Ladataan...
Räyhälä

Ja joka yö ja joka aamu ja joka ilta. 

Ensimmäinen ajatukseni tästä elinkeinon harjoittamisesta oli se, että onpa kivaa kun saa tehdä mitä huvittaa, ja onpa kivaa kun saa tehdä kaiken itse. No, ei tarvita kuin ajan kulku: kaksi pikkuhiljaa toistensa päälle limittyvää toimituksellista projektia, yksi ihan uusi projekti, pari pikku hiljaa ovella kolkuttelevaa juttua, yksi vähän isompi kolkutteleva juttu ja tähän päälle vielä kaikki niin sanotut omat työt (kotisivut, markkinointi ym.), vapaa-ajan ja työn välimaastoon limittyvät projektit sekä laitosten paperirumba, niin voila, näette ylikierroksilla käyvän yksilön, jonka täytyy googlettaa puhelimellaan sanoja "fyysinen levottomuus", "kahvin yliannostus oireet" ja yrittää aktiivisesti raivata kalenteristaan tilaa urheilu- ja meditaatiohetkille, jotta elämässä olisi edes yksi paikka, jonne nämä työkuviot ja ajatukset eivät seuraisi perässä. 
 

Seuraavissa asioissa mulla on vielä paljon opittavaa:

- Oman ajankäytön tarkkailu. Jos aloitat homman, jonka tiedät vaativan erityistä ajatustyötä, älä kuvittelekaan tekeväsi sitä tuollaisessa kofeiiniöveritilassa, jossa tämäkin päivä on kulunut. Tee ratkaisu: älä vaivaa päätäsi sillä, vaan siirry seuraavaan vähemmän kuormittavaan juttuun, ja tee se hankala homma kun olet päässyt tilojesi yli. (Harmi vaan, että mulla ei tunnu tällä hetkellä olevan mitään vähemmän kuormittavia rutiinijuttuja, vaan kaikki on kaoottisesti levällään, ja koko ajan tippuu lisää...) Taisin muutenkin mainita samaisen ohjeen jo aikaisemmin, mutta ilmeisesti se ei mene vaan kaaliini.
​- Asioiden sanominen suoraan. Ihan kaikessa ei tarvitse joustaa.
- Eikä kaikkeen tarvitse ehtiä. P R I O R I S O I.
- Sieltä omasta ajatuskammiosta täytyy poistuakin. Vähintäänkin pari kertaa päivässä. Mene lenkille tai tapaa kaveri, kun eihän tästä muuten tule mitään muuta kuin hulluksi.
- Ajatusten siirto. Et ehkä voi livahtaa jokaisen ylikierroksen aikana joogatunnille, mutta voit opetella rauhoittumaan. Tehokkaasti. Eikun äh, eikö se rauhoittumisen pointti ollut juuri se, ettei tarvitse suorittaa tai tehdä mitään tehokkaasti? No älä sitten rauhoitu, mutta yritä silti olla rauhallinen ja pysyä yhä nahoissasi ja äh missään ole taas mitään järkeä.

Juuri nyt ehkä tuntuu, etten saa mitään valmiiksi, mutta kyllä sekin päivä vielä kai koittaa. Saako tämän laittaa kiireisten alkuviikkojen piikkiin, vai pitääkö mun alkaa etsiä itsestäni taas jotakin syvempiä merkityksiä ja aloittaa jokin self-help-kurssi?

Ja miksi mun polvi yrittää ilmoittaa menevänsä paskaksi juuri kun kaipaisin lenkkeilyä raittiissa ilmassa maailman eniten?!

Ladataan...
Räyhälä

Huh, kun aivoja nakertaa. 

Tänään on ollut jonkinlainen strategia- ja suunnittelupäivä. Olen lukenut erilaisia materiaaleja, kartoittanut yritykseni tilannetta ja mietiskellyt taas syvääkin syvemmin, että mitä tässä nyt oikein tapahtuu, mihin kaikkeen rahkeet riittää, ja mikä tämän pienen yrityksen paikka tulee olemaan tällä pirstoutuneella kentällä. 

Tänään alan ymmärtää lauseita "yrittäminen on yksinäistä", "yrittäjällä on aina kiire" ja "yrittäjän työ on epävarmaa". No joo, kyllähän minä nyt noista tiesin, mutta nyt vasta koen tämän kaiken itse. Välillä tuntuu, että olisi kiva puhua näistä asioista jollekulle mentorin tapaiselle, joka ehkäpä a) ymmärtäisi tätä alaa ja b) olisi itse käynyt läpi saman eikä c) olisi selkeä kilpailijani.

Se, mitä en ehkä ajatellut tarpeeksi pitkälle tätä juttua aloitellessani, oli juurikin kilpailu. Hitto vie, asia, jota inhoan tässä maailmassa eniten. Vihaan sitä, että jonkin typerän pelin tai valtajakauman takia ihmisiä luokitellaan voittajiksi ja häviäjiksi. Olen aina vihannut, ja tulen aina vihaamaan. (Enkä nyt puhu sellaisesta kirittävästä ja omaa motivaatiota nostavasta hauskasta kisaamisesta, vaan oikeasta, taloudellisesti ja henkisesti kovasta kilpailusta.)

Kilpailua voi myydä hyvinkin mairittelevin sanankääntein. Kilpailu - jotta tuntisit itsesi paskemmaksi. Kilpailu - jotta lopettaisit halki lapsuuden ja nuoruuden kestäneen musiikkiharrastuksesi. Kilpailu - jotta pyrkisit vääntämään itsestäsi viimeisetkin voimien rippeet vain hävitäksesi. Kilpailu - jos et voita niin häviät. Kilpailu - Hei hei mielenterveys! Kilpailu - because you're not worth it.

Asian voi toki nähdä näinkin: Kilpailu - koska voittaminen on vaan niin vitun siistiä. Kilpailu - koska haluat enemmän massia. Kilpailu - Koska uskot vielä itseesi. Kilpailu - koska aina kannattaa yrittää. Kilpailu - paras voittakoon.

Nyt yritän psyykata itseäni siihen, että musta on tähän. Välillä tulee hetkiä, jolloin ääni sisälläni yrittää sanoa, että "mitä säkin oikein leikit jotain ammattilaista. Lopeta pelleily, leikkaa tukka ja mene oikeisiin töihin (jos saat niitä)". Mutta sen vastapainoksi tulee aina myös toinen ääni, joka sanoo, että "tätä tarvitaan, tälle on kysyntää, tässä on potentiaalia, olet hyvä ja osaava, ja oikeat tyypit (tulevat asiakkaat) ymmärtävät vielä sen". 

Kun huomasin tänään Hesarissa jutun eräästä pojasta, jonka kanssa muistan soittaneeni samassa orkesterissa, tajusin jotain. Poika oli päässyt nuoresta iästään huolimatta arvostettuun pestiin Staatskapelle Berlinissä, ja teki siellä uraa 21-vuotiaasta lähtien. Vau. Rehellisesti sanottuna, mietin hetken, että periaatteessa minäkin voisin olla tuolla. Voisin, jos en vihaisi kilpailua. Voisin, jos en suhtautuisi kilpailuasioihin niin dramaattisesti. Voisin, jos minusta olisi sellaiseen, ja olisin valmis tekemään töitä sen eteen.

No, ei tullut huippumuusikkoa minusta, ja hyvä niin, sillä eihän pääni sitä olisi kestänyt alkuunkaan, treenaamisesta puhumattakaan. Mutta jotain tuli minustakin. Yrittäjä, joka on saanut elää vapaata ja melko huoletonta elämää, jossa kukaan ei määrittele sitä olenko voittaja tai häviäjä. Joka tekee mitä tahtoo.

Päänsisäisten äänien lisäksi maailmassa löytyy varmasti aina niitä, jotka haluavat työntää sinut häviäjien lokeroon, mutta senkun työnnät takaisin. Tärkeintä on olla menemättä sinne itse vapaaehtoisesti. Ja tässä minulla on vielä opettelemista.

(Olisin ehkä laittanut tähän loppuun jonkin memen tai aforismin kilpailusta, mutta ne kaikki olivat niin jäätävän huonoja, ettei pysty. Kokeilkaa vaikka itse.)

Ladataan...
Räyhälä

Kun nyt voisin alkaa nimittää itseäni jo byrokratia-, työttömyys- ja toimeentulokriisien konkariksi, niin on ihan pakko suitsuttaa, että kyllä vaan kaikista paras palvelu on ollut tähän mennessä ehdottomasti Helsingin kaupungin sosiaalivirastossa. Tällä tarkoitan sitä, että asiaani kuunnellaan, kysymyksiini vastataan ystävällisellä äänensävyllä, ja työntekijät onnistuvat ainakin välittämään minulle sen kuvan, että heitä oikeasti kiinnostaa asiakkkaansa ja heidän hyvinvointinsa. Minua ei pidetä tyhmänä, moitittavasti käyttäytyvänä ja säälittävänä kortistoon turhaan korkeakoulutettuna pilipali-palapelityötyyppinä, joka häiritsee työkasaansa hautautuneita virkailijoita, vaan sinä joka oikeasti olen - matalapalkkaisesta ja liikakoulutetusta alasta sekä työttömyystilanteesta johtuen (toivottavasti) tilapäiseen taloudelliseen ahdinkoon joutunut ajatteleva ja tunteva virkailijoiden kanssa samalla viivalla seisova ihminen, joka yrittää tehdä parhaansa paremman huomisen eteen. Kiitokset tästä sosiaalivirastolle!

Puhutaan usein siitä, että ihmiset häpeävät köyhyyttään, eikä rahasta ja toimeentulosta pitäisi puhua negatiiviseen sävyyn, jos on näennäisesti hyväosainen (kuten suomalaisten voidaan katsoa olevan maailman mittakaavassa). Mutta nimenomaan näistä asioista pitäisi puhua. Avoimesti. Jossain vaiheessa sekin raja menee vaan rikki, ettei jaksa enää välittää mitä muut ajattelevat. Minua ei haittaa, vaikka kaikki saisivat tietää, että minulla ei ole tällä hetkellä varaa olla olemassa, ainakaan Suomessa, varsinkaan Helsingissä. Olenpahan täällä silti, kiitos yksityisen ja jo ylikuormitetun turvaverkkoni sekä kitsasteluelämäntyylini. Köyhyys ei tarkoita tapauksessani sitä, ettenkö olisi osannut ja yrittänyt järjestää omia asioitani, vaan sitä, että olen tehnyt pieniä virheitä byrokratiaviidakossa, on ollut paska tsägä, enkä ole mennyt oman elämäni kustannuksella heti sieltä mistä aita on matalin.

Tilanteeni on siinä mielessä onnekas ja näkymä optimistinen, että tiedän edes jonkinlaisen toimeentulon odottavan minua parin kuukauden päässä. Leivän leveys on ainakin aluksi varmasti samaa tasoa kuin opiskeluaikoina, mutta onpahan jotain mitä syödä. Olen kouluttautunut ja teen aktiivisesti asioita; en kärsi fyysisistä tai henkisistä sairauksista (mitä nyt katkeroituminen ja turhautuneisuus yrittävät ottaa tällaisissa taloudellisissa takaiskuissa vallan), osaan käyttää internetiä ja siellä olevia palveluja keskivertoa paremmin (voi jumavee kun saisin kaikki kehitysideani ja palautteeni joskus kasattua yhteen) ja olen täysin työkykyinen. Minulla on läheisiä, joilta saan pyydettäessä apua erilaisissa muodoissa. Suhtaudun elämääni vastoinkäymisistä huolimatta positiivisesti, ja osaan nähdä myös itseni osasyyllisenä tilanteeseeni. Olisinhan voinut aina valita toisin, mitätöidä koulutukseni arvon ja lähteä huonoilla työehdoilla tekemään töitä, jotka eivät merkitse minulle mitään.

Vaan toista olisi, jos yksikin edellä mainituista asioista olisi kohdallani toisin. Mitä enemmän olen seikkaillut byrokratiaviidakossa, sitä selvemmäksi minulle on käynyt mitä ahdinko tarkoittaa. Miten pienillä asioilla sinne pääsee, ja miten moni siellä on. Olen vittumaisessa tilanteessa, mutten ole varmasti edes pahimpia tapauksia.

Hieman hirvittää julkaista tällainen kirjoitus, sillä tiedän sen antavan pahimmassa tapauksessa minulle stigmatisoivan leiman. Ehkäpä joku pitää minua epäonnistuneena ja säälittävänä pummina kun tulen itkemään tänne sitä miten järjestelmä on paska, mutta buuhuu. Olen elänyt muutenkin elämääni useamman vuoden lauseen "Noin 30% ihmisistä ei tule koskaan hyväksymään sitä mitä teet, teitpä mitä tahansa" pohjalta, ja se on helpottanut asioita huomattavasti.

Kuten sanottu, rajani on rikki, ja PMMP:kin sen sanoi - Se vaikenee joka pelkää. Toivon voimaa, jaksamista, onnenpotkuja ja uskoa parempaan huomiseen jokaiselle toimeentulonsa ja työttömyyden kanssa kamppailevalle kanssaeläjälle, tai oikeastaan koko Suomelle. Unohdetaan iänikuinen talvisotajauhanta ja keskitytään vihdoinkin siihen sotaan, joka on vielä edessämme - perusteellinen rakenneuudistus ja talouden elvyttäminen.

Vielä täältä noustaan. Muistakaa äänestää. 

Ladataan...
Räyhälä

Ei niin pienikään byrokratinen vastoinkäyminen elämässäni yritti nujertaa minut ja toimintakykyni heti alkuunsa. Annoin sille pikkusormen, itkin, voivottelin ja raivosin (kirjallisessa muodossa - jätin julkaisematta), sitten täytyi repiä koko käsi irti ja siirtyä eteenpäin.

Moni asia toljottaa meikäläistä vielä kysymysmerkkinä tässä parin kuukauden ajan, mutta paikoilleenkaan ei voi jäädä ihmettelemään. Täytyy tehdä vieläkin enemmän, täytyy löytää keinot taistella. Pienenä helpotuksena sentään se, että eduskuntavaalit ovat ovella, ja tänä vuonna aion valita ehdokkaani ja puolueeni erityisen tarkkaan. Siispä bring it on, kaikki vaalikoneet ja ehdokkaat tänne vaan. Vastassanne on piinallinen ja laman runtelema köyhä, joka ei muuten aio enää pysyä kyykyssä. Kyllä minä pian teitä kusen takaisin linssiin. (Koin muuten tänään pienen onnistumisen, kun osasin itsenäisesti välttää jo kolme eri bisnesansaa. Vielä musta kunnon bisneshai leivotaan, ja tietysti musta tulee sitten kaikkien työttömien Robin Hood, joka palkkaa kaikki töihin kunnollisella palkalla, reiluilla työehdoilla ja hyvillä työsuhde-eduilla. No joo, on tässä vielä työsarkaa, mutta sitten kun se on mahdollista, aloitan nöyristä ja itseään vähättelevistä humanistitytöistä. Meitä itseään vähätteleviä on jo liikaa tällä planeetalla, ja me ansaitsemme parempaa. Parempaa liksaa ja enemmän arvostusta, etenkin itseltämme.) 

Koska tämä viikko on ollut hiljaista hyväksymistä ja siirtymistä eteenpäin - tilanteeseen, jossa mulla ei ole varaa tehdä muuta kuin töitä - olen päässyt sentään eteenpäin myös omien alkubyrokratioideni suhteen. Kaikken pykääminen alusta asti itse on yllättävän hidasta hommaa, mutta työn suhteen olen aina ollut sitä mieltä, että hiljaa hyvä tulee, kunhan se tehdään deadlineen mennessä. Pöytäpaikan hankkiminen työhuoneelta oli niin oikea ratkaisu. Asioita pystyy prosessoimaan ihan eri tavalla, ja keskittyminen on aivan eri luokkaa kuin kotona. Hommat tulevat hoidetuksi, ja mikä parasta, kotiin voi lähteä hyvällä omallatunnolla. (Tai siis oikeasti mikä vieläkin parempaa, voin tulla ja mennä vielä tässä vaiheessa ihan niinkuin itseäni huvittaa.)

Tänään minuun osui myös yksi onnenpotku - kirjoitushommiin liittyvä sellainen - joten päätin yllättää sekä itseni että teidät, arvon lukijat, ja loihtia tänne uuden bannerin. Inspiraatiota hain Slayer-fontti "slaytanicista" (hähähää) ja kauniista kedon kukkasista. Sillä mikä sopisikaan tällä hetkellä yhteen paremmin kuin runotyttömainen hempeily ja saatanallis-perkeleellinen tykitys.

Räyhää ja rakkautta! 

Ladataan...
Räyhälä

Arvon yleisö, käytin juuri ensimmäistä kertaa kategoriaa Perhe, Vauvat ja taaperot. Emme siis liiku suoranaisesti blogin mukavuusalueella, mutta koska matkailu avartaa ja riskejä täytyy ottaa, on ihka ensimmäinen tätipostaukseni näkevä päivänvalonsa.

(Ensiksikin, mikä toi ilme oikein on olevinaan? Murhanhimoinen mäyrä? Kavala kettu?)

Olen lojunut nyt muutaman päivän siskon ja hänen miehensä nurkissa, ja täysin itsekkäiden tarkoitusperieni (haluan vauvahengausta! Jee!) lisäksi olen yrittänyt olla avuksi hoidossa ja pitää seuraa parhaani mukaan. Päivät kuluvat melkolailla vauvan rytmissä, mutta tietysti saan itse parhaat palat - kymmenen tunnin yöunet, vauvan hymyt, ilmeet ja ilot. Olen ehtinyt myös lenkkeillä ja kierrellä kaupungilla, eli omaakin aikaa on löytynyt. Eilen olin lapsenvahtina puolisentoista tuntia, ja voi mitä ihmeitä siinäkin ajassa ehtii tapahtua!

Ensimmäinen puolituntinen meni hienosti; sitä jaksettiin ilveillä, äännellä, hymyillä ja hengailla sitterissä keskittyen tuijottamaan yläpuolella roikkuvaa pupua, mutta sitten tulikin hirveä hätä ja tarve joko vanhemmille tai lähemmälle ihmiskontaktille. Sain kokeilla kaikki mahdolliset kikat, ja vauva rauhoittuikin aina hetkeksi, mutta sitten alkoi hirveä parkuminen. Voi sitä toisen hätää! Riipaisevaa.

Lopulta en enää keksinyt muuta keinoa kuin itkun sietäminen. Nappasin nyytin syliini sohvalle niin, että pää oli käsivarrellani minua päin, ja toisella kädellä ravisuttelin itkevää vauvaa. Ja voi sitä voittajafiilistä kun se toimi! Vauva ei ainoastaan rauhoittunut, vaan vieläpä nukahti syliini. Ah, sitä itsetyytyväisyyttä sen jälkeen. Minä sain sen nukkumaan! Minä sain sen tuntemaan olonsa turvalliseksi! 

Kaikista hurjinta on kuitenkin se, että tuo pikku nyytti, uusi ihminen, tulee olemaan aina minun ja perheeni elämässä. Se kasvaa, oppii uusia asioita, ja on jo ihan oma persoonansa (totesimme tänään, että tytössä on paljon Piisamirotan ilmeikkyyttä, eli ehkäpä vastoin kaikkia odotuksia siitä saadaankin leivottua urheilijan sijasta ehta filosofi). En malta odottaa, että se oppii kävelemään ja puhumaan, koska sitten on tiedossa yhtä sun toista viihdykettä Tante Räihiksen matkassa!

Auf wiederhören!

Ladataan...
Räyhälä

Hola Amigos! Se on kuulkaas homma nyt niin, että meikäläinen on virallisesti yrittäjä. 

Karautin tähän hurjankuuloiseen elämäntilanteeseen pienen rentoutumisharjoituksen kautta: viimeinen viikonloppuni työttömänä työnhakijana kului ystävän luona Hämeenlinnan idyllisissä maalaismaisemissa. Oi että, kun oli ihanaa. Nähdä tasan vuoden (!!!) jälkeen samalla ihanalla (ja vähän täydentyneelläkin) kokoonpanolla täysin eri maisemissa. Alun villeistä suunnitelmistamme poiketen viikonlopun ohjelma täyttyi äkkiä kirppiksistä, ruoanlaitosta, valkkarin ja punkun lipittelystä sekä ystäväterapiasta ja neulomisesta. Aivan ihana reissu!

Ja sitten tuli maanantai. Heräsin jo kahdeksalta, ja vieläpä ilman mitään herätyskelloa. Liekö kyseessä nyt jokin alitajuinen yrittäjän luonnollinen rytmi vai pieni stressi, ehkäpä molemmat. Viime viikkojen menestyksekäs konsepti pyjamassa töihin jatkuu yhä keittiön pöydän ääressä. Ilmeisesti yrittäjille suunnatut palvelut (ja sitä kautta myös heitto myyntitykkien armoille) toimivat, sillä huomasin saaneeni jo ison läjän erilaisia puheluita heti aamusta. Vakuutusta ja muuta kaupan. Kauhulla odottelen niitä kusetuspuheluita, ja sitä miten onnistun sanomaan niihin heti aluksi en tiedän sijasta ei kiitos.

No joo. Kotisivut, logot ja muut materiaalit eivät vielä ole valmiina, ja toiminimi odottaa rekisteröintiä. Mutta hommia on, uusia näköpiirissä, ja toistaiseksi se starttiraha. Kevät on taloudellisesti turvattu ja meikäläinen on vähintäänkin sopivissa määrin työllistetty, mutta kaikista haasteellisinta onkin kasvattaa toimintaa ja saada kassavirta nousemaan siihen pisteeseen, että starttirahakauden päättyessä en jää tyhjän päälle. Että pärjään omillani. 

Onpas outo fiilis lähteä tänään viikoksi lomalle, mutta ei sitten kuitenkaan ihan lomalle. 

Päivän työt pakettiin, ja eikun laukkua pakkaamaan. Blogiin on mahdollisesti odotettavissa pientä rapsaa tätibisneksistä Saksan maalla. Deutschland und kleines baby Mimi, hier komme ich! (Meniköhän oikein? Siinä vaiheessa kun sain kuulla uuden lempinimeni Jorma-täti, alkoi naurattaa ihan kauheasti se kun karkasin ala-asteen saksantunnilla ikkunasta. Jouduin sijaisen puhutteluun, ja kerroin nimeni olevan Jorma. Hashtag kauhukakarat. Hashtag anteeksi.)