Ladataan...
Räyhälä

Vihdoin ja viimein voin huokaista helpotuksesta ja todeta ylpeänä, että meikäläinen on tästä päivästä alkaen lain edessä henkilöauton kuljettaja. Yhden pahasti sössityn inssin jälkeen olin ihan tärisemässä ja jännittämässä, että tuleeko tästä nyt taaskaan mitään, mutta taivas varjele, korttihan sieltä tuli. Tai siis toistaiseksi hikinen ohut paperilappunen, mutta kuitenkin.

Tässä vaiheessa taputan itseäni olalle - jumalauta eukko sä teit sen, mitä et uskonut tekeväsi koskaan (paitsi ehkä jos olisit ollut nelikymppinen perheenäiti jossakin perähikiällä, ja olis ollut pakko). Mutta niin muuttuu ihminen. Nyt kun vielä harjoittelet kunnolla, niin pian taivaan portit (Balkanin maantiet vuokra-autolla) aukeavat edessäsi. Et ole riippuvainen kenenkään muun matkasuunnitelmista tai bussiaikatauluista, vaan voit vielä joskus ajaa sinne minne haluat, vaikkapa Mustaltamereltä Albanian kultaisille rannoille. Ja jopa Serbiaan, koska tällä kertaa hyppysissäsi on ajokortti ja uusi passi vailla vaarallisia leimoja. Ahhh, tätä tyytyväisyyden tunnetta.

Sen lisäksi sain myönteisen starttirahapäätöksen, joten pian sitä ollaan toivottavasti lain edessä myös yrittäjänaisia. Mutta mikä on sopiva titteli pienelle yksinyrittäjälle, joka tuottaa, tiedottaa ja toimittaa? TTT? CEO? MD? Sekatyöläinen? Executive Executive? Häslä? Uhkarohkea? Hölmö? 

Niin tai näin, haluaisin tarjota teille vielä päivän päätteeksi pienen musiikkivinkin: Romanian oma Edith Piaf, tummaääninen laulajatar Maria Tanase. Tykkään kovasti, ja suosittelen tutustumaan muuhunkin tuotantoon, mikäli kohtalokkaat mustalaisvivahteiset soundit iskevät tajuntaan. Löytyy ihan vaikka Spotifysta. Lempikappaleestani Lume, lumesta on myös huippuhyvä Fanfare Ciocarlia -versio; mikään ei voi mennä pieleen, kun taustalle laittaa torviorkesterin ja komean bulgarialaisen naiskuoron. 

En muista milloin olen viimeksi ollut näin huojentunut ja iloinen. Tänään rakastan maailmaa ja unelmiani. Tänä yönä en näe paniikkiunia kaistoista ja risteyksistä.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Istuin tällä viikolla Music Finlandin ja Favexin Unplugged Talk Show'n yleisössä kuuntelemassa keskustelua luovan työn markkinoinnista.  Keskustelusta oli kuin olikin hyötyä itselleni, aloittelevalle yrittäjälle: taivaanrannanmaalarille, jolla on intohimoa ja joka uskoo itseensä, muttei oikein osaa päättää missä kaikissa asioissa. Päivästä inspiroituneena sain taottua päähäni ainakin seuraavat asiat, joita aion soveltaa nyt itseeni sekä yksityishenkilönä että elinkeinonharjoittajana:

- Pitää olla aito. Pitää olla intohimoa siihen mitä tekee.
- Kontaktien merkitys. Hanki lisää ja ylläpidä! (ts. muista käydä aina välillä ryyppäilemässä kollegojen kanssa. Jos et juo itse, muista juottaa ainakin kollegat.)
- "Sisältö, sisältö, sisältö. Paras tai vähintään helvetin hyvä."

Viimeinen lause oli siteeraus tilaisuuden juontaneen Riku Rantalan presentaatiosta, ja se loksautti omassa pääkopassani jonkin rattaan paikoilleen. Paskan voi aina pistää kauniisti koristeltuun pakettiin, mutta kyllä se haju tunkee sieltä läpi. Jälkimmäinen on puolestaan oma lausahdukseni, mutta huom., kuitenkin yksityishenkilönä, sillä sisäinen promoottorini käskee uskottelemaan kaikille, että paskankin voi myydä paketissa - heitellä sitä vaikka värivaloilla valaistuun ikkunanlasiin ja maalata sillä siihen kauniita kuvioita. Joltain se hajuaisti puuttuu aina kuitenkin.

En tiedä mitä omalla työrintamallani tulee tapahtumaan lähivuosina, mutta ainakin tiedän sen, että haaveeni on olla edesauttamassa juuri niiden parhaiden (tai ainakin helvetin hyvien) sisältöjen olemassaoloa. Olivat ne sitten musiikkia, draamaa, journalismia, kuvataidetta, kirjallisuutta, tapahtumia - I'll be there. Tämän päivän mediasisällöistä varmaankin karkeasti arvioituna noin 75% ylittää jo sellaisen paskasäkeistä kasatun ovenkynnyksen, että niitä kahtakymmentäviittä prosenttia tarvitaan tähän maailmaan kipeääkin kipeämmin. Riemuitsen, jos saan vielä joskus olla mukana kaivamassa kultakimpaleita. (Ja siksi muuten kaikkien hyvien sisältöjen tekijöiden kannattaakin olla muhun yhteydessä ja palkata mut agentikseen ja asianaisekseen, heh.) 

Keskustelussa nostettiin kovasti esille Suomea hyvin negatiivisessa valossa. Ymmärrän täysin mikä täällä luovaa kansaa vituttaa, mutta ymmärrän myös sen, että kun jokin asia vituttaa toden teolla, sitä pitää ainakin pyrkiä muuttamaan. Vaikka sitten hammasta purren ja hiljaisuudessa kostoa hautoen, jos ei muu auta.

Ja ei tämä Suomikaan nyt aivan läpeensä paska maa ole. Emme ehkä ole maailman mittakaavassa kiireestä kantapäähän yhtä blingiä, mutta onpahan Suomi-neidon kaulassa kuitenkin melkoisen säihkyvä ja näyttävä kaulakoru. Tästä inspioituneena esittelen viisi helvetin kovaa nuorehkoa ja elossa olevaa suomalaista niin kutsuttua julkkista tai luovan työn tekijää, jotka ovat tehneet ainakin minuun lähtemättömän vaikutuksen henkilökohtaisemmalla tasolla.
 

1. Paula Vesala

Käsi ylös, kuinka moni katsoi Vain elämää? Ja käsi ylös, kuinka moni yllättyi Paulan lahjakkuudesta? 

Kuva: Juha Selänne

Ei kuulkaas tarvitse edes viitata, sillä juttuhan ei todellakaan ollut mikään yllätys ainakaan niille, jotka ovat seuranneet Paulan uraa jo pidemmän aikaa. Mulle Paula on suomalainen esikuva numero 1, ja syitä on monia. 

Paula on älykäs. Analyyttinen, herkkä, tinkimätön, vahva, uudistumiskykyinen ja hauska samassa paketissa. Lahjakas kirjoittaja ja muusikko, luultavasti myös kyvykäs dramaturgi - se taiteilija, jonka käyntikortista ei puutu J. Tyyppi tuntuu olevan erittäin perillä asioista, muttei tunnu ottavaan itseäänkään turhan vakavasti. Jos mun pitäisi valita yksi henkilö tekemään omasta elämästäni näytelmä, soundtrack tai jokin muu luomus, niin Paula olisi kyllä valinnassa hyvin vahvoilla. Paula Vesala for president!

Joitakin vuosia sitten pääsin reivaamaan lavalle Paulan ja Miran kanssa. Vieläkin hykertelen riemusta! Kuva: Heidi Räsänen
 

2. Ville Haapasalo

Kuva: Juha Metso

Harashoo! Onhan se nyt visssiin aikamoinen juoppo, mutta kukapa ei olisi, jos taustalla on noin uskomaton elämä ja elämäntyyli? 

Villen stooreista on välillä hankalaa sanoa ovatko ne aina totta, mutta oli miten oli, uskon kuitenkin ja tunnustaudun mitä suurimmaksi Ville-faniksi. Ville on ainakin matkaohjelmiensa ja hänestä kirjoitettujen kirjojen perusteella ennakkoluuloton, ymmärtäväinen, hauska, spontaani, superystävällinen ja syvällinenkin tyyppi, jolle vaan sattuu ja tapahtuu mitä kummallisimpia asioita. (Tosin välillä toivon, että Ville voisi ottaa rauhallisemmin. Levätä ja varmistaa, ettei päädy ruumishuoneelle ennen aikojaan.) 

Toivon, että Villen ohjelmien ja stoorien myötä hieman ennakkoluuloisemmatkin ihmiset pystyvät näkemään sen, että ihmiset ympäri maailman ovat pinnallisista eroistaan huolimatta melko samanlaisia. Jokaiseen maailman kolkkaan mahtuu upeita, välittäviä ja hyviä ihmisiä sekä murhanhimoisia juntteja ja vaarallisia valtarakenteita. Ja yksi matkaaja-Ville Haapasalo.
 

3. Riku Rantala

Kuva: Madventures/Gimmeyawallet Productions

Matkaajalinjalla jatketaan. Voe villu, jos osaisin tykittää sanahelinää tilanteessa kuin tilanteessa samaan tapaan kuin Madventuresista tutuksi tullut kreisi-Riku, niin olisin varmaan puhunut itseni jo jonnekin Kiinaan ja Kambodzaan kierteleväksi kylähullu-pummiksi ja tehnyt ehkä siitä kilpailevan ohjelman. 

Monille Riku saattaa näyttäytyä jopa ärsyttävänä hahmona, jonka perimmäinen tarkoitus on vaan provosoida - ehkäpä sellaisena TRUU SUOMI ÄIÄNÄ, JOKA SANOO ASIAT JUST NIINKUN NE O. No, mulle Riku näyttäytyy erittäin tasapainoisena, hauskana, fiksuna, yritteliäänä, riskinottokykyisenä, seikkailunhaluisena ja sopivan anarkistisena ihmisenä sekä mediapersoonana.

Kun kuulin Rikua lavalla juontajana, haastattelijana ja paneelin vetäjänä, arvostukseni kasvoi entisestään. Koomisuus, itseironia, verbaalitykitys, asiallisuus, nokkeluus ja vuorovaikutustaidot huipussaan. Ihminen on kyllä niin oikealla alalla ja pistää itsensä likoon. Arvostan. 
 

4. Kaikki naiset, jotka työskentelevät jossakin perinteisesti miesten omistamassa ammatissa eivätkä silti luovuta.

Kaija Saariaho, credit unknown.

Jos rakastan jotakin asiaa Suomessa, niin se, että täällä harvoin vainotaan ketään sukupuolen, sukupuoliroolien ja niistä poikkeamisen perusteella. Vaikka asiat tuntuvat olevan melko hyvin moneen muuhun maahan verrattuna, ei tätäkään paikkaa voi vielä kutsua tasa-arvon lintukodoksi.

Eräs parhaista 24/7-harrastuksistani on bongata seksismiä kaikista arkielämän tilanteista, julkisista puheista, ihmisten vuorovaikutuksesta ja erilaisista mediasisällöistä. Eikä tule varmaan kenellekään asioita pohtivalle yllätyksenä, että näitähän piisaa. Ihmiset ovat niin kuuroja ja sokeita arjen seksismille, etteivät enää edes tunnu kavahtavan. Tai sitten meitä ei vaan jaksa kiinnostaa.

Esimerkiksi musiikkibisneksessä perinteinen jaottelu tuntuu olevan se, että miehet hallitsevat ja luovat, naiset toimivat sitten kivoina pikku aputyttöinä. Miehet suunnittelevat ja päättävät, naiset toteuttavat ja hoitelevat vähän PR:ää. (Ei siis sillä, itsekin toimin kivana pikku aputyttönä ja PR-tyyppinä ja se on kivaa - mutta vanhat rakenteet jylläävät edelleen). Joka kerran kun tapaan naismiksaajan, naisen teknisenä tuottajana, naisen kitaristina tai rumpalina, naisen Suomen musiikkivientitoivona, ohjelmapäättäjänä, bändin mastermindina tai toimitusjohtajana, ylipäätään naisen, joka TEKEE, HALLITSEE ja LUO tavalla tai toisella, nostan sydämessäni hattua. Ja sama toisinpäin - lastentarhaopemiehet, mieshoitajat, kampaajamiehet ja muut, hyvä te! Rajat on tehty rikottaviksi, ainakin silloin kun kyse on sukupuoleen liitettävistä typeristä ja vanhanaikaisista stereotypioista.

Tämä asia nimittäin jaksaa ihmetyttää mua vuodesta toiseen. Noin 99% musiikin parissa työskentelevistä miehistä (ainakin niistä, joita olen itse tavannut) ovat fiksuja, kannustavia ja hyvin muutokseen asennoituneita - uskaltaisin väittää, että heillä ei ole mitään sitä vastaan, että naiset ottaisivat enemmän kiinni asioista, joista heidän ei ole perinteisesti ajateltu olevan kiinnostuneita. Silti mikään ei tunnu muuttuvan. En tiedä mistä tässä kaikista eniten kiikastaa, mutta musiikkialan näkökulmasta nostaisin varovaisesti syyttävää sormeani kohteeseen nimeltä musiikkikasvatus ja musiikkielämän rakenteet. Juuri musiikkikasvattajan tulee mielestäni olla perillä näistä rakenteista, ja yrittää aktiivisesti rohkaista ja ohjata tyttöjä ja naisia sellaisiinkin aktiviteetteihin, joiden parissa heitä ei ole perinteisesti nähty. (Ah, voisin muutenkin jauhaa musiikkipedagogisista näkemyksistäni ja kokemuksistani hyvän tovin. Ehkä vielä joskus.)
 

5. Jussi Vatanen

Noniin, nyt kaikki sen saa tietää - Jussi ai lav juu! 

Kuva: Lehtikuva

Okei joojoo, joku putousmeno ja niin pois päin, mutta jos joku henkilö saa mut hymyilemään pelkällä olemassaolollaan, niin pakkohan siitä on tykätä. Tykkäämiseni saavutti nolon huippunsa silloin kun painoin puhelimeni send-nappia ja äänestin Karim. Z. Yskowiczia voittoon Putouksen finaalissa silloin joskus. 

Tervetuloa vaan liittymään monipäiseen pilkkakuoroon, mutta tätä en häpeä! Jussi oot ykkönen! Toiset diggaa lätkäpelaajista, toiset Jussista.

Kuva: MTV3

Ja pitäähän kaikilla olla joku hölmö teinifanituskohde, vai mitä? Uh, ihana somelainen Jussi!
 

Eli kaikki te, jotka murehditte, miten Suomessa kaikki on niin paskaa, niin muistetaan, että on täällä paljon hyvääkin. Timantit täytyy vaan osata kaivaa maan alta, ja niitä täytyy muistaa vaalia. Eikä oma listanikaan tietenkään tähän lopu.

Lopuksi haluaisin esittää teille kysymyksen - en siksi, että nykyään blogimaailmassa kuuluu esittää loppuun jokin kysymys saadakseen lisää kommentteja ja keskustelua aikaan, vaan siksi, että olen aidosti kiinnostunut asiasta ja toivon teiltä vastauksia:  

Ketkä ovat mielestänne tällä hetkellä niinsanotusti hyviä julkkiksia? Miksi?

Share

Ladataan...
Räyhälä

Vietän taas ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin huippusunnuntaita; päivää, joka tuntuu ansaitulta. Vaikka tämänkin päivän voisi kai laskea osatyöpäiväksi, niin onpahan ainakin hyvä sellainen. Tajusin nimittäin, että eivät asiat ole ollenkaan huonosti: saan nukkua myöhään, tehdä vähän töitä, kuunnella musiikkia, syödä sushia, kirppistellä, katsoa Downton Abbeyta ja relata. Asun ehkä yhdessä maailman parhaista paikoista - lähes kaikki mitä tarvitsen, on lähellä. Okei, Unicafe ja Unisport olisi vielä tervetullut lisä tänne Sörnäisten kulmille (mieluiten ennen kun menetän opiskelijakorttini lopullisesti), mutta siitäkin huolimatta.

Tosiaan, jokin aika sitten tein päätöksen siitä, etten aio olla enää työtön. Keväälle oli tarjolla muutama pienempi projekti, ja mietin kovasti, että mitä tässä nyt oikein tekisi - jatkaako kokopäivätyön metsästämistä, pistääkö kaikki paukut siihen ja elelläkö työttömyyspäivärahan turvin, vai ottaako riski, elääkö mahdollisesti vieläkin niukemmin ja pistääkö kaikki paukut johonkin sellaiseen, joka on loppupeleissä vain omaksi hyväkseni.

Pyörittelin asioita päässäni, ja tajusin, että työnhakijana voin tehdä kaikkeni, enkä siltikään välttämättä saavuta mitään muuta kuin mielipahaa. Työnhakijana pistän kaikki paukkuni mahdollisesti tyhjään arpaan. Se kaikki mitä työnhaussa ja työmarkkinoilla tällä hetkellä tapahtuu, ei vaan ole käsissäni. Yrittäjänä voin tehdä (ja joudunkin tekemään) kaikkeni, enkä välttämättä saavuta mitään merkittävää, mutta ainakin se mitä teen, on omissa käsissäni. On ennen kaikkea minusta itsestäni kiinni, kuinka onnistun. Ja jotenkin kummasti sitä tuntee itsensä tavallista motivoituneemmaksi, kun kaikki se mitä rakentaa, on suoraan itseään varten. (Ugh, toim. huom. Huomauttakaa sitten kun alan kuulostaa liikaa republikaaniherännäiseltä.)

En tiedä yrittäjyydestä juuri mitään, mutta tässäpä sitä nyt lähdettään opettelemaan ja kokeilemaan. Kaikkien työnhaussa kohtaamieni vaikeuksien ja pettymysten kautta olen oppinut ainakin sen, etten enää pelkää epäonnistumista. Mitä sitten jos epäonnistun yrittäjänä, ainakin mulla on ollut mahdollisuus onnistua. Ja on edelleenkin. Siinä vaiheessa kun elätän itseni, lyhennän opintolainaani ja pistän jotain säästöönkin, luokittelen itseni onnistuneeksi. En tiedä tulenko tekemään näin koskaan ihan täysin yritykseni turvin, mutta kukapa sitä nyt osaisikaan ennustaa mitään ilman kristallipalloa. Tai kynttilänjalkoja.

Niin, kynttilänjalkoja. Mikäli niistä ennustaa, niin vuodesta on tuleva hyvä, sillä löysin kirppikseltä ja Huuto.netistä pari juuri sellaista, joita olin etsinytkin, ja vieläpä melko edulliseen hintaan. Ja yhtäkkiä niiden takaa silmiini osui upea arkkupöytä - tietysti juuri sellainen, jota olin etsinyt. (Hitto, jollain konstilla se rotjake vielä tänne meille raahataan.) 

En ymmärrä miten tavaran löytämisestä voi tulla niin voittajaolo, mutta tulipahan kuitenkin. Päätin, että näin hyvä voittaja ansaitsee vielä sushitkin (tai no, päätin ansaitsevani nuo sushit jo ennen kuin olin edes päättänyt käyväni kirppiksellä). Plus että niiden voimalla jaksaa tehdä töitä, suunnitelmia, laskelmia ja kaikkea muuta, mitä toiminnan käynnistämiseen vaaditaan.

Että eteenpäin, sanoi mummo lumessa, tai jotain. En ole koskaan ymmärtänyt mitä tuo sanonta oikeastaan tarkoittaa, mutta olkoon. Mun mielestä se meinaa juuri sitä mitä siinä sanotaankin. Että mennään eteenpäin vaikka ärsyttävässä lumikasassakin, kun topakka mummo käskee. Ja mummot yleensä tietävät, miten asiat tuppaavat menemään. Eli ei auta kuin uskoa ja mennä eteenpäin.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Lilyläiset ja muutkin edes jollakin tasolla blogimaailmaa seuraavat ovat varmasti vierailleet jo tämän postauksen parissa. Vaikka keskustelun taso onkin paikoitellen turhauttavaa, sitä käydään enemmän kuin ymmärrettävistä syistä. Etenkin median ja viestinnän parissa työskentelevät ihmiset tuntuvat olevan hämmentyneitä tästä kehityssuunnasta, jossa "vain bloggari" voi napata paraatityöpaikan isosta mediatalosta. Oletan kaikkien alalla työskentelevien kuitenkin tuntevan nykytilannetta sen verran, että osaavat löytää perimmäiset syyt tälle ilmiölle. Ensinnäkin, suosittu lifestyle-bloggaajahan on nykyajan julkkis, jonka ensisijainen tehtävä on (halusi bloggaaja sitä itse tai ei) markkinoida. Tuotteita, elämäntyyliä, jopa arvoja. Eli sitä samaa, mitä mikä tahansa kaupallinen media tekee. Lisäksi bloggaaja saattaa tehdä blogiaan vain yhtenä lisänä kaiken muun ohella, eli niitä ansioita saattaa olla muuallakin.

En halua puuttua tässä kirjoituksessa millään tavalla yksittäisten henkilöiden ja bloggaajien rekrytointeihin, osaamiseen tai uraan, mutta keskustelusta nousi esille yksi itseäni jo monenmonta vuotta vaivannut asia, nimittäin se, miksi blogeja ylipäätään kirjoitetaan.

Koska olen jo tällainen suhteellisen vanha kurppa (verrattuna ainakin teineihin, jotka käyttävät jotakin snapchatteja, kikkejä ja ask äf ämmää), olen ehtinyt itsekin käydä läpi jos jonkinnäköisen some- ja blogikaaren. Ennen vanhaan kirjoiteltiin esimerkiksi Livejournalia; nettipäiväkirjaa, jossa oli mahdollista näyttää osa postauksista kaikille ja osa vain rajatulle kaveriryhmälle. Saatoin kirjoittaa hyvin henkilökohtaisiakin asioita, jotka näkyivät hyväksytyille kavereille. No, sitten vaihdoin bloggeriin, jonne pystyi kirjoittamaan vain julkisesti tai kutsutuille lukijoille, joko tai. Sain yhtäkkiä liudan ihan tuntemattomia seuraajia, ja tajusin, että hei, ehkä näitä tekstejä kannattaisi yrittää kirjoittaa edes vähän huolellisemmin, kun kerran ihan ventovieraatkin kutsuvat itseään "lukijoikseni". Siis mitä. Joku tuli joskus jossain sanomaankin, että seuraa blogiani. Se oli hämmentävää. Ajattelin, ettei siitä kuulunut puhua, koska sehän olisi kun sanoisi: "Hei mä stalkkaan sua!"

Tämä oli blogimaailman kovaa nousukautta. Yhtäkkiä netti oli täynnä blogeja, joilla oli huikeat määrät seuraajia, ja juttujen taso saattoi olla tyyliä "tällaista hammas tahnaa käytän aina matkustaessani mallor kalle koska se on hyvää ja hei rakastan kenkiä ja merkki laukkuja". Ja tällaista ihmiset sitten fanittivat, ja fanittavat edelleenkin oikein joukolla. No, tästä upeasta blogimaailmasta inspiroituneena jaksoin pitää oman blogini ohella hetken feikkimuotiblogia, jossa heitin maalit naamaan ja rytkyt ylle, ja annoin inspiraation kukkia. Sain tappouhkauksia, huorittelua, vittuilua ja kummastelua, ja sekös minua ja kavereitani nauratti. Ja olihan se nyt hauskaa, edelleenkin jaksan tuhahdella huvittuneena asialle.

Sitten vaan kyllästyin blogeihin ja bloggaamiseen ylipäätään. Siihen, että kaikkien blogien perimmäinen tarkoitus tuntui olevan saada mahdollisimman paljon seuraajia, esitellä mahdollisimman kadehdittavaa elämäntyyliä ja luoda jonkinlaisia illuusioita lukijoille. Kyllähän te tiedätte. En pysynyt enää vauhdissa mukana, sillä en halunnut mainostaa omaa persoonaani ja henkilökohtaista elämääni tai tarjota shokkeja kaikille vain saadakseni lisää lukijoita. En osaa vieläkään oikein linkittää omia tekstejäni esimerkiksi Facebookiin, ja jokaisen kerran kun olen jakanut jotakin, tunnen mielessäni jonkinlaista ahdistusta. Mun mielestä on kivaa jakaa omia juttujaan samanhenkisten ihmisten kanssa, ja joo, tykkään siitä, jos saan ihmiset nauramaan, tai edes reagoimaan juttuihini. Mutta olen aina ajatellut, että jos joku löytää blogitekstieni äärelle ja haluaa lukea niitä, niin mahtavaa. Uskoisin, että siitä tulee parempi olo, kun tajuaa ihmisten lukevan pikku sanaviritelmiäni siksi, että ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita niistä, kuin siksi, että olen tykittänyt niitä somessa jokaisen silmille ja huudellut kaikille siitä miten helvetin magee tyyppi olen ja miten upea elämä ja vaatekaappi mulla on. Ja miten coolilta osaan näyttää valokuvissa. 

Koska bloggaaminen on ahdistanut aika ajoin juuri tämän itsensämarkkinointinäkökulman vuoksi, olen yrittänyt pitää siitä taukoa. Tauot ovat kuitenkin päättyneet aina melko huonosti, sillä mulla on selvästi luontainen tarve saada jäsenellä sanallisesti pilvissä karusellia pyörittävän pääkoppani sisältöä. Näin ollen päädyin tänne Lilyynkin. Minulle bloggaaminen on terapiaa, hassuttelua, ajatusten kaatamista ja ennen kaikkea mukava harrastus. Ajatus siitä, että sitä pitäisi mainostaa ja siitä pitäisi pitää melua parantaakseni asemaani työmarkkinoilla, on epämukava.

Nimittäin blogissa olen vain minäni kuva. Oikeassa elämässä olen minä, ihminen. Ja sitä en voi välittää tuntemattomille ihmisille, työnantajille tai asiakkaille millään paperilla tai blogialustalla. Ymmärrän kyllä, että nämä vapaa-ajan harrastukseni ovat näkyviä kenelle tahansa, mutta en lähtisi välttämättä tämä blogi edellä myymään itseäni, ellei kyseessä olisi jokin nimenomaan bloggaamiseen tähtäävä työ. Sitäpaitsi, miksi kaikkien täytyisi dokumentoida elämäänsä näyttääkseen työnantajan silmissä paremmalta? Miksi nykyaika pakottaa ihmiset työmarkkinoimaan itseään henkilökohtaisen elämänsä kustannuksella?

Byhyy, sanonpahan vaan ja jatkan muinaismuisto Carmen Pollonin postauksille räkättämistä. Sen elämää oli ainakin kiva markkinoida.

(Ja tuota kutsuin sotamaalaukseksi 2008-09. Ihan perus. T. Meikkipelle2015)

Share

Ladataan...
Räyhälä

Juoksin tänään elämäni ensimmäisen talvilenkin. Se sai pysähtymään, tai siis kaikkea muuta kuin pysähtymään, mutta tiedättehän mitä tarkoitan. Tajusin, että minusta, joka piileskeli koulun liikuntatunnit nurkissa ja jota ei saanut liikkeelle kirveellä uhatenkaan, on tullut jopa vähän liikunnallinen. Vau.

Suhteeni liikkumiseen on ollut hyvin niskoittelevainen siitä asti, kun muutuin kliseisesti sanottuna tytöstä naiseksi. Teini-iässä ei vaan kiinnostanut. Huvittanut. Innostanut. Ihan sama. En todellakaan mee minnekään helvetin lenkille. Mä oon hei mä, urheilen hyppimällä keikoilla ja kantamalla aina jotakin painavaa soitinta paikasta toiseen. Urheilijat on tyhmiä. Ne ei ees varmaan tiedä mikä on Led Zeppelin.

(Tuolloin puhui siis tämän näköinen muija.)

Kevin Winter, Getty Images

Vaikka aina silloin tällöin saatoinkin käydä kokeilemassa joitakin ryhmäliikuntatunteja tai innostuin juoksemaan pienen lenkin pari kertaa vuodessa, niin kaikki vapaaehtoinen urheileminen oli vielä muutama vuosi takaperin mulle ihan nein-nein. Ajattelin, että kun kerran en ole koskaan kipeänä ja tykkään mieluummin bilettää, niin mikä pakko mun olisi muka hukata kallisarvoista aikaani rehkimällä jossain salilla. Ehei. Ja vaikka haluaisinkin, niin enhän mä ole koskaan osannut urheilla, olen ihan paska, en tiedä urheilusta mitään, enkä jaksaisi kuitenkaan liikkua säännöllisesti.

Sitten asia muuttui. Se ei käynyt käden käänteessä, eivätkä siihen auttaneet minkäänlaiset uudenvuodenlupaukset ja poppaskonstit, vaan kaikki oli pitkäaikaisen kasvamisen, itsetuntemuksen, ennakkoluulottomuuden, kokeilemisen ja ajankulun tulosta. 

Joten jos joku siellä kotisohvan pohjalla hokee samaa vanhaa "minähän en muuten liiku" -ajatuspartta ja haluaa kuitenkin salaisesti löytää sen kovin mystisen ja hyvin kätketyn liikkumisen ilon, niin annan ilomielin omat vinkkini käyttöönne. En ole mikään asiantuntija tai fitness-beibi, mutta olen kuitenkin kokeillut monia lajeja ja juossut puolimaratonin (menossa toivottavasti pian seuraavalle), eli oman itseni, liikuntatottumukseni ja kroppani kyllä tunnen. Jos et siis halua vastausta kysymykseen kuinka liikkua enemmän ja paremmin, vaan kuinka liikkua ylipäätään säännöllisemmin ilman sydänkohtausta, oksentamista ja huonoa omaatuntoa, kannattaa aloittaa tästä. Silläkin uhalla, että nämä vinkit ovat ehkä liibalaabaa ja kuultu jo sen sadatta kertaa.

Mutta jokaisen stoori on kuitenkin erilainen, tässä omani:

1) Älä pakota.

Kuulun itse niihin ihmisiin, jonka täytyy valitettavasti saada keksiä kaikki itse, ja jota ei saa ohjailla tai komennella yhtään mihinkään suuntaan. Neuvoa saa, mutta voin sanoa tässä suoraan, että mikään bootcamp-tyylinen liikunta ei ole mun juttu. Pakottaa ja motivoida ovat kaksi eri sanaa. Oma liikkumiseni lähtee motivaatiosta; siitä, että liikun koska voin, enkä siksi, että joku pakottaa. Ohjaajallakin on väliä, ja minut näkeekin usein uudestaan niiden ohjaajien tunneilla, jotka kannustavat liikkujia tekemään parhaansa, mutta kuuntelemaan myös omaa kehoaan. Pahinta on liikunnalla uhkaileminen ja rankaiseminen; olet jo tehnyt jotakin, miksi rankaista itseään pumppaamalla tärisevät lihakset loppuun asti vain siksi, ettei tehnyt äsken enemmän?

2) Jokainen liike on hyväksi.

Kaikista pisimpään vei sen tajuaminen, että jokainen liikuntakerta on pieni voitto. Ainakaan minulle ei ole olemassa enää sellaista asiaa kuin turha treeni. Mitä sitten, jos et jaksanut juosta yhtä pitkää lenkkiä kun olit ajatellut? Mitä sitten, jos et tehnyt tunnin viimeistä sarjaa ihan loppuun asti? Tärkeintä on, että sait ylipäätään jotakin aikaiseksi. Ei se määrä, vaan se laatu ja fiilis.

3) Älä vaadi itseltäsi liikaa.

Välillä ei vaan ihan oikeasti ehdi, jaksa tai pysty. Välillä tulee kausia, jolloin liikunta jää huomattavasti vähemmälle esimerkiksi sairastumisten, töiden tai muiden aikaa ja henkisiä voimia vievien asioiden takia. Anna elämän runnella, mutta tee itsellesi palvelus, ja käy edes yhdellä jooga- tai pilates-tunnilla. Ui hitaasti, kellu vedessä, käy kävelyllä, roiku tangossa. Harrasta niitä lajeja, joissa ei tarvitse hengästyä, rehkiä tai suorittaa. Älä rankaise itseäsi, liikut sitten taas kun pystyt. Aina ei tarvitse jaksaa jaksaa

4) Musiikki, musiikki, musiikki!

Mitä iloa on urheilemisesta, jollei siihen liity jollakin tavalla musiikki? Kerää lempibiisisi JA (tämä on tärkeä) myös ei-lempibiisisi tai kaikki ne nolot biisit, joissa on reipas rytmi ja raju meno. Pistä luurit korville ja unohda kaikki muu. (Paitsi jos olet salilla tai jossakin muussa paikassa, jossa joudut sosiaaliseen kanssakäymiseen. Siellä kannattaa ottaa myös muut huomioon.)

Lataa soittolistallesi paljon erilaisia biisejä, jotka sopivat eri tunnetiloihin. Näin niinku musatieteilijänä kehtaisin jopa väittää, että nimenomaan musiikki  on se voima, joka saa aina sen perseen nousemaan penkistä ja jalat juoksemaan eteenpäin. Kun tulee nopeampitempoinen biisi, juokse täysillä. Kun tulee surullinen biisi, juokse hitaammin tai niinkuin itkisit ja juoksisit karkuun. Kun tulee ärsyttävä biisi, juokse vittuillaksesi. Kun ääni biisissä käskee jatkamaan, jatka. Kun tulee hyvä biisi, jammaa mukana. Sormien napsuttelu ja hypähtely on ihan sallittua myös muka vakavasti otettavalla lenkilläkin. Etenkin silloin kun kukaan ei näe!

Voisinkin sanoa, että toisin kuin kaikki ne t-paidat väittävät, niin musiikki on pelastanut ainakin minut urheilemattomuudelta.

5) Kokeile ja kombota!

Mitä enemmän eri lajeja kokeilee, sitä helpompaa on löytää ne juuri itselleen sopivat. Kannattaa olla rehellinen, jos tuijotat kelloa jo puoli tuntia ennen tunnin loppumista ja odottelet pääseväsi pois, saattaa olla, että kyseinen laji ei ole sinulle. Spinning ei ole mun juttu. IntervalliStep ei ole mun juttu. BodyPump ei ole mun juttu. Zumba ei ole mun juttu. Pilates on mun juttu. Juokseminen on mun juttu. Voima30 on mun juttu. Kuntopiiri on mun juttu. Kahvakuula on mun juttu. Jooga on mun juttu. Ja on vielä iso lista lajeja, jotka ovat mun juttuja, ja niitä, jotka eivät ole. Jazztanssi, täältä tullaan! Ja jääkiekko - no, never say never, kai. Ainiin, ja muista, että ohjaajissakin on eroja. Another man's trash is another man's treasure.

Mulle paras tilanne on se, kun onnistun kombottamaan viikkooni kolme erilaista lajia, joista jokaisella on hieman eri tarkoitus: juoksemista hengästymiseen ja hikoiluun, kahvakuulaa lihaskuntoon ja pilatesta kehonhuoltoon. Ja sitä kehonhuoltoa ei kannata aliarvioida! Käsitykseni oli pitkään se, että vain raskaasti monta kertaa viikossa urheilevat tarvitsevat sitä, mutta ei. Kummasti kevenee kenkä, kun muistaa välillä putkirullata paikat auki, vaikka urheilisi vain kerran viikossa.

6) Hyödynnä sosiaalinen paine.

Sosiaalinen paine voi aluksi ahdistaa, mutta kun oppii tuntemaan omat rajansa ja löytää omat lajinsa, se on ehdottomasti yksi parhaista motivaattoreista. Kirjaa ystävien kanssa urheilukertasi ja suorituksesi ylös esimerkiksi HeiaHeiaan. (Ja juu, ei tartte jakaa niitä Facebookissa. Ihan siellä riittää, kiitooos!) Puhu aiheesta, avaa ajatuksesi. Pyydä seuraa kävelylle, paria tenniskurssille tai haasta kaveri kokeilemaan kanssasi ihan uutta lajia. Kysele kokemuksia ja vinkkejä, etsi yhteisiä suosikkilajeja. Älä kuitenkaan vertaa itseäsi muihin, vaan pyri löytämään balanssi. Hyvä ystävä on kirittäjä, ei kilpailija!

7) Tiedosta, mittaa, kirjaa, seuraa.

Insinöörit hoi, toiveenne on kuultu! Tässäpä yksi kullanarvoisimmista vinkeistäni etenkin juoksuharrastusta aloittelevalle: omat matkansa ja suorituksensa kannattaa mitata. Puhelimiin on tarjolla hirveä kasa kaikenlaisia matkaa, vauhtia ja reittiä seuraavia ja mittaavia appeja, joita hyödyntämällä itsestään voi tehdä mielenkiintoisen tutkimuskohteen. Juokse eri pituisia matkoja, tarkastele fiilistä ja jaksamista. Ota selkeitä reittitavoitteita. Päätä, että tänään juokset 7 kilometriä ja tee se. Pian huomaat juosseesi 11 ihan samalla fiiliksellä ja voimalla. Suunnittele juoksureittejäsi, valitse kauniita paikkoja tai hyviä maastoja. Yritä rikkoa omat ennätyksesi. Jos et riko, niin mitä väliä, hiki tuli. Juoksemisessa on se hyvä puoli, että jokainen askel vie sinut lähemmäksi maalia.

8) Varustaudu.

Ajattelin aina, että kaikkien niiden naistenlehtien urheilukrääsäjuttujen tarkoitus oli vain lisätä huonoa omaatuntoamme ja saada meidät ostamaan lisää ja lisää varusteita, sillä "tavallisilla" varusteillahan ei voi tietenkään harrastaa liikuntaa.

Sitten menin ja hankin juoksukengät sekä hengittävät trikoot. Se oli kuin olisi astunut taikamaailmaan. Sen jälkeen uudet urheilurintaliivit. Huh. Toppi, jossa on sisälle rakennettu rintoja tukeva osanen. Wa wa wi wau. (Sanooks kukaan enää noin? Ei kai.) Ja vielä kompressiosukat ja juomapullovyö. Halleluja! 

Propsit naistenlehdille. Tämän erän veitte te. Nimimerkillä T-paita, perustennarit ja collegeverkkarit NEVER AGAIN!

9) Hengitä hyvin.

Kiitos etenkin pilateksen, osaan nykyään hengittää urheillessani. Etenkin juokseminen muuttuu helpommaksi, kun löytää oman hengitysrytminsä. (Joo, en mäkään olisi uskonut, että tasainen sisään-ulos-puuskutus voi auttaa jaksamaan pitkän lenkin loppuun.) Kun hengityksen oikea rytmi löytyy ja automatisoituu, jaksaa paljon pidempään. Älä pelkää ja jännitä, että joku kuulee hengästymisesi, vaan hengittele menemään! Olo helpottuu.

10) Älä yliarvioi, älä aliarvioi - löydä sen hetken tasosi.

Noniin, nostit helvetisti rautaa kolme kuukautta sitten, ja nyt pitäisi pumpata taas pitkän tauon jälkeen. Lienee sanomattakin selvää, että pitkän tauon jälkeen voi aloittaa lempeästi. Päästä itsesi tänään vähän helpommalla, niin ensi kerralla jaksat taas paremmin, etkä joudu linkkaamaan kahta viikkoa kainalosauvojen kanssa. Kääntöpuolena voidaan sitten todeta, että jos olet heilutellut sitä kutosen ja kympin kahvakuulaa jo muutaman kuulatunnin ajan, niin pikkuhiljaa voisi uskaltaa vaihtaa isompiin painoihin. Jos se tuntuu liian pahalta, heiluttele hetki isommilla ja vaihda takaisin hieman pienempiin, tai toisin päin. 

11) Löydä ongelmakohtasi.

Pukeutumisoppaissa käsketään aina peittämään omat ongelmakohdat, mutta liikkumisessa ne kannattaa tuoda esille, etenkin jos joku liike oikeasti tuntuu vain ylitsepääsemättömän pahalta. Oma ongelmakohtani on ehdottomasti lantio ja lonkat, mikä lienee jollain tavalla kytköksissä helvetin lyhyen selkäni, jättilantion ja pitkien jalkojeni yhdistelmään. Kun tietää mitkä ovat itselleen niitä hankalia paikkoja, on helpompaa yrittää keskittää harjoitteita tiettyihin paikkoihin, ja yrittää lisätä liikkuvuuttaan. Aina voi kysyä myös vaihtoehtoisia liikkeitä, mutta tietenkään aina ei kannata mennä sieltä omalta mukavuusalueeltakaan. Koskaan et tiedä mikä liike avaakin jonkun toisen jumiutuneen paikan.

12) Juhliminen on rankin laji.

Niin se vaan on, että kun tietää lähtevänsä sellaisiin juhliin, joissa ajatteli juoda hieman enemmänkin alkoholia sisältäviä tuotteita, niin ainakin tällä tytöllä on kaksi seuraavaa päivää pyhitetty levolle. Tai korkeintaan pilatekselle ja joogalle. Täti Räyhälä täällä haluaisikin muistuttaa kaikkia teitä pieniä höpönassuja siitä, että humalatila on myrkytys. Ehkäpä maailman paras myrkytys, mutta kuitenkin. Siitä pitää palautua kunnolla, ennen kuin nousee takaisin satulaan. Asiantuntijan vinkki onkin treenata juuri ennen kemuja ja lähteä hyvillä mielin rilluttelemaan!

13) Älä lupaa mitään.

Lupasitko liikkua tänä vuonna enemmän? Hankitko kalliin salijäsenyyden? Pelkäätkö, että innostus lopahtaa jo parin viikon jälkeen? No, niin on käynyt ainakin minulle ja varmaan Virtasen Sepolle ja Hentun Liisallekin. Tähän taitaa päteä hieman samankaltaiset lait kuin tipattomaan tammikuuhun, eli siihen on jokin oikea syy, miksi joudut erikseen lupaamaan liikkuvasi enemmän. Löydä ne pohjimmaiset syyt, jotka jarruttavat liikkumistasi, ja etsi niihin vastauksia ilman paineita ja aikarajoja. 

Kun pääset siihen pisteeseen, että tunnet olosi hyväksi liikkuessasi, et tarvitse mitään lupauksia. Silloin olet oman itsesi ja liikkumisesi (ja okei vielä sormustenkin) herra!

(Ennen kuin true-bodarit ryntäävät tänne puhkomaan pohkeeni proteiinilisäkesalaattiannoksiinsa tarkoitetuilla haarukoilla ja kiroamaan pseudotieteelliset poppakonstini alimpaan helvettiin, niin haluaisin muistuttaa, etten pyri tässä mihinkään kehonmuokkaukseen, vaan säännöllisen liikunnan harjoittamiseen ihan terveyssyistä. Eli jos haluat saada vaihdettua Siwan kassalla launtaimakkarasi sixpackilliseen heti ja nyt, niin kannattaa lukea ehkäpä jonkun muun vinkkejä. Räyhää, rakkautta ja liikkumisen iloa kaikille, jotka röhnöttävät tälläkin hetkellä huonoryhtisenä tietokoneensa ääressä.)

Share

Ladataan...
Räyhälä

Tajusin juuri erään asian. Tämä blogi voisi olla sinkkublogi. Blogin teemoja ja pääkysymyksiä voisivat olla "sinkulle mies", "mistä se oikea", "mitä ne miehet meistä oikein haluavat", "kylläpä miehet ovat kummallisia", "pitääkö nykyään olla kaikkea", "eikö auta, vaikka olen fiksu, koulutettu, sosiaalisesti lahjakas ja hyvällä asenteella liikenteessä? Kansainvälinen ja kunnianhimoinen? Halukas sitoutumaan tai etenemään rennosti?", "taas se mies osoittautuikin ihan pelleksi", "vaihtoi toiseen", "tuli ero", "ei edes soittanut", ja kaikki muut parinhankinnan ja deittailun kliseet.

Juttu on vain se, että korvataan sana mies sanalla työnantaja, ja sana sinkku sanalla työnhakija. 

Sillä tätä se on. Sen oikean metsästämistä, omien ominaisuuksiensa jatkuvaa puntarointia, epävarmuutta, hyviä ja huonoja työnantajia, suuria unelmia ja riutumista. Fiilis on ihan helvetin sama. 

Kun vastaan tulee sellainen työpaikkailmoitus, että oksat pois, niin se on menoa. Väsätään hakemusta niinkuin viimeistä päivää, tarkastellaan itseään joka kantilta ja halutaan antaa ilmi juuri ne puolet, joilla saada työnantaja kiinnostumaan juuri sinusta kaikkien miljoonien hakijoiden joukossa. Kiillotetaan, öljytään, lähdetään posettamaan paperilla, ja toivotaan, että tänään tärppäisi. Odotetaan varpaillaan, että tulisi match. Ja sitten kun ei tulekaan edes pienintä yhteydenottoa, niin itketään silmät päästä, vihataan työnantajia ja vannotaan yrittäjäksi ryhtymistä.

Tuntemus on käytännössä sama, mutta prosessi aivan erilainen. Monia menestyksekkäitä Tinder-tarinoita jo jonkin aikaa vierestä seuranneena voisinkin kysyä, että missä olet, työelämän Tinder? Missä voisin selata työnantajien profiileja, klikkailla heille sydämiä tai rukseja? Aloittaa keskustelun vailla sen kummempia sitoutumuksia? Missä kaikki meikäläisen matchit? Missä Tinderekry-applikaatio?

MISTÄ MULLEKIN SE OIKEA?

Share

Pages