Ladataan...
Räyhälä

Kiitos vain kysymästä kaikki tapaamani ihmiset, oli taas yksi hyvä joulu. Mahtavia ruokaelämyksiä, paljon aikaa läheisten kanssa, pään nollamista punkkulasi kourassa, saunomista, runsaasti kävelyä, ja yksi juoksulenkkikin. Ihania ja ilahduttavia lahjoja. Ja yksi jännittävä jo päättynyt rekryprosessi.

(Ylläoleva kuva ei liity aiheeseen, mutta kun joulu mahdollisti tällaiset mainiot asiat, on niillä nyt leijuttava. Kattokaa nyt jumalauta, mä tein melkein oikeaoppisen lifestyle-kuvan! Miinusta tietysti huonosta valotuksesta, mutta se johtuu siitä, että meidän kämppäämme ei tule koskaan riittävästi valoa juuri mistään.)

Työkuvioiden suhteen olen yrittänyt psyykata itseäni siihen, että järjestyivätpä asiani millä tavalla hyvänsä, ovat kaikki lopputulemat vain plussaa. Ja niinhän ne loppujen lopuksi ovatkin. Suurin tämänhetkinen ongelmani nimeltä työelämän ja talouden epäsäännöllisyys ja epävarmuus on yhä läsnä arjessani, mutta nyt ei auta muu kuin kerätä itsensä ja hyväksyä se tosiasia, että minä olen tosiaan freelancer. En ehkä ole toivonut itselleni täysin sellaista uraa, mutta näin siinä nyt on käynyt. Ja onhan siinä puolensakin. Ja niin kauan kuin niitä hyviä puolia riittää, on vain opeteltava pitämään ne jatkuvasti mielessä ja edettävä kohti tulevaa niiden turvin. On vain tilaisuuksia, polkuja ja mahdollisuuksia, joista osa tulee varmasti menemään sivu suun, ja osa voi poikia jotain vieläkin parempaa.

Vuosi 2016 alkaa kummallisissa merkeissä. Näkyvissä on paljonkin mahdollisuuksia, mutta myös epävarmuutta ja valintoja. Yhden valinnan päätin kuitenkin tehdä tässä vaiheessa, kiitos monilta ystäviltä viime aikoina saamieni kauniiden sanojen. Ajattelin tehdä Räyhälästä ihan oikean virallisen blogin, luomalla sille aivan oman Facebook-sivun. Mikäli blogijutut, hypetykseni ja sanapommitukseni kiinnostavat enemmänkin, niin käy painamassa peukkusi, niin rysähdän ryminällä news feediisi!

Tästä eteenpäin alan kutsua itseäni myös nimikkeellä bloggaaja. Sillä tästedes minä olen oman itseni ja elämäni mikälie työntekijälähettiläs tai käyntikortti, myös kaikkine puutteineni ja vajauksineni. Tervetuloa mukaan!

**

Ja koska huomenna en kuitenkaan ehdi, ja vuoden 2015 summaava postaus saa vielä odottaa päivänvaloaan, niin

ÄLYTTÖMÄN HYVÄÄ JA INTERGALAKTISEN SÄDEHTIVÄÄ UUTTAVUOTTA KAIKILLE BLOGINI LUKIJOILLE! MALJA TEILLE! TE OLETTE UPEITA, MUTTA SENHÄN TE JO TIESITTEKIN.
<3

Share

Ladataan...
Räyhälä

Seuraa sisältövaroitus: nyt liikutaan sillä harmaalla alueella, jota muistellaan vuosia myöhemmin häpeän puna poskilla ja kavereiden kanssa täysinä teineinä tirskuen. Valitettavasti ysärin ja milleniumin aikaiset sosiaaliset mediat (slämyt, kirjevihot) ovat kokeneet täydellisen kuoleman, joten joudun siirtämään fanityttöpurkaukseni ystävien keskinäisistä paperiräpellyksistä julkiseen virtuaaliseen muotoon. Mutta mitäpä siitä - tänne kun voi länttäillä mitä kuvia vain sattuu Googlesta löytämään. Eikä tarvita edes saksia ja liimaa.

Näin 27-vuotiaana tuntuu vähän oudolta väkertää tällainen fanipostaus miehelle, jota ei ole koskaan tavannut, mutta toisaalta - onko se ennenkään estänyt mitään? Tuntien historiani äärimmäisenä Leonardo DiCaprio -fanina (1997), Elijah Wood -fanina (2001-2002) ja niiden kaikkien muidenkin nimeltä mainitsemattomien tapausten - en ole lainkaan hämmästynyt. Tässä iässä näköjään vain haaveet kilteistä ja hyvistä kiiltokuvasankareista rapistuvat, ja tilalle kiilaavat kaiken maailman rähjäiset ukkelit hullunkiilto silmissään. Ehkäpä sitten eläkepäivillä itse Jack Nicholson!

Kuva: Sebastian Kim

Mutta nyt asiaan. Kiitos ihana Adam Driver kun tuot symmetristen kiiltokuvapoikien ja tällä hetkellä vallitsevan risupartajanutturamiesihanteen ohella silmillemme jotakin muuta: kauhua, todellista särmää ja hurjuutta! Nörttityttöblokki kiittää ja kumartaa.

Kuva: Inez van Lamsweerde & Vinoodh Matadin

Muun muassa Girlsissä, Frances Ha:ssa ja nyt myös uusimmassa Star Wars -pätkässä esiintynyt Driver on oikein kelpo näyttelijä, jonka pelkässä ulkoisessa olemuksessakin on jotakin uhkaavaa. Kipinää! Tähtisumua! Käsittämättömyyttä!

(Toim. huom., tässä vaiheessa minä ja teiniystäväni olisimme jo kirjoittaneet jokaisen lauseen loppuun "Adam. AdamAdamAdamAdamAdam <3 !!!")

(Tähän väliin hysteeristä kiljumista ja krokotiilifiilistelyä.) Kuva: laineygossip.com

Toki rooleillakin on oma vaikutuksensa tähän näyttelijänkarismaan, mutta Driverin kasvot ovat niin erikoiset ja monilla tavoin perinteisistä Hollywood-miessankarinormeista poikkeavat, että ne jäävät heti mieleen. Liikeradatkin tuovat välillä mieleen jonkinlaisen ilkeän satuolennon tai pakenevan metsäneläimen. Mikä on näköjään sitten tämän nörttimuijan mielestä jotenkin coolia.

Kuva: fanpop.com

Harvassa ovat ne ihmiset, joiden pelkässä olemuksessa ja ulkonäössä on jotakin selittämätöntä ja mystisen coolia, mutta Adam Driver on yksi heistä. (Ja Adam, voit noutaa cooliuspalkintosi Helsingin Sörnäisistä. Tervetuloa!)

Kuva: esquire.co.uk

Ja koska fanityttöjutuissa on erityisen tärkeää, ettei oma paras kaveri omi itselleen samaa miestä (esim. LOTR:issa ja Harry Potterissa jako ydinporukassamme oli aika selvä), niin haluaisinkin nyt kertoa tässä ystävilleni, että mä otan sit Adam Driverin. VARATTU! Eli huom. mm. Iida, Sara ja Isa, muistakaa merkitä kaikkiin aikalaiskirjoihinne tämä. Mieluusti sulkakynällä tai riimukirjaimin.

Kuva: Variety.com

Ja niin jäämme innolla odottamaan Adam Driverin seuraavia rooleja. Sitä ennen - onneksi on vuosi 2016 ja Googlen kuvahaku on keksitty. Ja jotta tämä homma toimisi kuten silloin lapsuudessakin, ei kommenttiboksiin saa tietenkään laittaa mitään muuta kuin ylistyssanoja. 

Niin, ja dear Joulupukki, tiedät nyt lahjatoiveeni. Se on aineeton.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Finnkino pyörittää vielä muutaman päivän ajan georgialais-virolaisena yhteistuotantona toteutettua elokuvaa nimeltä Mandariinit (Mandariinid, 2013). Elokuva sijoittuu vuoteen 1992, kiistellyn Abhasian alueelle, jossa riehuu sisällissota. 

Neuvostoliitto on romahtanut. Virolaiset maahanmuuttajat ovat paenneet kotimaahansa sisällissodan jaloista. Puuseppä Ivo (legendaarinen virolaisnäyttelijä Lembit Ulfsak) ja hänen mandariineja viljelevä ystävänsä Margus (Elmo Nüganen) ovat jääneet keräämään mandariinisatoaan. Mutta sota saapuu lupaa kysymättä heidän ovensa taakse, ja pian Ivo huomaa majoittavansa kahta taistelussa haavoittunutta, vastakkaisilla puolilla sotivaa miestä. Hän päästää sotilaat kotiinsa nämä pelastaakseen, mutta miten pitää kaksi vihollista turvassa toisiltaan? (Finnkino.fi)

**

Elokuva oli kuin balsamia kulttuuristen vastakkainasettelujen synnyttämille haavoille sekä kovaan Kaukasia-matkakuumeeseen. Älyttömän sympaattinen ja pienelle näyttämölle keskittyvä kertomus puhaltaa uskoa ihmisyyteen järjettömyydenkin keskellä. Karussa miljöössä on jotakin äärettömän kodikasta ja rauhoittavaa, sen henkilöhahmoista ja näiden keskinäisistä kemioista puhumattakaan. Aika on pysähtynyt, ja läsnä on vain tärkein - ihmisyys, lämpö ja loputon usko hyvään lohduttomuuden keskellä.

Viron kieli tuo elokuvan jotenkin vielä lähemmäs sydäntä, onhan kyseessä sentään erittäin läheinen sukulaiskielemme ja kulttuurimme. Enpä olisi edes tiennyt ilman tätä elokuvaa, että virolaisilla ja georgialaisilla on tällaista yhteistä historiaa!

Jos vain mitenkään ehditte katsomaan, niin suosittelen tätä kovasti. (Helsingin Kinopalatsia teatterina en niinkään.) Ja näillä eväillä jatkan jälleen Kaukasian matkani suunnittelua. Aikataulutilanteeni ei ole vieläkään selvinnyt, mutta vuosi 2016, saat silti luvan johdattaa minut kohti Georgiaa ja Armeniaa. Vaikka mikä olisi.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Vaikka tykkäänkin kirjoittaa blogeja, niin viime aikoina elämässäni vellonut osittainen some-detox on tehnyt tehtävänsä. Eipä ole pahemmin tullut mietittyä blogia tai syvennyttyä mihinkään ajatukseen niin pitkään, että haluaisin jakaa sen täällä.

Rehellisesti sanottuna kyse on siitä, että olen ottanut vain rennosti. Tai no niin rennosti kuin on mahdollista silloin kun yksi työ on vedellyt varsinaista sesonkia, ja siihen päälle olen lupautunut heittämään vielä lapsenvahtikeikkaa taaperon ja uhmaikäisen kanssa. (Oikeasti lasten vahtiminen on kyllä ihan parasta vastapainoa kaikelle sille, mitä ns. normityöpäivänä aivoissani tapahtuu. Sen kun vain on ja reagoi heti kaikkeen mitä vastaan tulee - oli se sitten maailmanlopun kakkavaippa tai silmän välttäessä seinään ja oveen piirretty taideteos. Lasten kanssa ei ehdi vajota ajatuskoomaan.)

Kun olen vähentänyt aikaa koneen äärellä, on stressitasonikin lähtenyt laskuun. Olen vihdoin ymmärtänyt miten paljon jatkuva informaatiotulva voi tehdä hallaa.

Ja nyt olen opetellut päästämään irti. Irti sairaalloisesta uteliaisuudestani. Irti jatkuvasta maailman, ihmisten ja ilmiöiden tarkkailusta ja analysoimisesta. Irti siitä, että yritän olla koko ajan ajan tasalla ja pysyä mukana kaikessa. Vierivä kivi ei ehkä sammaloidu, mutta eiköhän nyt pidä kohdata faktat. Minä olen melko sammaleinen kivi ja minä saan jumalauta olla sellainen, vaikka maailma ulkopuolellani vaatisikin olemaan kaikkea muuta.

Olen siis yrittänyt keskittyä lähinnä sisäiseen maailmaani, johon kuuluvat pitkät yöunet, hitaat aamut, korkeintaan muutaman tunnin työpäivät, dokumenttien ja elokuvien ahmiminen, piparien leipominen ja jouluvalmistelut. Kaikenlaisten omien ideoiden kehittely ja pohdiskeleminen omassa rauhassa. Pilates, jooga, kävelyt ja juoksulenkit. Sitä samaa. Pianokonserttojen ja urkujen huudatus. 

On niin ihanaa saada olla omassa rauhassaan ja nauttia siitä, ettei tarvitse kilpailla aikaa vastaan. On niin ihanaa, ettei tarvitse ylläpitää väkisin mitään aktiivista elämäntyyliä, vaan voi viettää rauhallista arkea. Keittää aamukahvit, lukea päivän lehden, purkaa sähköpostia ja hoitaa työasioita alta pois. Nakata takin niskaan, käydä yksin mielenilmauksessa ja tulla kotiin katsomaan Yle Teemalta talteen otettuja dokumentteja. Olla välittämättä, olla kommentoimatta, olla murehtimatta. Sulkea kaikki ulkopuolelle. Antaa tavaroiden lojua pöydillä kaikkien elämäntyyli- ja tehokkuusoppien vastaisesti.

Keskittyä enemmän siihen mitä aistii, kun siihen mitä saa aikaan.

Tällä hetkellä nautiskelen hitaudesta kaikessa rauhassa. Tuottavuuteni on ehkä minimiluokkaa, mutta niinsanottu sisäinen luovuuteni on huipussaan. Olen täynnä ideoita ja unelmia. Enää tarvitaan raamit tuleville kuukausille, jotta pääsen kärryille siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaikki on jälleen apposen auki ja lepposen levällään, mutta enää en pelkää.

Aiemman elämäntyylini tilalle on tullut rehellinen ja täysipäiväinen elämäntyylittömyys. Ei tässä tarvitse olla enää matkalla minnekään, eikä varsinkaan täydellisyyteen.

Kunhan Rahmaninov soi ja olen taas ajatuksissani toisessa ajassa.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Sain eilen nukkumaan mennessäni oikean kuningasidean.

Olen aina ollut niitä ihmisiä, jotka eivät halua kieltää itseltään tieten tahtoen juuri mitään. En harrasta laihdutuskuureja, tipattomia, kahvittomuusviikkoja, röökilakkoja (en tosin kyllä poltakaan enää kuin juhliessa) tai vietä edes karkkipäiviä. En usko kieltäytymiseen ja rankaisemiseen, vaan pyrin enemmänkin tasapainoiseen suhteeseen kaikkien jollain tavalla kehoani rasittavien aineiden kanssa: niin, ettei mistään tarvitse kieltäytyä kokonaan jos tekee mieli, mutta ettei minkään kanssa ns. lähtisi käsistä.

On kuitenkin olemassa yksi helvetin riivaaja, joka vie minulta aina koko käden antaessani sille pikkusormen. Pirullinen keksintö, jota himoitsen, jolla palkitsen itseäni ja jolla lohdutan etenkin bileiltojen jälkeen ryytynyttä kehoani niin, että lohdutus muuttuu liikakäytön ansiosta joka kerran pahoinvoinniksi ja kuvotukseksi.

Kyllä. Nyt se on julistettava ja nöyrryttävä sosiaalisen paineen avulla: 
 

Minä aion olla 365 päivää ilman sipsiä, ja aika
alkaa NYT. 
 

Ei näitä rapean rouskuvia herkkuja ja jumalaisia suolan, rasvan ja perunan tai jonkin muun epäilyttävän ainesosamassan yhdistelmiä. Ei juustonaksuja, raksuja tai mitään vastaavaa yhteen kalenterivuoteen. Poikkeuksena vain sellaiset tuotteet, joita on käytetty jonkin ruokalajin osana (esim. tacokuoret tacojen yhteydessä, salaattiin ripotellut nachonpalat tai ruissipsit, joita tarjoillaan täytettynä). Itse tehdyt sipsinkaltaiset tuotteet täytyy arvioida sitten erikseen, jos niitä tulee jossain vastaan (esim. lehtikaalisipsit tai vastaavat).

Nyt te tietysti ihmettelette, että miksi haluan kieltää itseltäni tämän nautinnon, jos en kerran usko totaalisen kieltäytymisen psykologiaan. No, tämä onkin eräänlainen psyko-fyysinen ihmiskoe, sillä koen sipsinsyöntini olevan ennen kaikkea fyysinen ja hallitsematon pakkoreaktio, joka tuottaa toki henkistä hyvinvointia ja hetkellistä makunautintoa, mutta jonka jälkioireet ovat kamalat. Toki asiaan liittyy myös henkinen puoli (himoitseminen, opitut tavat, sosiaalisuus), mutta ennen kaikkea kyse on siitä, että kun annan itselleni luvan popsia sipsejä, homma riistäytyy aina lopulta käsistä kehon toimesta. Tässä puhutaan jo jonkinlaisesta huumeriippuvuustasosta; mieleni huutaa, että "jumalauta, lopeta jo ihminen, kohta tulee taas paha olo", mutta käteni hakeutuu pakonomaisesti kohti sipsi- ja dippikulhoa ja lopulta suuta. Sitä paitsi sipsinsyönnin vaikutukset muuhun ruokailuun ovat kohdallani aika haitallisia. Ei ole kiva mennä seuraavana päivänä lenkille, kun edellisiltana on tilkinnyt nälkäänsä telkkarin äärellä kartanoita rouskutellen. Sipsit sotkevat liikaa ravintorytmiäni ja aiheuttavat tällä hetkellä enemmän fyysistä pahoinvointia kuin henkistä hyvinvointia. Tiemme saavat siis risteytyä ainakin määräaikaisesti. Katsotaan mitä fiiliksiä tästä herää vuoden varrella!

Edessäni tulee olemaan pitkä ja kivinen tie (juhlia piisaa, leffailtoja riittää, ja sipsejä tyrkytetään ihmiselle monesta tuutista). Hämmentäviä kysymyksiä ja pohdintojakin nousee esiin varmasti, mutta tästä minun suola-addiktin on vain selviydyttävä. Keksittävä korvaavat metodit, psyykattava itseni ja yritettävä unohtaa taivaallisten perunalastujen ikuiset houkutukset. Ja ihan ensi alkuun, saatava kaapeissamme muhivat erinäisistä pidoista kerääntyneiden pussien sisällöt jonkun muun suihin. Ensimmäinen ystävä voi tulla hakemaan - laitetaan hyvä kiertoon.

Eli hei hei sipsit, tavataan seuraavan kerran 7.12.2016
(koska karkausvuosi).

Wish me luck! 

Kun ensimmäinen heikko hetki tulee, niin tulen varmasti tänne raottamaan sipsittömyyspäiväkirjani sivuja... Seuraa tätä pelottavaa matkaa tunnisteella #sipsittömyyspäiväkirja!

Share

Ladataan...
Räyhälä

Kalenteri pyörähti vuoden viimeisen kuukauden puolelle, ja huomasin, etten ole kirjoittanut tänä syksynä kovinkaan paljon liittyen aiheeseen nimeltä työ.

Tähän on monta syytä, mutta päällimmäisenä se, että koko syksy on ollut yhtä muutosta: tasapainottelua oppimisen, epävarmuuden ja itsetuntemuksen nuoralla. Tänä syksynä olen joutunut tekemään kovaa tiliä henkilökohtaisen elämäni ja työelämän välillä, ja sellaisista asioista ei ole aina kiva kirjoittaa - etenkään tämän hetken ilmapiirissä.

Jossain vaiheessa syksyä aloin oireilla fyysisesti. Heräilin jatkuvasti keskellä yötä tuntien ajaksi, ja pyörittelin päässäni aina samoja kysymyksiä. Mitä minun täytyy vielä tehdä? Mitä minun täytyy ottaa huomioon? Missä olen mokannut? Miksen tajunnut tätä asiaa aikaisemmin? Minkä asian voin vielä korjata? Missä välissä hoidan tämän asian? Mitä sanon sille ja sille? Miten ratkaisen tämän ja tämän? Hei nyt mä keksin tosi hyvän idean! Miksi tämä vastaus tuli mieleen vasta yöllä? Miksi en varmaankaan muista tätä enää aamulla? Miksen saa enää unta? Miksi sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa?

Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt päässäni koko syksyn. Näiden takia olen menettänyt yöuneni. Ja surkuhupaisinta on, että tämä ei ole varmaankaan näkynyt kenellekään päällepäin. En ole saanut yhtäkään valitusta, en yhtäkään huomautusta siitä, että olisin hoitanut työni tai asiani jotenkin huonosti. Itseasiassa, en ole saanut mitään. Itsensä työllistäjä kun ei välttämättä saa palautetta muuten kuin sitä pyytämällä. Ja tavallaan - vaikka muiden antama palaute on arvokasta kehittymisen kannalta, miksi aina pitäisikään? Voin sanoa rehellisesti hoitaneeni jotkut asiat parhaalla mahdollisella tavalla, ja toiset asiat olosuhteisiin nähden parhaalla mahdollisella tavalla. Jotkut asiat voin myöntää tehneeni omaa keskitasoani heikommin, mutta nyt loppui itseruoskinta - mistään mokaamisesta on ihan turha puhua. Ja jos olisinkin jotain mokannut, niin mitä sitten?

Jos työelämäni on pilalla yhden tai muutaman pienen mokan takia, niin se kertoo joko ympäröivän maailman tai minun itseni olevan täysin läpimätä.

Ja rehellisesti sanottuna, en usko meidän kummankaan olevan sitä.

Projektityö, silpputyö, itsensä työllistäminen, yksinyrittäjyys ja freelancerius nyt sattuu olemaan yhtä epävarmuutta, säätämistä säätämisen perään, ihmisten kanssa pallottelua, painetta, asteittaista etenemistä ja jatkuvaa liikettä. Oman itsensä ohjaamista ja johdattelua, jatkuvaa tsemppausta ja kannustusta ja itsenäistä puurtamista. Pyrkimistä maaliin.

Mutta miksi sinne maaliin pitää pyrkiä niin, että kertaakaan juoksun aikana ei kompastele? Ettei kertaakaan kaadu, ja että seuraavan etapin näkee jo kahden metrin päässä? Miksi täytyy olla tällainen jatkuvasti murehtiva ja kaiken herkkyytensä täysin kovettanut perfektionisti, joka määrittää oman arvonsa vain onnistumistensa ja epäonnistumistensa kautta? Miksi aina täytyy pyrkiä olemaan se, jonka toiminnasta kukaan ei saa löytää mitään kritisoitavaa? Miksi minun pitää suorittaa ja taistella todistaakseni maailmalle olevani tekijänä yhtä arvokas kuin kaikki muutkin?

Kypsyttelin marraskuun aikana päätöstä, johon minun olisi pitänyt havahtua jo aikaisemmin. 

Nyt täytyy ottaa aikaa itselleen, ja keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Ei etsitä tai oteta uusia lyhytkestoisia projekteja, vaan mennään sillä mitä on niin kauan, kunnes ollaan taas valmiita nousemaan ja tekemään enemmän. Pidempään. 

Käytetään jäljelle jäänyt aika kaikkeen siihen, millä pitäisi olla juuri minun elämälleni väliä ja merkitystä. Luetaan kirjoja, kirjoitetaan enemmän. Kuunnellaan musiikkia, ja tehdään sitä enemmän. Nähdään ystäviä, perhettä ja läheisiä. Pidetään kehosta huolta liikkumalla ja syömällä hyvin. Välillä poksautetaan pullo kuohuvaa ja otetaan iisisti. Ei ajatella opintolainan takaisinmaksua, ei äärimmäisen surkeaa yleistä työtilannetta, huonoja palkkatilastoja, poliittista ilmapiiriä tai oman itsensä jatkuvaa kehittämistä, sosiaaliseen mediaan pakkomaalattua minäkuvaa, menestymistä tai määränpäitä. Ladataan akkuja ja hyväksytään se, ettei maailma ole koskaan valmis. Eikä yksikään projekti, työ tai ihminen ole täydellinen.

Muistetaan irrottaa ajatukset työnteosta ja kunnianhimosta. Ja jos ne eivät irtoa, ne irrotetaan väkisin elämällä omaa elämää entistäkin lempeämmin. Joskus elämän oppitunnit täytyy kääntää väärin päin itseään suojellakseen. Better fade away than burn out. 

Lempeämpää joulukuuta myös kaikille muille! Olipa tapauksessasi kyse kuormittavasta työstä, epätoivoisesta työnhausta, huonosta työilmapiiristä tai epävarmasta taloudellisesta tilanteesta, muista olla hyvä itsellesi. Sinä olet tärkeämpi kuin yksikään työ.

**

Postaus on toteutettu osana henkilöstöpalveluyritys VMP Group Oy:n monityöurablogeja.

Share