohtaus ei suoranaisesti kutsunut palaamaan kylänraitille. Onnekseni juuri tälle illalle olin valinnut majoituksekseni tuon hieman eristyksissä sijaitsevan neljän tähden design-hotellin, ja loppupäivän vietin lillutellen uima-altaassa samalla vuoristomaisemaa ihaillen ja istuen rauhassa jokaisen suomalaisen turvapaikassa - saunassa. Illastin oikein antaumuksella hotellin ravintolassa, ja tilaamani ruoka viineineen oli taivaallista. Ilta päättyi hyvin.

Aamulla heräsin mahtavan raikkaaseen vuoristoilmaan ja silmiä hivelevään vuoristonäkymään lumihuippuineen. Vastapuolen kukkulalla sijaitseva luostarihan se siellä odotti yhä ja irvaili minulle. Olin ajatellut edellisiltana, että aamulla nostan kytkintä mokomasta kylästä samantien, mutta sitten saapui taas se kytevä raivo, ja varmaan se kuuluisa suomalainen sisu. Päätin että minun elämääni ja matkaani ei rajoita mikään paikallinen pikkurikollinen. Katsoin reitin uudelleen, päätin että puhun vieraille vain keskisormin ja läksin matkaan.

Siinä olikin sitten vähän matkaamista. Valitsin aluksi melko jyrkkiä reittejä, ja sain välillä punnita askeleeni hyvinkin tarkasti. Selän takana maisevat muuttuivat vaan hienommiksi ja hienommiksi. Vastaan kulki vaelluskeppinsä kanssa vanha brittipappa, joka iloisesti kannusti eteenpäin. Jouduin sitten rikkomaan päätökseni keskisormin puhumisesta, ja toivotin hyvät jatkot.

Loppumatkan kuljin tienviertä. Tien pölyisyys ja tomuisuus alkoi olla jo sitä luokkaa, että muutuin itsekin lähestulkoon harmaaksi. Mutta jokaisen kohoavan mutkan jälkeen sain nähdä konkreettisesti olevani korkeammalla ja korkeammalla, ja tiirailevani Kaukasusvuoria koko ajan ylempää ja ylempää. Sellainen on melkoisen upeaa.

Kun sitten lopulta tien päässä aukesi iso vihreä laakso ja luostari, olin ihan myyty. Ilma oli kirpeä, aurinko paistoi ja tuuli oli navakka, ja olin saavuttanut päämääräni. Tuuletin sisäisesti saavutustani.


Näkymät olivat hienot, ja ilma raikasta kuin mikä. Yritin ottaa kuvia kännykkäkameralinssini avulla, mutta eikö se vaan tipahtanut heti parin ensimmäisen kuvan jälkeen kukkulalta alas ja vierinyt jonnekin suoran pudotuksen kasvillisuuden sekaan.

Lopulta patikointimatkaksi tuli noin 16 kilometriä ja risat. Patikoinnista huumautuneena otin pidemmittä mietinnöittä hotellilta taksin ja hurautin Gudauriin päin, aikomuksenani päästä seuraavaksi riippuliitämään.

Gudauri on pieni tienvarsikylä, jonka suurin sesonki on talvikaudella hiihtokeskusten availlessa ovensa. Valitsin majoituspaikakseni jonkin pienen alppimajahotellin. Paikalle saapuessani sain huomata, että sesongin ulkopuolella olin hotellin ainoa asukas. Hotellia asuttava pariskunta ei puhunut sanaakaan englantia, ja sain asioida välttämättömyysasioissa puhelimitse ilmeisesti heidän tyttärensä kanssa. Kylässä ei ollut juuri mitään kummempaa, ja pimeyskin alkoi laskeutua. Nälkä kurni jo vatsassa, mutta onneksi majapaikan emäntä valmisti tilauksestani halpaakin halvemmat höyryävät khinkalit ja siihen maukkaat salaatit kylkeen.

Yritin tehdä jonkin verran töitäkin matkan aikana, ja samalla kun aloin purkaa sähköpostia, yritin tehdä varauksen riippuliitoon heti seuraavalle päivälle. Tässä asiassa sain huomata ollevani myöhässä - paikallinen riippuliitofirma kun oli lomalla juuri toivomanani päivänä. Eli vinkki - jos aiot riippuliitää, kannattaa tehdä varaus hyvissä ajoin etukäteen.

Seuraavana päivänä köpöttelin, tai siis hurisuttelin taksilla takaisin kohti Tbilisiä. Olin varannut illaksi Tbilisistä hostellin, mutta koska saavuin kaupunkiin jo ennen puolta päivää, päätin napata heti asemalta jaetun taksin ja lähteä päiväretkelle Goriin, Stalinin syntymäkaupunkiin.

(Päässäni kaikuvat vieläkin tavanomaista isokokoisemman georgialaisen miehen kumeat huudot "Gori! Gori! Gori!" parkkipaikalla. Ihmiset siellä osaavat kyllä kertakaikkisesti käyttää ääntään.)

Matka Tbilisistä lännempänä sijaitsevaan Goriin kesti vajaan tunnin, ja kaupunkiin saapuessani sää oli suorastaan helteinen. Minulla ei ollut kunnollista karttaa, joten ensi töikseni istuin järjettömän nälkäisenä ensimmäisen näkemääni wifiravintolaan. Yhtäkkiä huomasin tilanneeni nälkäpäissäni kaikenlaista apetta lobiosta hatsapuriin, khinkaleihin ja joihinkin palleroihin, joista en edes tiennyt mitä ne olivat. Vaikka ruoat olivat erityisen maittavia, en pystynyt syömään kaikkea. Lopulta tungin puolikkaan lämpimän hatsapurin rinkkaani iltaa odottamaan, jotten olisi vaikuttanut liian epäkohteliaalta. Hellerinkkamarinoitunut hatsapuri, mums ja namskis.

Vuoden 2008 sodassa pommituksen kohteeksi joutunut Gori ei ole erityisen iso kaupunki, mutta museoita siellä tuntui riittävän. Haaveilin käyväni ainakin kolmessa museossa, mutta museot olivat auki vain iltapäivään, joten suoriuduin samantien pääkohteeseeni Stalin-museoon, etten vaan missaisi sitä.

Lukemieni matkaoppaiden mukaan Gorissa ei ole oikein mitään muuta kuin Stalin. Paikalliset ottavat kaiken irti tästä ja suorastaan elävät diktaattorin tuoman julkisuuden turvin, osa vielä vanhaan johtajaansa uskoen. En tiedä pitääkö tämä paikkansa ja kuinka hyvin, mutta joka tapauksessa - kuvittelin katuja tallatessani, että yli sata vuotta sitten näillä kaduilla tallasi muuan nuori I. V. Džugašhvili, pikkurikollinen. Tapani mukaisesti olin taas jollakin mielikuvitushistoriatripillä, ja pian seisoinkin jo Stalinin lapsuudenkodin edessä.

Käsittääkseni koti oli raahattu Stalinin itseään varten rakennuttaman museorakennuksen eteen jostain muualta. Sen sisään ei päässyt, mutta kelpasihan sitä kotia katsella ulkoapäin käsinkin. Tai olisi kelvannut, ellen olisi saanut seuraani takiaista - noin kuusikymppistä lievästi spurgulta haiskahtavaa ukkelia, joka yritti kovasti myydä minulle venäjäksi kiertomatkaa lähialueelle ja tarjoutui kaupan hieromiseksi ottamaan valokuviakin. En oikein tiedä miten vieläkään suhtaudun hirmuhallitsijoihin liittyvien paikkojen ja muistoesineiden kanssa poseeraamiseen, mutta kai se oli sitten pics or did not happen. Onneksi olin menossa museoon ja pääsin ukkelista eroon (tai niinhän minä luulin).

Itse museo oli aika hasardi, kuten suuri osa käymistäni georgialaisista museoista. Opasteita ei juurikaan ollut, ja näyttelyt oli pystytetty hieman epäkäytännöllisesti niin, että osa valokuvista oli sen verran korkealla, ettei niitä pystynyt oikein tihrustamaan lattiatasolta - vitriinissä olevista kuvista osa oli rullaantunut huonosta säilytyksestä. Kuvatiedot ja näyttelytekstit olivat pääosin georgiaksi ja venäjäksi (kirjoituskoneella näpyteltynä, tietenkin), joskin muutamien kuvien tiedot oli merkattu myös englanniksi. Ilman, että olisin juuri viime aikoina perehdyttänyt itseäni Stalin-aiheisiin, olisin tuskin saanut museosta irti juuri mitään. Mutta olihan se toki kaikkine detaljeineen käymisen arvoinen, ja valokuvia on aina kiva katsella.

Etenkin iso huone, jonka keskiössä oli Stalinin muotoon valettu irtopää, herätti hilpeyttä. Museon yhteydessä sijaitsi myös Stalin-krääsäkauppa. Ja kukapa ei tahtoisi Stalin-sikarirasiaa, Stalin-veitsiä, Stalin-kuulakärkikynää, Stalin-taskukelloa, Stalin-paitaa ja niin pois päin? (Harmillista tässä casessa tietysti on, että nuori Stalinhan oli ilmeisesti joidenkin kuvien perusteella itseasiassa aika hotsky. Iosif, Iosif, mikset ryhtynyt rehelliseksi runoilijaksi?)

Museon jälkeen yritin hiipiä hiljaa taka-alalle, jotta en olisi saanut matkamyyjäukkoa kintereilleni, mutta kukapa muu sieltä pian vilkutteli tien toiselta puolen kärppänä ja palasi myymään minulle matkoja venäjäksi. Olin kyllä aikeissa kiertää läheiset nähtävyydet taksikyydillä, mutta yleensä sitä haluaa itse päättää keneltä ostaa ja mitäkin, eikä aggressiivinen myyminen ole tunnetusti paras taktiikka suomalaisen kanssa. Siinä tilanteessa väsyin taas yhteen jankkaamisprosessiin ilman yhteistä kieltä, ja suostuin ennalta sovitulla summalla ostamaan kyydin parille nähtävyydelle - säästäisinpähän ainakin aikaa kun ei tarvitsisi lähteä kyselemään mistään. 

Huitaisin kaupunkia reunustavat rauniot puistoineen ja isoine soturipatsaineen (olivat muuten saletisti edellisessä postauksessa esittelemäni Zurab-herran tekemiä) ja lopulta ajoimme noin kymmenen kilometrin päähän Uplisitkheen, muinaiseen luolakaupunkiin. Kiertelin oman aikani luolien ympärillä. Aurinko porotti suoraan kukkuloille, ylläni oli liian kuuma musta haalari, ympärillä hääri yli-innokas ruotsalainen tätiseurue ja räkätautiflunssani tuntui vain yltyvän. Siinä oli lopulta ehkä koko reissuni isoin väsymyspiste. Teki mieli jäädä makaamaan johonkin muinaisluolaan ketarat ojossa, jättää vähän rasittava kuljettajani lopullisesti parkkikselle ja nukahtaa ikuiseen uneen.

No, lopulta ostin museoalueen myymälästä jonkun virvoittavan mansikkamehun ja palasin takaisin autoon. Taksiukko alkoi taas toitottaa, että on vielä yksi kohde jossa pitää käydä. Olin aikeissa ruveta jo poistumaan kaupungista, ja yritin selittää englanniksi, käsielein, ehkä jopa muutamalla osaamallani venäjän sanalla, että haluaisin pikkuhiljaa lähteä jo kohti Tbilisiä, ja ehkä sellainen 20 minuuttia vielä sopii, jos siinä ehtii, mutta tuskinpa - minusta näytti, että opasteiden perusteella matka on aika pitkä. Lopulta en tiedä edes suostuinko vai enkö vai keksikö hän sen nyt omasta päästään, mutta ajoimme vielä yhdelle kirkolle, sillä sen ei pitänyt kestää kauaa. No, siihen meni lopulta yli tunti.

Kirkko oli toki ihan hieno ja hienolla paikalla keskellä hiljaista laaksoa, mutta siinä vaiheessa aloin olla jo aika loppu pitkästä ajelusta, flunssasta, lämpöhalvauksesta ja sönkötyksestä ja halusin nopeasti helvettiin koko paikasta. Kun palasimme kaupungin kylänraitille ja tuli maksun aika, ukko halusikin enemmän rahaa kuin mistä oli alunperin sovittu tai mistä oli ollut mitään puhetta. Siinä vaiheessa vitutusmittari värähti sen verran, että ajattelin että vade retro Satana, tässä vaiheessa vaikka maksan, että pääsen sinusta eroon. Puristimme toki kättä lopuksi, mutta sisäisesti syöksin tulta ja tappuraa ja kirosin ukon mielessäni. Että sillälailla.

Väsyttävän reissupäivän jälkeen tuntui suorastaan rentouttavalta istua nuorison kanssa jaetussa taksissa matkalla Tbilisiin. Paikallinen amispoppi pauhasi niinkuin viimeistä päivää, ja minä keskitin ajatukseni vain siihen, että illalla pääsisin kylpylään. Huh! (Enpä muista että olisin koskaan millään reissulla väsynyt, kiehahtanut ja kiukustunut noin pahasti.)

Vinkki: Jos menet Goriin ja lähiseuduille, niin mene sinne aikaisin aamulla, hommaa itsellesi kunnollinen kartta, älä näytä turistilta, älä ole nainen, älä ole yksin, älä ole osaamatta venäjää ja älä ole flunssassa. Saatat selvitä helpommalla. Tai sitten voit vaan ostaa pakettiturneen jostakin matkatoimistosta Tbilisistä. Jälkeenpäin ymmärrän, että se olisi ollut varmasti helpoin ja lopulta jopa edullisin vaihtoehto, ja ylipäätään yksin matkustavana olisi kannattanut suosia enemmän valmiita turistiryhmämatkoja.


Lue edellinen matkapostaus Tbilisin matkavinkkeineen tästä. Seuraavan kerran siirrytään Armeniaan ja Jerevaniin. Tykkää Räyhälä-blogista Facebookissa, niin saat postaukset nenukkisi eteen.

Tulossa:

Jerevan
Armenia ja armenialaisten kansanmurha
Musiikki
Yksin matkustaminen

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Oi mitä muistoja tästä postauksesta tuli! Itse seikkailin Georgiassa 2008 - syttyi sopivasti sota Ossetian alueella Venäjää vastaan ja tein elämäni seikkailun sotaa pakoon Armeniaan, Jerevaniin.

Asuttiin Tbilisissä ensin "joen väärällä puolella", oli melko autenttista menoa. Batumi ja Gori tuli koluttua kans.

Huh, päällimmäisenä reissusta mielessä se orpo kielitaidottomuuden tunne, kypsät ja mehukkaat vesimelonit, halpa vodka, ihanat paikalliset, kesähelteellä vatsojaan vilvoittelevat ukot, sekopäinen liikennekäyttäytyminen, lämmin merivesi, hullusti nimetyt puistot....oijoi! Ja se tunne, kun pääsi hengissä takaisin kotiin ja sai syödä POTTUJA. :)

Räyhälä
Räyhälä

Haha, ihan mahtava kommentti, kiitos siitä! Kuulostaa huipulta reissulta! Ja kaikista kommelluksista huolimatta, onhan se ihan mainio maa :) Ne viinit, se ruoka, se absurdius!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.