Ladataan...
Räyhälä

Kotona ollaan, tukevasti kahdella jalalla seisoen ja vielä vähän hämmästellen, että mitä paikkoja nämä Helsinki ja koti oikeastaan olivatkaan. Varsinainen festarirapsa ilmestyy toisessa julkaisussa, joten en valota itse tapahtumaa tässä sen enempää. Lyhyestä virsi kaunis: aina niin ihana ja mahtava Tallinna, upeat keikkapaikat ja monipuolinen artistitarjonta, mielenkiintoiset paneelit, uusia ideoita ja viritelmiä, parhaat ruoat ja juomat sekä hauskat uudet ja vanhat festarikaverit. Aitäh, täname ja ensi vuonna toivottavasti uudestaan!

Tänään olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että lanseerasin itselleni yrittäjämaanantain. Räyhälä kiittää, kuittaa ja aloittaa pikku hiljaa palaamisen kohti elävien kirjoja.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Tervetuloa blogihistoriani toiseen (2.) Vauvat ja taaperot -kategorian saaneeseen postaukseen. Piti vaan päästä kertomaan, että sain korotettua panoksiani viimekertaisesta vauvan nukuttamistapahtumasta: sain vauvan nauramaan ensimmäistä kertaa!

Kaunis tarina tapahtui eilisillalla noin kello kymmenen pintaan, kun olin jäänyt siskoni luokse yökylään ihan ex-tempore. (Psst, yrittäjyyden parhaita puolia - ei ole väliä mistä heräät, kunhan läppäri on mukana!) Vaavi makasi hoitopöydällä, ja minä huusin siskolleni, että mahtaakohan tämä olla jo kukkuu-iässä. Olin nimittäin lukenut jostakin, että useimmat vauvat tykkäävät tuosta kukkuu-leikistä jotenkin ihan älyttömästi tietyssä iässä. No, vaativien empiiristen tutkimusmenetelmieni jälkeen saatu koetulos osoitti, että hän todellakin oli kukkuu-iässä, ja äiti juoksi ihastelemaan lapsensa ensimmäisiä oikeita nauruja. 

Myöhemmin kukkuu menetti hieman tehoaan, mutta tilalle tulivat uudet kujeet, kuten byybbyy, b:n poksauttelu, pusukalailme ja ärrän pärisyttely. Ja mahtavat tanssiliikkeet.

Koska tunsin tehneeni kerrankin jotakin oikeasti hyvää ja sellaista mitä maailmassa pitäisi olla enemmän, niin aloin tuumia, josko lanseeraisin itsestäni seuraavaksi koomikon. Ensin tulevat vauvat, sitten pikkupojat, ja lopulta koko maailma. Ja yrityksen kassa kilisee, kun pääsen fiittaamaan jollekin pikkutuhmalle Aku Hirviniemi -CD:lle! Referenssinäni multa löytyy jo italiansuomalainen muinaismuisto, blogimaailmaa säihkyvillä tyyleillään säväyttänyt Carmen Polloni. Lisäksi hihassani on myös sellainen ässä, että näytän ilman meikkiä hymyillen ihan Sami Hedbergiltä. Ja Samin naamahan on nyt kaikkialla. Great publicity!

Eli kaikki Suomen vauvat siellä kotikatsomoissa, oletteko valmiit kohtaamaan hassunhauskan tanssivan, laulavan ja lapsellisia vitsejä vantaalaisista ja laukovan Samira Hedbergin

WROAAAH! BYBBY BII, BYBBY BUU? RRRRRRAH, DIDDI DÄDDÄ DÖÖ DÄBÄ DÄBÄ DII? Hei, vitsitkin ovat yhtä hyviä!

Share

Ladataan...
Räyhälä

Tuskin kukaan virastoaikana työskentelevä on vieras käsitteelle maanantai. Sanalle joka ei tarkoita vain viikonpäivää, vaan usein myös olotilaa: väsymystä, huonosti nukuttuja yöunia, aikaista herätystä, riemukkaan viikonlopun jäljiltä jäänyttä henkistä painolastia, miljoonaa hoidettavaa asiaa, rästitöitä ja liian monta edessä häämöttävää pitkää päivää ennen seuraavan viikonlopun tuomaa vapautta.

Laskin tänäkin maanantaina kankkuni työpöydän ääreen aikalailla kello yhdentoista pintaan, ja odotin. Vaan odotinpa turhaan; maanantaimasennus ei saapunut luokseni.

(Sen sijaan ovelle ilmestyi postinjakaja, joka toi elämäni ensimmäiset käyntikortit. Jihaa!)

Tajusin, että maanantait saattavat olla tämän yksinyrittäjän parhaita päiviä. Hetkiä, jolloin viikon saa aloittaa puhtaalta pöydältä omassa tahdissaan. En sovi yleensä tapaamisia maanantaille mikäli ei ole aivan pakko. Viimeistään tänään päätin virallisesti, että viikon ensimmäinen arkipäivä saa olla vastedeskin minun päiväni. Oman toiminimeni päivä. Työpäivä, jolloin voin nukkua hieman pidempään, lyllertää rauhassa työhuoneelle ja aloittaa päivän iisisti järjestellen seuraavien viikkojen kalenteria, käyden läpi kirjanpitoa, kuitteja, omia paperitöitä ja laskuja. Hoitamalla seisovia ja odottavia pikkujuttuja alta pois. Päivä, jolloin voin käyttää leijonanosan ajasta vain oman yritykseni asioihin, to do -listoihin, rahaliikenteen hoitamiseen, organisointiin ja järjestelyyn. Maanantai olkoon tästedes lähtökohtaisesti päivä, jolloin kasaan rauhassa tulevan viikkoni palaset yhteen, hoidan niitä vähemmän itsenäistä ajattelua vaativia tehtäviä ja samalla nollaan pääni.

Aiemmat työvuoteni pankissa ovat opettaneet sen, että tylsänkuuloisessa rutiinityössä on tosiaan myös puolensa. Eräässä elämänvaiheessa käytin monta tuntia viikossa exceleiden täyttämiseen, viitteiden ja arkistointitunnusten selailuun, kirjanpitokorjauksiin, laskujen tutkimiseen ja tulkitsemiseen, nappien paineluun ja ikkunasta toiseen pomppimiseen. Kun homman oli kerran oppinut, siinä pystyi vajoamaan suoranaisiin tiloihin. Sitä saattoi vaan kuunnella musiikkia ja antaa ajan kulua numeroita ja ruutuja tutkiessa. 7,40 tuntia kului, ja palkka juoksi. Työpäivän jälkeen pata oli tyhjä, palkkakuitti pidempi, ja varsinainen oikea päivä saattoi alkaa. Harmi vaan, että se oma päivä oli silloin kello 16.30 maissa jo ehtoon puolella. Ja ajankäytöltään täysin jonkun muun hallittavissa.

Yhtäjaksoisen rutiinityön ongelma on se, että siihen kyllästyy nopeasti etenkin silloin, kun sitä tekee viitenä päivänä viikossa. Tämä on tietysti täysin luonne- ja mieltymyskysymys, mutta minulle täysin rutiininomainen työ päivästä toiseen ei kertakaikkiaan sopisi. Siispä olen iloinen, että pystyn kääntämään monen mielessä mörkönä muhivan kirjanpidon ja excelit niiksi "kivoiksi vaihteluhommiksi" ainakin oman yritykseni kohdalla. Koska myyn aikaani ja osaamistani, on rahaliikenteen seuraaminen ja järjestely helpompaa kuin esimerkiksi useita kulutustuotteita myyvällä. Osaan luetella suunnilleen ulkoa lähettämäni laskut ja maksamani kulut summineen ja maksutapoineen. Katsotaan sitten mitä mieltä varsinainen kirjanpitäjä on raporteistani kun se aika koittaa, mutta ainakin olen pyrkinyt alusta asti selkeyteen: hillonnut, luokitellut ja järjestellyt jokikisen kuitin, laskun, tilisiirron, korttimaksun ja niin pois päin. Vaikka kirjanpidossa tulisi vielä mokattua jotain (ja varmasti vielä tuleekin), niin puolustuksekseni voin ainakin sanoa kehittäneeni systeemin, jota olen noudattanut orjallisesti. Etenkin maanantaisin.

Siispä tiistai-lauantai ja päivät välillänne, te saatte olla niitä päiviä, jolloin tapahtuu varsinainen työ. Jolloin tehdään sitä mitä kalenteri kertoo: tapaillaan, palaveerataan, lounastetaan, mailaillaan, soitellaan, rökitetään wordia ja powerpointia, tutkitaan asioita ja tuhlataan aivokapasiteettia niihin asioihin, jotka pitää pohtia monen ihmisen ja tekijän kannalta sopiviksi. Sunnuntai on lähtökohtaisesti työstä vapaa, ja eikö vain olekin ihanaa, kun sunnuntain jälkeen koittaakin maanantai: rentouttava ja hiljainen päivä, jolloin kasataan vain muutama hassu palapeli, eikä lähdetä säätämään sen kummemmin. Toimintasuunnitelma on suunnitelma, joka tulee ajatella jokaisen osapuolen näkökulmasta, mutta arkistointitunnus on vain numero.

Siispä maanantai olkoon tästä lähtien vain meidän hetkemme. Minun, numeroideni ja näkökulmani.

Postaus toteutettu yhteistyössä henkilöstöpalveluyritys VMP Groupin kanssa, osana VMP:n Monityöurablogeja.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Jousi on jännitetty. Rummun kalvo kiristetty, viulun kieli viritetty äärimmilleen. Ilmapallo puhallettu lähelle halkeamispistettä. Vesi lähestulkoon kiehuu. Pienikin virheliike, niin auto ajaa tieltä ulos tolppaan, syttyy tuleen ja lopulta räjähtää. Tältä on tuntunut elämäni lähiaikoina. Vain unessa saan rauhan olla ajattelematta, jos silloinkaan. 

Ja mikä minua niin kismittää, raapii, riipii ja ahdistaa? Mitä kammoan kuin ruttoa?

Rasismi, sorto, epäystävällisyys ja epätasa-arvo. Olemassa ja näkyvillä. Minun nenäni edessä, sinun nenäsi edessä. Meidän kaikkien pikku nenukkiemme hajuaistin kantamassa. Ymmärtämättömät, pahat ja inhottavat ihmiset. Vaaralliset ihmiset. Suoranaiset sosiopaatit. Vittumaiset, ilkeät, läpimädät, paskat, törkeät, raivostuttavat, kapeakatseiset, mieleltään sokeat ja vain omaan napaansa tuijottavat roskakasat, jotka kuvittelevat olevansa yksin tässä maailmassa oikeassa. Te vittupäät. Kunpa tajuaisitte. En pyydä teitä kuolemaan, sillä muuten alentuisin kanssanne samalle tasolle. Se mitä pyydän teiltä, on yksinkertainen asia: pysähtykää. Kyseenalaistakaa asioita. Etsikää viisautta, älkää kovinta nyrkkiä. Nähkää ihminen, älkää leimoja. Ottakaa asioista selvää - myös lähipiirinne ulkopuolelta. Punnitkaa asioita sisällänne. Etsikää, nähkää maailmaa. Ymmärtäkää, että te ette ole täällä yksin. Kotimaasi ei ole maailman ainoa maa, edustamasi ihmisryhmä ei ole maailman ainoa ihmisryhmä. Sinun elämäsi ei ole vain sinun. Universumissa on planeettoja, vaikkemme erota niitä paljaalla silmällä maan pinnalta katsoen.

Olen kyllästynyt kuulemaan ja lukemaan paskoja argumentteja, päänaukomista, julmuuksia ja ilkeää puhetta. Uhkauksia ja vainoa. Olen kyllästynyt siihen, että minun pitää jatkuvasti joustaa ja hillitä itseäni. Olla klikkaamatta juttuja, jotten provosoidu. Olla katsomatta televisio-ohjelmia, jotten ahdistu. Olla osallistumatta keskusteluun, jotten ryhtyisi kommenttisotaan. Olen täysin kyllästynyt siihen, että välttelen tiettyjä puheenaiheita tietyissä yhteyksissä vain sen takia, etten joutuisi inhottavaan keskusteluun typerän ihmisen kanssa. Etten vastaa kommentteihin takaisin kaikella sillä volyymilla, joka minusta irtoaisi. Vain siksi, että haluan välttää konfliktin.

Olen hyvin konfliktiarka ihminen. Venytän ja joustan itseni äärimmilleen, jotten joutuisi vaikeaan ja ikävään tilanteeseen. Kohdatessani hankalan ihmisen venyn ja vanun kuin pullataikina. Ja sellainen taidan ollakin - pullamössötaikina, joka venyy Venäjän perukoille asti aina siihen tiettyyn pisteeseen asti. Pisteeseen, jossa silmissä sumenee, vesi kiehuu, auto räjähtää, ilmapallo poksahtaa, viulun kieli katkeaa, rummun kalvo rikkoutuu ja jousi lentää suoraan vihollisen sydämeen. Ja se ei ole mikään mukava nuoli, jota haluaisi lennätellä ilman hyvää syytä.

Teen kaikkeni, jotten joudu tähän tilanteeseen, valitettavasti myös omalla kustannuksellani. Vähennän medioiden seuraamista. Kuljen luurit korvilla. Katson ulos ikkunasta. Olen hiljaa. Valikoin sisältöni ja välttelen. Joogaan, luen kirjaa, kuuntelen musiikkia, teen töitä ja haaveilen. Keskityn vain hyviin asioihin. Opettelen ajatustensiirtoa aktiivilokerosta mappiin Ö. Mitä vain siksi, etten enää ajattelisi ahdistavia asioita; etten enää näkisi kaikkea sitä pahaa mitä maailmassa on ja joutuisi jatkuvasti saamaan siitä muistutuksia. Etten kokisi tuskaa ja huonoa omaatuntoa siitä, etten tee tarpeeksi. Että elän omaa elämääni parhaani mukaan. Sillä kuten sanoin, ei minun elämäni ole vain minun.

Maailma, sinä ahdistat minua ihan helvetin paljon. Olet kyllä ihmeellinen, mutta välillä vihaan sinua, sillä olet niin vaikea. Toisinaan yritän, mutta tuskinpa sinua voi koskaan muuttaa todella. Kerro minulle kuinka sopeutua.

Toimistotarvikkeistani koottu kuva on otettu Ei vihapuheelle -liikkeen tukemista varten.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Kuoreni alla asuu pieni balkanilainen ukkeli. Sellainen vuoristojeppe, joka ryömii toisinaan ulos pihapiiristään, kaivaa varastossa olevasta laatikosta Rakija-pullon snapsilaseineen, soittaa ystävilleen ("Alo"!) ja kutsuu nämä puutarhaansa juomaan ja syömään. Ystävät saapuvat tietysti halki vuorten isossa paraatissa tanssien, laulaen ja soittaen, eikä aikaakaan kun pihalle on viritetty nuotio ja pöydät notkuvat yhtä sun toista herkkua, viiniä ja snapseja unohtamatta. Myös naapuripitäjän seurakunta saapuu paikalle, ja pihapiiri muuttuu yhtäkkiä yhdeksi suureksi karnevaaliksi, jonka aikana tanssitaan, lauletaan, juodaan ja taputellaan ihmisiä selkään niin kauan kunnes kaikki ovat sammuneet tai kadonneet. Aamulla sitten ihmetellään, että mitäs perhanaa eilen oikein tapahtui, hörpätään iso lasillinen georgialaista Borjomia (kyytipojaksi ehkä jopa viiniä), poltellaan piippua tai sikaria ja valjastetaan auto, jonka kyydissä körötellään krapulapäissään kylän torille ostamaan virkistäviä hedelmiä ja heittämään yläfemmoja Slobodanin, Bogdanin ja Goranin kanssa. Hörpätään ehkäpä espressot, puraistaan tuoretta burekia ja ihmetellään maailman menoa auringonpaisteessa. Eikä harmitella ja stressata sitä, että huomenna pitää taas tehdä tai olla tekemättä töitä.

Kunhan kohdalle sattuu sopiva sauma ja tilillä komeilee edes hetken nelinumeroinen summa, niin tämä tyttö kyllä nostaa kytkintä ja painuu takaisin Balkanin, tuon itäisen etelän maisemiin. Mutta sitä ennen - hyvät naiset ja herrat - ensiapua akuuttiin matkakuumeeseen.
 

Emir Kusturica: Black Cat, White Cat (1998)

Katsoin elokuvan vasta hetki sitten, mutta meni kyllä heti omien suosikkileffojeni joukkoon. Mikä absurdius, hektisyys ja sekopäisyys! Mahtava musiikki ja etenkin hääkohtaus olivat mieleeni. Tätä ilmeisesti Bulgarian ja Serbian rajalle sijoittuvaa elokuvaa ei voi ainakaan syyttää hitaudesta tai huumorin puutteesta.

Seuraavaksi leffalistallani on samalta jugoslaaviohjaajalta Time of the Gypsies (1988). En malta odottaa! Ja jos täällä pyörii joku jugoleffa-asiantuntija, niin muitakin leffoja saa vinkata. Kiitos!
 

Balkan-musiikki Spotifyssa

Spotifysta löytyy yllättävän kattavasti monenlaista marginaalisempaakin Balkan-musiikkia aina perinnemusiikista iskelmään ja balkandiskoon. Saatan käyttää huomaamattani useampiakin tunteja etsiskellessäni helmiä eri maista ja aikakausilta. Mainitsinkin aiemmin mm. Maria Tanasen ja Fanfare Ciocarlian, mutta yhtälailla suosikkejani ovat monenlaiset bulgarialaiset kuorot, isojen kokoonpanojen menorallit ja hitaammanpuoleiset riipivät laulut
 

Kansantanssivideot

Heheh, tämä on jo suorastaan meikäläisen guilty pleasure, eikä ulotu pelkästään Balkanille, vaan myös Turkkia kohti. Tai oikeastaan mitä tahansa kolkkaa kohti, jossa osataan panna haisemaan tanssien. Jotenkin näistä tulee aina niin hyvälle tuulelle, että katson näitä etenkin silloin kun vituttaa. Sillä mikäpä piristäisi paremmin kuin täysillä tanssiva mies. Tai monta sellaista.

(Että jossain Suomen tanssilattialla kun tällaista näkisi! Bring it on.)

(Kuvat viime kesän reissulta Albaniasta ja Kosovosta.)

Oikeastaan fiilistelyssäni ei ole kyse vain jonkinlaisesta rajatusta maantieteellisestä alueesta, vaan kokonaisesta kulttuurista, jossa länsi ja itä törmäävät mielenkiintoisilla tavoilla. Yhtä kaikki, vielä on näkemättä osa Balkanista, osa Turkista. Kaukasus ja Lähi-Itä. Vaan vielä nekin paikat aion nähdä, vaikka sitten yksi kerrallaan, jollei rahat riitä enempään. 

Mutta sitä odotellessa, antaa tulla kaikenmoiset Balkan-, Turkki-, Kaukasus- ja Lähi-Itä-vinkit, joilla lievittää matkakuumeen oireita!

Share

Ladataan...
Räyhälä

Vasta nyt kun olen päässyt jotenkuten takaisin jaloilleni ja takaisin työelämään, alan ymmärtää takautuvasti millaisen vaiheen olen käynyt läpi. Voin jo katsoa kauempaa tuota lähes puolen vuoden työttömyysjaksoa. Toivon sen olevan menneen talven lumia, toivon, että tästä on vain suunta ylöspäin. Enkä edes toivo, vaan tiedän. En suostu enää vastaavaan. 

Vaikkei elämäni ole edelleenkään sen varmempaa tai sen kummemmassa taloudellisessa tasapainossa, olen kuitenkin sen pääosassa. Minulla on arki. Ei enää niitä aamuja, jolloin jään makaamaan sänkyyn ja mietin jaksanko poistua kotoani edes Unicafeen. Kaikki muuthan ovat töissä tai tuhlailemassa työnteosta saatuja varoja, mitä minä siellä yksinkään notkuisin. Ei enää päiviä, jolloin kirjoitan antaumuksella työhakemuksia, soittelen perään, kyselen ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä ja uskon huomiseen, jota ei koskaan tullut. Päiviä, jolloin mietin mikä minussa on vikana ja miksi olen suunnitellut ja elänyt elämäni väärin. Päiviä, jolloin pohdin eikö kukaan usko minuun, koska olen tehnyt töitä yli 20 työnantajalle (lähtis varmaan heti menemään täältäkin), vai siksi, että etunimeni ei ole Maija, Veera, Leena, Tiina tai Noora. Tai jotakin muuta yhtä todennäköistä. Välillä toivoin, että joku työnantaja olisi sanonut vaan suoraan mikä mussa oli vikana, valehtelematta. Olisinpahan välttynyt murehtimasta asiaa itse. Yritin kerran hienovaraisesti kysäistäkin asiasta, mutta kun ei vastattu, niin ei vastattu. Sitä välinpitämättömyyden kokemista, turhautuneisuuden tunnetta ja muuta kuraa. Hyi hitto.

Jos olen jotakin tästä vaiheesta kuitenkin onnekseni oppinut, niin sen, että työttömyysmasennuksesta voi päästä yli. Entisaikojen minäni olisi murentunut samasta kokemuksesta tuhansiksi palasiksi - ja en voi väittää, ettenkö nytkin olisi hajoillut tilanteeseen useampaankin otteeseen - mutta en enää nähnyt minulla olevan muita vaihtoehtoja kuin katkaista lannistumiselta siivet ja lähteä eteenpäin omin avuin. Muuttaa taktiikkaa masennuksesta aggressiivisuuteen. 

Tiedän, että hyvin moni rämpii paraikaa samassa suossa. Liian moni tekee vilpittömästi kaikkensa, mutta jää rannalle odottamaan pelastusvenettä, jota ei koskaan tullutkaan. Ymmärrän, ettei kaikkien ole mahdollista hypätä itsenäiseksi elinkeinonharjoittajaksi, joten en voi antaa minkäänlaisia ohjeita siihen, miten tällaisesta suosta pääsee pois. Mutta sen voin sanoa, että jumavitunlauta, tiedän mitä käytte läpi. Tiedän miten kaikkien "kyllä niitä töitä vielä noin osaavalle tyypille löytyy" -vakuuttelut tuntuvat vain vasaraniskulta takaraivoon. Että kyllä niitä pitäisi löytyä, mutta kun ei ole kuukausienkaan jälkeen löytynyt, niin voisikohan se vika olla sitten hakijassa? Ja mikä se vika sitten on? Miksei kukaan kerro minulle mikä on pielessä? Jeesus, Allah tai joku työttömien Thor, missä olet silloin kun sinua tarvitsee?

En ole muuten vielä saanut ensimmäistäkään yhteydenottoa (kiitos mielenkiinnostasi, tehtävään on valittu joku) muutamasta eri työpaikasta, jonne laitoin hakemuksen yli kuukausi sitten vielä kokeillakseni kepillä jäätä. Ymmärrän, että rekrytointi on aikaa vievä prosessi, mutta joku roti. Edes joku kirjekyyhkysen sulan lehahdus olisi ollut kiva. Vaan eipä toisaalta yllätäkään. Tämä on se meininki.

Yhtä kaikki, tässä sitä sitten ollaan itsenäisenä elinkeinonharjoittajana, ja ihan kivasti on mennyt. Tähän mennessä jopa paremmin kuin uskalsin ajatellakaan. Mikään muu ei ole varmaa, kuin solmimani projektit, mutta olenpahan taas menossa mukana ainakin starttirahakauden loppuun asti. Sitten kun musta tulee työ- ja liike-elämän Bruce Springsteen, niin pyyhin vielä lattiani kaikilla ikävillä lafkoilla, jotka eivät vaivautuneet edes laittamaan yhtä pientä viestiä, savumerkkiä tai mitälie inhimillisyyden merkkiä olemassaolostaan. Hähää.

Että kyllä, aggressiivisuus on toisinaan keino selättää masennus. Ainakin siinä mitä tulee työelämään. Voimia kaikille, jotka etsivät vielä omaa nyrkkiään, jolla lyödä epäreilua työelämää turpaan.

Share

Pages