Ladataan...
Räyhälä

Sain Lilyn toimitukselta En ole koskaan -haasteen, mistä lie arvanneet tämän olleen vanha suosikkipelini, jonka voitin yhteen aikaan aina. Jos joku ei vielä tiennyt, niin ideana on yrittää keksiä sellaisia asioita, joita kaikki muut ovat tehneet, mutta itse ei. Jos joku muukaan ei ole tehnyt samaa asiaa, et saa siitä pistettä. En tiedä käsitinkö haasteen nyt ihan oikein, mutta yritän silti.

En ole koskaan

  • Käynyt Italiassa. Kaikki muut ilmeisesti ovat.
  • Käynyt Aasiassa (ellei Istanbulin toista puolta lasketa). Kaikki muut ilmeisesti ovat.
  • Saanut mistään kokeesta koulussa täyttä kymppiä. (Tähän ei siis sisälly yliopisto, kun arviointi on välillä 0-5.)
  • Sairastunut vakavasti (ruokamyrkytykset matkoilla ovat olleet pahimpia) tai ollut allerginen.
  • Ollut Lapissa.
  • Lasketellut.
  • Ollut treffeillä.
  • Eronnut.
  • Venyttänyt kättäni kiinni jalkapohjiin istuessani jalat suorina maassa. Yritetty on. 
  • Murtanut tai hiusmurtanut jäseniäni. Tai mitä näitä murtumisen asteita nyt on.

Höh, nykyään olen ihan paska tässä, koska been there ja done that. Ajattelin siis listata vielä hieman helpompia En ole koskaan -asioita, joita luultavasti moni muukaan ei ole tehnyt. Tässä on sellainen sääntö, että ajattelin yrittää vielä toteuttaa nämä kaikki, jotta voin vanhoilla päivilläni hävitä En ole koskaan -pelissä:

  • Matkustanut Lähi-Itään. Turkkia, Egyptiä, Israelia ja muita suomalaisten suosimia rantalomakohteita ei nyt lasketa. Ensi kerralla lähden kyllä Turkin ja Kaukasuksen kautta Teheraniin. 
  • Tehnyt liekitettyjä lohinigireitä.
  • Vaeltanut ja yöpynyt metsässä.
  • Saanut oman alan töitä, jotka kestäisivät yhtäjaksoisesti yli puoli vuotta.
  • Tehnyt dokumenttia.
  • Soittanut marching bandissa (musiikkiopiston puhallinorkesteria ei lasketa).
  • Harrastanut tanssia.
  • Ajanut autoa luvan kanssa.
  • Käynyt bulgariassa kansanmusafestareilla.
  • Kokeillut yksityisyrittäjyyttä.
  • Leiponut macaronseja.
  • Hankkinut lapsia. 
  • Käynyt syömässä Farangissa tai Gaijinissa.
  • Juossut puolimaratonia alle 2:17 ajassa.
  • Nähnyt Cardigansia livenä.
  • Työskennellyt ulkomailla.
  • Kokeillut Hot Joogaa.
  • Kasvattanut yli lapojen menevää tukkaa.
  • Vienyt pikkusiskojani leffaan ja Arnoldsiin, vaikka joskus melkein kymmenen vuotta sitten lupasin niin tehdä. Ehkä tänä jouluna... Tai ensi jouluna, jos olis vaikka varaa.

Listaa voisi toki jatkaa vaikka ikuisuuden, mutta tuossa nyt ensimmäisenä mieleen tulleita juttuja. Ehkäpä toteutan vielä jotkut noista, ehkäpä en. Jännitysnäytelmä jatkukoon.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Tämän asian pitäisi olla niin itsestään selvä, ettei siitä tarvitsisi edes kirjoittaa tai erikseen mainita, mutta kun tilanne on nyt tämä, niin kumistellaanpa sitä niinkutsuttua homorumpua nyt täälläkin.

Se on vaan kuulkaas vladimirpuuttinit, väärinpäättäjät ja demoneihin vetoavat lahkolaiset asia niin, että mitä pidempään mesoatte ja valitatte siitä miten media tyrkyttää teille jotakin homosaatiota tai homorummutusta, sitä pidempään sitä tulette saamaan. Rummutus laantuu vähitellen vasta kun vääryydet korjataan. Ja tässä ei mielestäni ole todellakaan kyse pelkästä yhdestä lakimuutoksesta, vaan vahingollisten asenteiden korjaamisesta, edistyksellisyydestä ja niistä viime päivinä paljon puhutuista ihmisoikeuksista. Jokainen argumentti, jonka olen kuullut tätä lakimuutosta vastaan, on ollut vuotava, heikko tai täysin kumottavissa. Ja sen sanon, että olen lopen kyllästynyt kuulemaan näitä möläytyksiä sekä joiltakin jumalanpelkoa lietsovilta yksityishenkilöiltä että täysin todellisuudesta vieraantuneilta päättäjiltä.

Ennen kaikkea haluaisin kohdistaa osoittavan sormeni niihin päättäjiin, jotka eivät mukamas tiedä kantaansa asiassa. Älkää jaksako! Kaikki ihmisoikeuksia ja ihmisyyttä kunnioittavat, järjellä ajattelevat ja oppineiksi itseään kutsuvat tietävät kyllä mikä on oikein. Ja jos ette osaa sanoa kumpaan leiriin kuulutte ja perustella sitä, ette voi kyllä millään kutsua itseänne yhdeksikään edellä mainituista.

Sekin lienee sanomatta selvää, että tapaamme perjantaina kansalaistorilla ja rummutamme. Siksi, että rummuttaminen on kivaa ja erittäin tarpeellista. Myös Safri Duon ja kumppaneiden mielestä. 

Share

Ladataan...
Räyhälä

 

Ajattelin nyt näpytellä näppini puhtaaksi eräästä hyvin tärkeästä ja tällä hetkellä oikeastaan koko elämänrytmiini vaikuttavasta asiasta, jota minulta aina kysytään, ja johon en osaa ikinä vastata yhdellä tai useammallakaan lauseella. Naiset, herrat, ja sukupuoleltaan määrittelemättömät:

"No mitenkäs työnhaku?"

No, niin, no. Suunnilleen näin:

Riippuen kysyjästä ja hänen mahdollisesta työtaustastaan (taide- ja kulttuuriala vaiko ei taide- ja kulttuuriala) tokaisen ensin, että hittoako tässä. Alan kollega luultavasti tietää suunnilleen miten tämä kuvio menee, mutta asiaan vihkiytymättömälle omaa tilannettaan saa selitellä vähän tiheämmin sanankääntein.

Ei, en ole saanut sellaista työpaikkaa, jota ihmiset pitävät ns. normaalina työpaikkana, sillä kaikkiin alan paikkoihin tulee todella paljon hakemuksia toinen toistaan osaavammilta tyypeiltä ja taso on todella kova. En käy joka päivä jossakin paikassa, joka maksaa aina tiettynä ajankohtana tililleni summan X. Kyllä, minulla on satunnaista työkeikkaa, mutta hyvin satunnaista, vaikka lisääkin pukkaisi. Kyllä, olen miettinyt oman toiminimen tai muun yritysmuodon perustamista nyt varmaankin vuoden. Ja ei, en uskalla hypätä siihen kelkkaan ennen kuin olen varma asiakkaiden ja töiden määrästä. Ja kyllä, olen hyvin hämmentynyt kaikkien vaihtoehtojen edessä. Ottaako riski vai odottaako sitä hyvää päivää? Lähtötilannehan on kummassakin se sama: talous on kuralla joka tapauksessa.

Yleensä ennen kuin olen päässyt tuohon selitysvaiheeseen asti, ihmiset ystävällisesti kertovat, että kyllä korkeasti koulutetulle ja paljon työkokemusta hankkineelle aina jotakin löytyy. Usein saan vinkkejäkin mahdollisista paikoista, jotka eivät ehkä ole juuri sitä mitä haluan, mutta ovatpahan kuitenkin työtä. Arvostan ihmisten huolenpitoa, mutta olen nyt saanut jostakin päähäni (muistaakseni aikuiskouluttajana työskentelevältä äidiltäni), että vasta kuukausi sitten yliopistosta valmistuneen ei ole mikään pakko ottaa sitä ensimmäistä mahdollista paikkaa vastaan, etenkään jos se ei vastaa millään tavalla omaa opinto- ja työtaustaa. Ja älkää erehtykö, olen kyllä hakenut paikkoja myös oman mukavuusalueeni ulkopuolelta, mutta jos jotkin hyvin olennaiset asiat eivät ole stemmanneet omien toiveideni kanssa, olen päättänyt vielä toistaiseksi olla jatkamatta prosessia.

Voin siis tavallaan syyttää itseäni siitä, ettei minulla ole töitä, ja etten hae kaikkia mahdollisia tarjolla olevia sinnepäin-töitä, mutta kutsuisin tätä enemmänkin taktikoinniksi, sillä työnhaku on, kuten kaikki sitä tekevät tietävät, ihan saakelin aikaavievää puuhaa. En tiedä onko typerää taktikoida oman taloutensa kustannuksella, mutta ehkäpä sitä kannattaa yrittää. Ja tästä saan taas aasinsillan tuohon hirviömäiseen ajatuksissani kummittelevaan asiaan, nimittäin mahdollisuuteen alkaa harjoittaa omaa yritystoimintaa.

Kun selaan työhistoriaani taaksepäin, korostuu yksi sana ylitse muiden. Assistentti. Assistentti assistentti assistentti assistentti. Nimike vainoaa meikäläistä varmaan hautaan asti! Olen ollut tuotannon assistentti, viestintäassistentti, markkinointiassistentti, myynnin assistentti. Assari. Sana ja positio, jossa ei ole yhtään mitään vikaa, mutta joka alkaa ehkä jossakin vaiheessa näyttää (ainakin itselleni, ja mahdollisesti myös rekrytoijille) siltä, etten tosiaan pysty muuhun. En pääse eteenpäin. En osaa tehdä paperilla mitään itse. Assari ku assari. Henkilökohtainen avustaja, sekatyöläinen, kirjanpitäjä, juoksutyttö, käskyläinen, kahvinkeittäjä ja niin pois päin. (Haluaisin vielä korostaa, että olen siis ollut kyllä kiitollinen jokaisesta assarin pestistäni, missään niistä en ole joutunut vain kahvinkeittäjäksi, ja olen mielelläni tulevaisuudessakin assari kaikille kivoille tyypeille ja työnantajille.)

Mutta jotenkin ajatus siitä, että saisi olla ainakin oman itsensä pomo, kutkuttaa niin hirveästi. Vaatinee itsekuria, jonkinlaista työidentiteettiremonttia sekä paljon selkänahan riekaleita, mutta toisaalta voisi sopia mulle niin superhyvin. Minut parhaiten tuntevat ihmiset tietävät miten paljon inhoan ihmisten jonkinlaiseen muottiin sullomista, ylimielistä "anna kun mä näytän miten tää tehdään oikein (eli mun tavalla)" -asennetta ja sitä ajatusta, että kaikilla meillä tulisi olla vain yksi vahvuus ja osaamisalue, jota pitäisi hioa huippuunsa asti, ja sen jälkeen päteä sillä, kunnes kuolema meidät erottaa. 

Oman yrityksen pykääminen mahdollistaisi siis ainakin sen, että saisin määritellä johonkin pisteeseen asti omat työtehtäväni ja jopa toimialueeni, eli omassa tapauksessani voisin ihan vapaasti tehdä sekalaisesti viestintä-, tuotanto- tai markkinointihommia, tai hittovie vaikkapa kaunokirjallisuutta, jos sellaista joskus haluaisin ryhtyä tekemään. Sen mukana tulisi vapaus, päätösvalta ja vastuu itsestäni ja omista projekteistani. Mutta sen mukana tulisi myös epävarmuus. Epävarmuus siitä riittääkö asiakkaita, olenko taas hädän hetkellä sosiaaliturvan saavuttamattomissa, ja saanko ikinä järjestettyä elämääni siihen pisteeseen, että voisin maksaa välttämättömät kuluni ja laittaa vielä sen jälkeen rahaa säästöön. Tai edes maksaa velkani.

Olen tullut nyt siihen lopputulokseen, että jos kokopäiväisiä töitä ei ala kuulua vuodenvaihteeseen mennessä, otan riskin. Ja jos kuuluu, niin ehtiihän sen riskin ottaa vielä myöhemminkin. Päätös on tehty, ja nyt päässäni kummitteleekin jo seuraavat kysymykset: olenko tuomittu elämään kädestä suuhun niin kauan kunnes tajuan vaihtaa alaa? Mitä tapahtuu seuraavaksi? Millaisia kokemuksia teillä on oman (kulttuuri)yritystoiminnan pyörittämisestä?

Share

Ladataan...
Räyhälä

Tässä autokoulun teoriatehtäviä tehdessäni haluaisin antaa yhden vinkin peruskoulun opetusohjelmia suunnitteleville: lisätkää nyt jumalauta sitä äidinkielen opetusta! Tiukentakaa äidinkielen oppivaatimuksia! 

Lisätkää luku- ja kirjoitustaidon arvostusta ja pakottakaa kaikki oppilaitokset - olivat ne mitä opetusta tahansa - tarkistamaan ja oikolukemaan kaikki opetusmateriaalinsa kunnolla! Ehkäpä 17-vuotias amis ymmärtää mitä tarkoittavat ne välimerkittömät tai väärin kirjoitetut tulkinnanvaraiset kysymykset, joissa ei ole varsinaista kysymystä (tai kysymykset, joiden yksikään vastausvaihtoehto ei vastaa varsinaiseen kysymykseen), mutta minä, 26-vuotias korkeakoulutettu en valitettavasti niitä ymmärrä.

Jossakin muussa tapauksessa kohdistaisin tietysti syyttävän sormen itseeni ja puutteelliseen älyyni, mutta tässä tapauksessa on kyse pelkästä kielitaidosta, tai oikeastaan sen puutteesta. Minä ja autokouluni teoriamateriaali emme selvästikään puhu samaa kieltä. Löytyiskö joltakulta siis suomi-autokoulu-suomi -sanakirjaa?

Ps. Tämän tekstin ei ollut tarkoitus loukata amiksia tai autokouluja. Pps. Minunkin kirjoitusvirheitäni saa korjata. Etenkin äidinkielen opettajat. Ppps. Ottaen huomioon autokouluopetuksen hinnan, uskaltaisin sanoa, että minulla on kuitenkin varaa vaatia parempaa laatua.

Aamen ja maksapasteija.

Nimimerkillä
Tuohtunut ajo-oppilas, joka ihmettelee miksi joku vielä ihmettelee mihin humanisteja tarvitaan

 

 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Nyt seuraa asiaa aiheen vierestä: aion käyttää tämän blogipostaustilan Run The Jewels -yhtyeen kehumiseen.

En oikein tiedä minkä biisin haluaisin tähän postata, koska kaikki ovat hiton hyviä. Tämä on nyt sitä ns. hyvää paskaa, joka sisältää pelkän biitin ja bassorytytyksen lisäksi hyviä harmonioita. Hyvä livenä, parasta musaa urheiluun, uusi huikea albumi ladattavissa ilmaiseksi yhtyeen kotisivuilta, keikka Tavastialla joulukuussa. Boom!

Ja terveisiä isälle, jonka mielestä ei ole olemassa hyvää "rapia". Kyllä on! 

Tavastialla nähdään! 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Syvä huokaus. Olen täällä. Lilyssä. Enkä oikeastaan tiedä miksi. Tai no, kaipa sitten tiedän.

Blogikirjoittelu on ollut paheeni ainakin vuodesta 2004. Kymmenen vuoden sisällä olen käyttänyt erilaisia pohjia, luonut lukuisia blogeja  ja purkanut verkkoaalloille milloin turhautumista, milloin ryöppyävää iloa. Välillä olen piilottanut tai poistanut kaiken, välillä antanut kirjoitusten elää omaa elämäänsä. 

Minulla ja bloggaamisella on niin kutsuttu viha-rakkaus-suhde. Tavallaan pidän blogeja ärsyttävinä narsistien ja egoistien mainostauluina ja muiden tekemisiä alituisesti vatvovien perskärpästen henkireikänä, mutta toisaalta tiedän, ettei mikään ole niin virkistävää kuin purkaa kehää kiertävät pikku ajatuksensa kirjoitettuun muotoon, lätkäistä ehkäpä muutama kuva mukaan ja keskustella mukavia tai ei niin mukavia täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Puhumattakaan siitä, että myöhemmin voi sitten palata naureskelemaan itselleen ja menneelle elämälleen. (Tein niin juuri hetki sitten muistaessani vuonna 2008 pitämäni joulukalenterityylisen joulublogin. Taisin olla ennen paljon hauskempi ihminen.)

Sille, että päätin herättää blogiharrastukseni henkiin uudestaan, on olemassa hyvin yksinkertainen syy, ja se kuuluu näin: elämässäni on tapahtunut muutoksia. Minulla on aikaa. Kaipaan vertaistukea, tai edes uusia näkökulmia.

Juu, näin on siis päässyt käymään. Seilasin yli kuusi vuotta korkeakouluopintojen turvassa, kunnes paatti saapui satamaan ja minä valmistuin. Vaikka paatti saapui satamaan, en päässytkään maihin asti, vaan tipuin yli laidan, lähelle laituria. Siitä alkoi vimmainen räpiköinti kohti mannerta, joka tässä tapauksessa tunnetaan myös nimellä työ, toimeentulo ja pohja, jolla elämässäsi seisot.

Tervetuloa räpiköimään Räyhälän seurassa!

Share
Ladataan...