Ladataan...
Räyhälä

Oi, mikä talven ihmemaa! Niin kaunista, niin valkoista!

Niin, sellaista se oli joulun aikaan, ja lähinnä sisätiloista katsottuna. Mutta nyt kun joulu on ohi, ja ulkona täytyy oikeasti kävellä ja hengittää, on talven ihmemaa vaihtunut siperialaishelvetiksi. Sellainen pieni lusiferi kuin pakkanen on kuin onkin saapunut taas luoksemme aiheuttamaan kärsimystä ja tekemään elämästämme mahdollisimman hankalaa.

Lähdin kohti uutta päivää iän ja elämänkokemuksen myötä karttuneen viisauden saattelemana: puin ylleni vuorelliset leggingsit, pitkän ja lämpimän t-paidan, pitkän ja lämpimän villapaidan, pipon, ison villaisen kaulaliinan, sormikkaat ja niiden päälle tiheät lampaanvillalapaset, sahalaitapohjaiset ja vuorelliset talvikengät sekä UFF:n tasarahapäiviltä hankkimani maailman lämpimimmän Neuvosto-Natashan takin. 

No eikö mitä. Juuri sen kerran kun ulkona sattui täällä etelässäkin olemaan jotakin lähemmäs -20°C, niin minä satuin viettämään päiväni autokoulun ajoradalla, eli kököttämään puolisen tuntia pihalla ja osan ajasta hitaasti lämpeävässä autossa. Vaikka oma varustelutasoni oli converseissaan ja nahkatakeissaan ilman kaulahuivia ja lapasia tutiseviin 18-vuotiaisiin lapsosiin nähden hyvinkin suuri, niin olihan se nyt aivan perseestä. Että kaiken sen pukeutumiseen näkemäni vaivan jälkeen en edes pystynyt olemaan jäätymättä. Helvetti soikoon. Ja First World Problems -kortin vetäjille huomautan, että suurin osa niistä Afrikan lapsista ei tule onneksi koskaan elämänsä aikana kokemaan vastaavanlaista tunturin tuiverrusta. (Toim. huom. Tämä Afrikka-vertaus oli nyt sitä niinkutsuttua huumoria. Jos ette ole aikaisemmin kuulleet sellaisesta.)

Ja kyllä, arvasitte oikein, eiväthän ne kärsimykset vielä siihen loppuneet! Kaikki pakkaspäivänä joulun alennusmyynteihin suuntaavat hullut suomalaiset tuntevat tämän tutun kaavan. Ensin pukeudutaan niin, ettei varmasti yksikään tuulenvire läpäise kerrastoa, ja sitten hikoillaan itku kurkussa viisi litraa talvihikeä pipon takia paskaisen ja sähköstä takkuisen tukan kanssa keskellä Kampin kauppakeskusta ja toivotaan, että olisi jo kesä. Sen jälkeen mennään kotiin nuolemaan haavoja (=levittämään Bepanthenia jokaiseen talven runtelemaan kohtaan naamassa ja käsissä), pohtimaan erinäisiä talvenvastaisia sotastrategioita ja googlailemaan mahdollisimman halpoja lentoja jonnekin mahdollisimman kauas.

On taas se aika vuodesta, kun tämä biisi on ajankohtainen.

Ja loppuhuomautuksena haluaisin sanoa, että näiden sanojen saattelemana Lilyyn pitäisi lisätä uusi kategoria pahoinvointi hyvinvoinnin lisäksi. 

Ladataan...
Räyhälä

Mitä mitä, jouluaatto on ylihuomenna? Anbeliiveböl.

Alkaa siis olla taas aika pistää vuotta 2014 pakettiin. Ja joo, tiedän, ettei se elämä siitä mihinkään sen kummempaan suuntaan muutu, vaikka vuosi vaihtuukin. Vuoden loppu on kuitenkin hieno hetki summata omat tekemisensä ja kokemisensa, joten samaan hömpötykseen aion sortua nyt minäkin. Vuoteni 2014 erittäin tiivistettynä kuvien kera, olkaa hyvät:

TAMMIKUU

Tammikuu, joka ei ole koskaan kuulunut suosikkikuukausiini, oli hiljainen ja aika kului pitkälti talvihorroksessa. Oli kylmää, oli pimeää, oli hautajaiset. Onneksi tammikuuhun mahtui sentään myös kiva Tallinnan päiväreissu ja uusi työpaikka. Ja onneksi talvi ei ollut ihan niin kylmä ja luminen kuin yleensä.

No äh, kenelle tässä valehdellaan. Perseestähän se oli.
 

HELMIKUU

Helmikuukin oli hiljainen, kylmä ja pimeä, mutta siellä täällä näkyi jo valonpilkahduksia. Kävin kokopäivätöissä, opiskelin siinä sivussa viimeisiä kursseja tein gradun haastatteluosiota. Kävin Kaisun ja Aunin kanssa katsomassa Nina Perssonia Tavastialla (en voi uskoa, että näin yhden suurimmista idoleistani ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna), ja odotin kuumeisesti kuun vikaa päivää, sillä silloin matkasimme Tuomaksen ja Mikan kanssa New Yorkiin.

 

MAALISKUU

New York, New York! Siellä vietettiin puolisentoista viikkoa kavereiden vieraana, koettiin ja nähtiin yhtä sun toista. Minkä lähtemättömän vaikutuksen tuo paikka tekikään. Ihmeellinen kaupunki, vaikka siellä olikin tuohon aikaan kylmää kuin helvetissä (eli kylmempää kuin Suomessa, mitä en uskonut mahdolliseksi).

Maaliskuun kohokohtiin kuului myös tyttöporukan kevätreissu Suomen Turkuun. Katsastimme kaverimme tähdittämän Jesus Christ Superstar -musikaalin lisäksi tietysti myös ravintola-, yökerho- ja brunssitarjonnan. Voi sitä levottomuutta ja naurun määrää! Ha ha haa ja rä hä hää!

 

HUHTIKUU

Huhtikuun voi tiivistää melko pitkälti yhteen sanaan: työ. Festarit lähestyivät, ja töitähän riitti. Flunssakin vaivasi. Jostain kummasta sain kuitenkin voimia kirjoitella gradua kaiken hulabaloon keskellä. Se kannatti, sillä vikat kurssit tuli suoritettua, ja pääsin nimittämään itseäni gradua vaille valmiiksi maisteriksi. (Okei. Me käytiin yhtenä viikonloppuna Joonaksen kanssa Eläinmessuilla nauramassa itsemme kuoliaiksi. Ei ollut kaljatelttaa, mutta oli frettien agilitya, kanien temppuratoja, hamstereiden arviointeja ja kaikkea. Huhhuh.) Ehkä tämä alla oleva kuva tiivistää koko huhtikuun hienosti.

 

TOUKOKUU

Toukokuukin kului pitkälti kiireessä ja töissä. Yhdet festarit vedettiin, ja pian sen jälkeen aloin hommailla jo vähän toisten parissa. Melko paljon tuli juhlittua; karonkkaa, työpaikan juhlaa, valmistujaista, lakkiaista ja muuta. Ja vaikka olikin hauskaa, niin kesäloma tuli todella tarpeeseen. 

Kuulin toukokuussa myös iloisia perheuutisia, ja tänäkin vuonna pidettiin pian jo perinteeksi kutsuttava Ellun Euroviisu-kisakatsomo. Kuohuviini virtasi.

 

KESÄKUU

Työrintamalla kesäkuuhun kuuluivat festarin jälkityöt, ja säärintamalla se järjetön yhtäkkinen pakkasjakso. Vietin pitkästä aikaa juhannusta perheeni ja sukulaisteni kanssa lähestulkoon arktisissa oloissa Kaenuun korvessa ja pukeuduin huvikseni kansallispukuun (alla). Erittäin kylmän juhannuksen jälkeen otettiin Suvin ja Tuomaksen kanssa keula kohti Balkania. Olin ihan onneni kukkuloilla.

 

HEINÄKUU

Heinäkuun alkupuolella oltiin vielä reissussa. Montenegron rantaparatiisit takana, Albania ja Kosovo edessä.

Torakoista, vesisääntelystä ja kuolleen koiran ruhosta huolimatta päätin, että tänne vielä palataan isosti. Ja yllätys yllätys - jos saan jostakin matkarahat kasaan - taidan suunnata näille seuduille taas kesällä. Toivottakaa mulle onnea varainhankintaan.

Heinäkuu oli muutenkin ihanan huoletonta kesän ja vapaa-ajan riemua, eli jotakin sellaista, mitä mulla ei ollut neljään vuoteen ennen tätä. Riehuin Ilosaaressa, jonne saapui myös yksi lempibändeistäni, eli Portishead. Sen ja eräiden Hangossa pidettyjen häiden jälkeen nappasimme kavereiden kanssa Lindaliinin alle ja hurautimme Tallinnaan kaverin isän kämpille. Ilusalongit, mojitot, siirtotatskabileet ja burgerit, kaikki koettiin ihanassa hellesäässä.

 

ELOKUU

Elokuu alkoi graduvelvollisuuksien välttelemisen ja festarihommien parissa. Oli Flow, taide meni kapakkaan, mummo ja ukki viettivät kultahäitään Savossa ja niin pois päin. Kuun lopulla päätin tarttua vihdoinkin härkää sarvista ja hoitaa gradun valmiiksi. Pakkasin siis laukkuni ja matkasin kohti sukumme synnyinsijaa Kalajokea. Vietin tuolla raamattuvyöhykkeellä tehokkaan viikon, jonka aikana ehdin nähdä paikallista elämää (Venetsialaiset), ison liudan kaukaisia ja läheisempiä sukulaisia, Kalajoen kirpputorin sekä mansikkana kakussa, kylpylä SANIFANIN. Jessus. 

 

SYYSKUU

Jihuu! Palautin gradun ja etsin kuumeisesti seuraavia töitä. Muutaman päivän työkeikkaa löytyikin, mutta sen jälkeen kalenteri näytti taas tyhjää. En juhlinut synttäreitäni tänä vuonna sen kummemmin. Sen sijaan pistettiin rakkaiden lukioaikaisten ystävieni kanssa 10-vuotisvuosipäivän kekkerit pystyyn. JAIX.

En edes muista mitä muuta tein syyskuussa, kuin odotin tiedekuntamme virallista valmistumispäivää, jotta pääsisin ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi työkkäriin. Ja tietysti - kuinka saatoinkaan unohtaa - söimme vanhempieni luona rapuja.

LOKAKUU

Lokakuu meni melko samoissa merkeissä kuin syyskuukin. Hain töitä, mietiskelin, angstasin ja meditoin kotona - AINIIN! Ja kävin Frankfurtissa perhelomalla. Sen jälkeen juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Eli kai se lokakuukin vielä oli ihan kiva!

Loppukuusta piipahdin vielä Tallinnassa (tai siis en piipahtanut, vaan vietin siellä yksin kokonaisen viikonlopun vähän epäonnisesti yksin). Sain samoihin aikoihin vihdoinkin myös maisterin paperit.

 

MARRASKUU

Päämäärätön haahuilu ja työttömyysangsti taisivat saavuttaa huippunsa marraskuun aikana. Käytiin parina päivänä äänittelemässä studiolla vähän biisejä. Siitä innostuneena mietin hetken, että  mitä jos vaan heittäytyisin joksikin taiteilijaksi ja tekisin ihan mitä huvittaa. Köyhä kun olen jo valmiiksi.

Tuntuu itseasiassa vähän hölmöltä jakaa tätä syksyä joihinkin erillisiin kuukausiin, sillä kaikki ovat olleet melko samanlaisia: syyskuu, lokakuu, marraskuu ja joulukuu. Kaikkia on määrittänyt se, että talouteni on kuralla, eikä mulla ole mitään sellaista päätoimista tekemistä, jossa kokisin olevani jollekulle muulle sekä itselleni pidemmän päälle hyödyksi. Olen yrittänyt paikata tyhjiötä esimerkiksi soittelemalla selloa ja aloittamalla autokoulun, eli tekemällä jotakin sellaista, jota en välttämättä ehtisi tai jaksaisi tehdä kiireisemmän työrupeaman keskellä. Oikeastaan voisi sanoa, että koko syksy on ollut valmistautumista joulun viettoon ja uuteen alkuun. 

Tuntuu, että olen nyt ulkopuolella. Välillä en haluaisi olla siellä, mutta välillä nautin siitä. Sana joulustressi ei ole kuulunut syksyyni millään tavalla. Mulla ei ole päivisin sen kummempia velvoitteita kuin hankkia itselleni syötävää, siivota, ja pestä ehkäpä pyykkiä. Ainiin, ja harrastaa satunnaisia kirjoitustöitä ja rasittavaa paperisotaa, joka muuten tuotti vihdoinkin tulosta. Halleluja, jouluni on taloudellisesti turvattu.

 

JOULUKUU

Joulukuun ehdottomasti aikaa vievin projekti on ollut autokoulu (ja ei, en ole tuossa ylemmässä kuvassa lähdössä ajamaan tuulilasi jäässä, kunhan posetin). Teoriat on nyt suoritettu, ja ajotunteja ajettu muistaakseni viisi. Kävin hankkimassa rahatilanteeseeni sopivat euron passikuvat verkkokauppa.comista, ja kylläpä huomaa, että se oli vain räpsähdys, hei hei ja kuvat kouraan. Ja hei, mikä ihmeen juttu se muuten on, että uusi passi kustantaa 50 euroa? Onko kukaan tullut ajatelleeksi, että tuo PAKOLLINEN dokumentti lohkaisee aika helvetin ison osan nollabudjetilla elävän taloudesta? Saa selittää.

Joulukuussa juhlistettiin maisteriutumista vihdoin valmistumista myös kavereiden kanssa. Se oli lystiä se! (Hmm, maisteriutuminen. Kuvaa aika hyvin sitä mistä tässä touhussa olikaan pohjimmiltaan kysymys.)

Ja sitten tänään pääsi tapahtumaan vielä sellainenkin joulun ihme, että meidän sukuumme syntyi uusi ja ihana pienokainen. Hän on siis siskoni tytär, mikä tekee meikäläisestä nyt sitten virallisesti tädin. Ja mikä vielä oudompaa, vanhemmistani isovanhempia, ja isovanhemmista isoisovanhempia. Ihan kreisii.

---

Noniin, ehkäpä siis vuoteni 2014 voisi tiivistää seuraaviin huomioihin:

Opin itsestäni todella paljon.

Ihmisiä kuolee ja syntyy.

Taidan tosiaankin tykätä Tallinnassa käymisestä.

Taidan tosiaankin tykätä edelleen festareista ja matkustamisesta.

Kulttuurialalle valmistuminen ei kannata.

Pullerokin pystyy puolimaratoniin.

Rahaa on tai sitä ei ole (lähestulkoon aina jälkimmäinen vaihtoehto). Silti elämä jatkuu.

En tehnyt yhtään voittoa enkä tuottanut mitään rahassa mitattavaa hyötyä juuri kellekään. Itse tosin viihdyin, ja ehkäpä soin jollekulle muullekin myös muutamia mikroskooppisen pieniä viihtymisen hetkiä.

Minä taidan olla nyt sellainen niinkutsuttu aikuinen. 

Minä etsin ja etsin kunnes löydän.

---

Lopuksi vielä oman Paulo Coelho -generaattorini aforismi vuodelle 2015:

Elämässä on asioita. Ja muita. Anna Jeesukselle taksiraha.

(Paulo Coelho, Alkemisti)

Ladataan...
Räyhälä

Voi pyhä sylvi. Onnistuin PYYHKÄISEMÄÄN lähes valmiin blogipostaukseni kadoksiin, eikä siitä tallentunut mihinkään edes luonnosta. Olen vielä niin tottunut tasaisin väliajoin tallennuksen tekevään Bloggeriin, etten tullut ajatelleeksikaan, että näin voisi käydä.  

NO EI SIINÄ VARMAANKAAN OLLUT MITÄÄN TÄRKEÄÄ, MITÄ NYT VAIN VUODATIN SYDÄNVERTANI TIES KUINKA MONTA RIVIÄ SILMILLENNE. NO, ETTEPÄ NYT NÄEKÄÄN SITÄ. ENKÄ MUUTEN VARMANA KIRJOITA SITÄ UUDESTAAN. SAATANA. 

(Ainiin, saako Lilyssä edes kiroilla? No oli miten oli, sitä ette kyllä multa vie! Rahat ja mielenterveyteni tämä maailma voi saada, mutta kiroilemista en aio lopettaa.)

Ladataan...
Räyhälä

Onpa kyllä menossa jännitävään suuntaan tämä nykyajan työkulttuuri. Sitä törmää entistä enemmän työpaikkailmoituksiin, jossa yhden työntekijän odotetaan hallitsevan ainakin kolmen täysin tai melkolailla toisistaan irrallisen osa-alueen tehtävät. Eli enää ei ilmeisesti kannata erikoistua mihinkään tiettyyn asiaan, vaan olla joka alan asiantuntija. Ja sanomattakin selvää, että kaikki työtehtävät hallitaan heti.

Miksi siis palkata enää erikseen esimerkiksi koodareita, tiedottajia, graafikkoja, kääntäjiä, valokuvaajia, kirjanpitäjiä, markkinointiosaajia ja toimittajia, kun yksi ihminen voi tehdä sillä yhden ihmisen pikkupalkkiolla kaiken edellämainitun? Koska joo, kyllähän se paras työtulos saavutetaan sillä, että yksi ihminen tekee noin viiden eri asiantuntijan tehtävät, vaikkei ihan osaisikaan. Siis onhan se nyt todella nerokasta varojen säästöä, ettei palkata alansa parhaita ja tiettyihin osa-alueisiin erikoistuneita henkilöitä hoitamaan näitä tehtäviä erikseen, vaan annetaan yhden ihmisen hikoilla yhden ihmisen palkalla vähän niiden kaikkien parissa, ja vähän sinnepäin. Mitä väliä laadulla, kun tehdään voittoa!

Kuva: Leatherman.com

 

Eli siis ei. Rasittava ajattelumalli. Vaikka edellä luettelemissani tehtävissä on ehkäpä havaittavissa jopa jonkinlaisia kytköksiä toisiinsa, niin kyllä minä mielensäpahoittaja ja vanha puritaani olen sitä mieltä, että ammattivalokuvaaja ottaa parhaat valokuvat, ammattikirjoittaja kirjoittaa parhaat jutut ja ammattikoodari koodaa sujuvimmin. Sillä vaikka uskon moniosaajiin, en usko ihmeidentekijöihin. Kukaan ei vaan voi olla paras kaikessa. 

Tarkoitukseni ei ole tietenkään lytätä täysin sitä, etteikö ihmisellä voisi olla monia osaamisen ja perehtyneisyyden alueita - päin vastoin. Tunnen myös ihmisiä, jotka ovat lahjakkaita ja ammattitaitoisia monissa erillisiltäkin tuntuvissa kokonaisuuksissa, ja olen sitä mieltä, että heidän pitäisi toki pystyä hyödyntämään tätä. Mutta mielestäni rekrytoinnissa ja työsuunnittelussa tulisi kuitenkin lähteä siitä olettamuksesta, että kukin tekee sillä normaalipalkalla sitä mitä osaa parhaiten, ja kaikki muu on sitten ekstraa. Kukaan ei voi antaa pankista lisää tunteja vuorokauteen, jonka sisällä nämä aikaa vievät työtehtävät suoritetaan. Ja hei, jos sitten yksi ihminen sattuukin olemaan helvetin hyvä markkinointistrategi, ammattikääntäjä sekä älyttömän hyvä toimittaja, niin olisikohan sitten aiheellista maksaa tälle ihmiselle pikkuisen enemmän siitä hyvästä, että hän tuo monipuolisen ammatitaitonsa, laaja-alaisemman työpanoksen ja isomman ajankäytön muodossa työnantaja X:lle?

Vai mitä mieltä te olette? Oletteko havainnet saman asian? Potut pottuina vai pottuina ja porkkanoina? Kuulisin mielelläni myös jonkun rekrytointiammattilaisen näkökulman.

Ladataan...
Räyhälä

Koska vietän tällä hetkellä yllättäen melko varatonta (lue: nollan ja miinuksen välimaastossa laahaavaa) elämää, enkä enää tuppaa kirjoittelemaan mielipiteitäni erään ainejärjestön lehteen, ilahdun aina suuresti päästessäni katsomaan erilaisia taide-esityksiä muita reittejä pitkin. Tänään sain tilaisuuden käydä katsomassa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tanssin maisteriopiskelijoiden Human Resources -teoksen kenraaliharjoitusta.

Kuva: Jaakko Pietiläinen

Koska käyn katsomassa tanssiesityksiä verrattain harvoin, ajattelin, etten kirjoita asiantuntemukseni puutteesta johtuen tästä mitään, mutta nyt kävikin toisin. Oli nimittäin aika repäisevä tapaus, jota tekee mieli selvitellä vähän itselleenkin, vaikken tanssista varsinaisesti mitään ymmärräkään. Vaikka filosofian maisterina toki ymmärrän, ettei taidetta tarvitse aina ymmärtää kokeakseen sitä.

"Human Resources on esitys, josta et tiedä tuletko innostumaan, oksentamaan, nauramaan vai sytytätkö kenties tupakan esityksen jälkeen huolimatta tupakkalakostasi. Se on laboratoriokokeilu muuttumisesta siksi, joksi olemme jo tulleet", kertoo teoksen koreografi-ohjaaja Jeremy Wade Taideyliopiston tiedotteessa

En tosiaan tiennyt katsomoon istahtaessani esityksestä mitään muuta kuin esityksen nimen. Sen lisäksi tiesin vain, että olen aina pitänyt tanssiesitysten katsomisesta noin ylipäätään. Okei, mukaan ei ehkä lasketa jotakin lukioaikoina joulukirkossa näkemääni kristillisen lukion eroottissävytteistä veivausesitystä (mikä se oli? Muistanko ihan väärin, oliko siellä sellainen, vai olenko keksinyt tämän päästäni?), mutta yleisesti ottaen tanssiesitysten katsominen on jotenkin erityisen mahtavaa. Ehkäpä siksi, etten ole itse osannut koskaan tanssia, vaikka haluaisin osata. Siis jotenkin muutenkin kuin omaan raivotanssit baarin lattialla -tyyliini.

Siispä kun esitys alkaa hyvinkin vähäeleisesti, maallikon silmään jopa epätanssillisesti, tuntuu ilma raskaalta, jopa vähän kiusaantuneelta. Toisilleen täysin vieraan oloiset mieshenkilöt alkavat hiljalleen lähestyä toisiaan, muodostaen pieniä ryhmiä, joissa aletaan pian tunnustella ja tutustua. Kolkko työpaikkaympäristö on omiaan alleviivaamaan vaivaantuneisuuden tunnetta. Jokainen, joka on kokenut työurallaan vaivaantuneita palavereita, kokouksia, neuvotteluja ja muita piinallisia hetkiä, löytää varmasti tarttumapintaa esityksestä.

Vaivaantuneisuus rikkoutuu vasta tanssijoiden heittäytyessä yksi toisensa jälkeen alkukantaiseen ja suorastaan saatanalliseen tilaan, jossa ei oikeastaan tiedä pitäisikö tuntea pelkoa, inhoa, yökötystä vaiko mitä. Niin hyvin he heittäytyvät. Ihan kouraisee.

"Human Resources -esityksessä on energistä vetovoimaa. Lavasta tulee tuottamisen tehdas 'hyvälle elämälle', jossa kahdeksan tanssijaa liikkuu kohti tuottavampaa ja subjektiivisempaa itseään. Esitys on puheenvuoro elinvoimaiselle ruumiille.  Se on ruumiillisesti toteutettu yritysilmeen käsikirja, se on testamentti nykyajan onnellisuuden tavoittelun monimutkaisuudelle." (Uniarts.fi)

Tunnelmat vaihtelevat epätoivosta, kärsimyksestä, tuskasta ja kivusta mielipuolisuuteen. Kaiken tämän kiemurtelun, luhistumisen ja kärsimyksen aikana tapahtumat alkavat valua kohti silkkaa kaoottista hulluutta. Yhtäkkiä lavalla nähdään megajytäävä sairaiden mielten karnevaali, jossa kukaan ei tunnu kuulevan tai näkevän toista. Kaikki ovat yksilöitä, kaikilla on materiaa, kaikki vetävät omaa juttuaan, kaikki haluavat olla pinnalla. Ketään ei kiinnosta muiden asiat. Kuulostaako tutulta?

Kuulostaa todellisuudelta. Kun kolme tanssijaa alkavat heilua keskivartalon seudun lihaksia vahvistavan kätevän rullan päällä, nousee mieleeni väkisinkin kuva vampyyrin hymyä hymyilevästä Alexander Stubbista sporttaamassa ja twiittaamassa päivän polttavia puheenaiheita tabletillaan. Mukaan mahtuu vielä absurdeja tilanteita, lisää ryömimistä ja rämpimistä, joukkohysteriaa ja voiton tavoittelua hinnalla millä hyvänsä. Runsas lavasteiden käyttö ja välillä suorastaan raastava ja pahan olon tunteita luova musiikki viimeistelevät katselukokemuksen.

Ja ei - esitys ei suinkaan päättynyt tähän keskivartalonrullailukohtaan, mutta en halua pilata kaikkea iloanne etukäteen. Suosittelenkin lämpimästi, että otatte itseänne niskasta kiinni ja ostatte lipun tähän HR-spektaakkeliin, ainakin mikäli jokin sanoista työuupumus, burnout, stressi, väsyneen hermostunut nauru, yt-neuvottelut, huono työilmapiiri, tuottavuuden parantaminen, organisaatiomuutos, individualismi, yritysjohtaminen, tiimipelaaminen tai jokin muotisana, kuten kreaaminen, digiosaaminen tai start-up ovat kuuluneet elämäänne jollakin tavalla. Tai mikäli satutte vaan pitämään tanssista.

____________________________________________________________________________________

HUMAN RESOURCES

(Teatterikorkeakoulun Teatterisalissa)

Ohjaus ja koreografia: Jeremy Wade

Dramaturgia, lavastus ja pukusuunnittelu: Jaakko Pietiläinen
Valosuunnittelu: Mika Haaranen
Musiikki: Tian Rotteveel 

Esiintyjät: Meeri Altmets, Maria Autio, Mia Jaatinen, Mikko Makkonen, Viivi Niiniketo, Satu Rinnetmäki, Sini Siipola, Elisa Tuovila 

Ensi-ilta: pe 12.12.2014 klo 19.00 

Muut joulukuun esitykset: la 13.12. klo 15, ma 15.12. klo 15, ti 16.12. klo 19, ke 17.12. klo 19
Esitykset tammikuussa 2015: to 8.1. klo 19, pe 9.1. klo 19, la 10.1. klo 15, ma 12.1. klo 19, ti 13.1. klo 19

Liput: 15 €/ 7 €

https://www.facebook.com/events/494054777399931/

Ladataan...
Räyhälä

Kiitos TE-palvelut, että vinkkaatte minulle jatkuvalla syötöllä työpaikoista, joita voisin hakea. Tai siis kiittäisin, jos antaisitte minulle mahdollisuuden päättää itse mitä haen ja mitä en. Tiedättekö, että työhakemusten kirjoittaminen, etenkin lomakehaun kautta, on aikaavievää työtä. (Lomakehaku on muuten vihoviimeinen vitsaus tämän niinkutsutun digiajan työmarkkinoilla. Miksi kirjoittaa ensin työkokemuksensa - tai osa siitä, koska 90-luvulla koodatut ruudut loppuvat kesken - ja sitten esitellä sama kokemus uudestaan CV:ssä? Miksi edes lähettää CV:tä, jos ette jaksa katsoa sitä?) Kaikki tähän pakkohakuun käytetty aika on pois oman liiketoimintasuunnitelmani kirjoittamiselta sekä hakemuksiltani niihin työpaikkoihin, joihin oikeasti haluan, ja joissa uskon olevani edes potentiaalinen hakija.

Sitäpaitsi suuri osa näistä pakkohakupaikoista on sellaisia, jonne tiedän, ettei mulla ole tässä työllisyystilanteessa mitään asiaa. Se on jo kantapään kautta opittu, että hakijoita näillä aloilla riittää. Aina. Maailman kiertäneistä triplamaistereista viidentoista eri alan asiantuntijoihin ja niihin, jotka pääsevät sisään, koska siskonpojanserkkutytönäiti antoi vähän kyytiä pomolle Hentun Liisan firman pikkujouluissa.

"No, tee ihan paska työhakemus", te sanotte. No, en halua tehdä. Joku niitä kuitenkin lukee, ja se joku voi olla huomenna rekrytoimassa siihen kiinnostavaan työpaikkaan. Miksi vetää alta riman tai nolata itsensä tieten tahtoen, jos on mahdollisuus yrittää jäädä mieleen ihan fiksuna tyyppinä? 

Niin, miksi nolata itsensä? 

 

Ja siis syy, miksi näitä työpaikkoja on pakko hakea, on se, että jos niitä ei hae, niin joutuu karenssiin, eikä saa työttömyyspäivärahaa. No mutta hei, mulle ei ole tippunut vieläkään lantin lanttia työttömyyskassasta, ja kohtahan ehkä olen jo yrittäjä, jolloin en saa sieltä mitään muutenkaan. Joten miksi vaivautua?

Äh. Ei kai tässä voi nyt muuta sanoa kuin että hyvää viikon alkua, ja terkkuja kaikille, jotka kiemurtelevat samassa tilanteessa. Ja toivottavasti Kakka Pääkin saa töitä. Vaikka sitten sieltä Instakrammista. Häshtäg #VMP ja #JAXUHALIT.

(Ps. Tiedän, ettei tämä ole TE-palveluiden tai työttömyyskassan syytä, joten älkää turhaan suuttuko.)

Pages