Ladataan...
Räyhälä

Lupasin joskus heinäkuun puolella, että kirjoitan vielä Italiasta erillisen reissupostauksen. Tässäpä nyt siis viimeinkin sitä itseään pimeneviin syysiltoihin!

Italiasta yleisesti

Herätän varmasti pahennusta kaiken maailman kulttuuripiireissä, mutta en ole koskaan tuntenut järin suurta kiinnostusta Italiaa kohtaan. Italia ei tietenkään ollut ensimmäisenä mielessäni, kun suunnittelimme kesän reissua. Mutta koska koin olleeni aika dominoiva primus motor viime kesäisessä reissussamme Balkanille, päätin olla reilu ihminen ja kuunnella ensisijaisesti poikaystäväni reissutoivetta. Ja hyvä niin, sillä tuskinpa olisin muuten vielä varmaan kymmenenkään vuoden päästä kokenut tätä eurooppalaisen historian ja taiteen kehtoa.

Olin aiemmin varmaankin maailman ainoa ihminen, joka ei ollut vielä käynyt Italiassa, joten säästän aikaanne - en lähde nyt pätemään millään faktoilla. Sen sijaan valotan vielä reittimme, joka kulki välillä Rooma-Napoli-Ischia-Amalfi-Rooma, ja matka-aikaa oli vähän vajaa kaksi viikkoa. Matka-aikana heinäkuu.
 

Napoli ja Pompeiji

Matkamme alkoi lennoilla Roomaan, josta otimme heti junan kohti ensimmäistä etappiamme Napolia. Jo muutamia vuosikymmeniä nähnyt juna kuljetti meidät perille Napoliin hitaasti mutta halvasti. Ilman ilmastointia toki.

Koska kesä-heinäkuu oli täynnä kiirettä ja säätöä, emme olleet varsinaisesti ehtineet ottaa kovinkaan paljon selvää matkakohteestamme. Kun astelimme ulos Napolin päärautatieasemalta, oli ensimmäinen ajatukseni 

"Mamma mia mitkä roskat!"

Sillä Napoli oli todellakin kuin pieni jätemylly. Katujen laidat olivat täynnä roskia elintarvikkeista rakennusjätteisiin, ja milloin mistäkin saattoi nenään hiipiä pistävä mädän haju. Hotellimme oli ihan perus pikkubudjetin luukku - mitä nyt sähköt menivät iltaisin pois päältä noin 45 minuutiksi vieden valot, wifin sun muut. Respan työntekijätkään eivät olleet kovin vastaanottavaisia. Mutta eipä siinä, eihän sinne oltu mitään luksuselämää lähdetty viettämäänkään.

Nelisen päivää Napolissa paljastivat pikkuhiljaa roskien, visuaalisen kakofonian ja liikennekaaoksen alta kuitenkin mielenkiintoisen, sympaattisen ja lämpimän tunnelman. Ja eipä ollut valittamista, kun reilulla kolmella eurolla pääsi nauttimaan maailman parhaista margharita-pizzoista. (En valehtele, Napolin margharitat olivat todellakin vertaansa vailla.) Ja kuten kaikki tietävät, ansaitsevat italialaiset jälkiruoat aina erityisen mainintansa, limoncelloa unohtamatta.

Eräänä päivänä teimme kierroksen lapsuuden ehdottomiin mielenkiinnonkohteisiini lukeutuneen Pompeijin raunioille. Päivä oli kuumaakin kuumempi, ja minä suurpiirteinen pässi olin ostanut italialaisesta apteekista aurinkovoiteen sijasta "+40"-auringonottovoidetta. Voitte siis arvata lopputuloksen: suorassa linjassa taivaalta porottava aurinko poltti meidät kerrasta karrelle. Vaikka en palanut kipurajoille asti, niin eihän se lopputulos (taaskaan) kovin kaunis ollut. Ja ensi kerralla muistan lukea tuoteselosteen alusta loppuun ja vaikka kääntää google translatorilla.

Arkeologisena museoalueena Pompeiji jätti todella ristiriitaiset fiilikset. Niin historiallinen maailmanluokan kohde niin erityisellä tarinalla, ja niin luokkattoman surkeat opasteet ja aktiviteetit! Jotenkin olisin toivonut, että tarjolla olisi ollut paljon enemmän selitteitä, eikä vain mikroskooppista huonosti taitettua "opastelehtistä", jonka karttanäkymiä olisi pitänyt tihrustaa suurennuslasin kanssa. Missä kaikki stoorit ja havainnollistavat kuvat?  Järjestelyjen puolesta paikka oli pettymys, mutta olivathan nähtävyydet toki ainutkertaisia. Tuijottaa nyt tuskissaan tuhkaan hautautuneita ja muumioituneita oikeita ihmisiä - koiraakin. Huh.

Napolia voisin kuvailla sanoilla miellyttävä kaaos. Maisemanvaihdos roskaisilta pikkukujilta kohti linnojen, jahtien ja luksustuotemainosten värittämää rantabulevardia oli melkoisen huomattava. Ja koskaan ei voinut olla ihan satavarma, että minkä roskan päälle astuu seuraavaksi, ja mistä kadunkulmasta päätyy minnekin.

Kaupungissa keskityimme lähinnä nauttimaan yksinkertaisista iloista - ruoasta, viinistä, terasseista, päämäärättömistä kävelyistä ja nykytaiteesta (kuten nykytaiteen museo Madre). Yhtenä lounaspaikkavinkkinä Napoliin matkaaville voisin mainita paikan nimeltä l'Etto. Hieno sisustus ja maittavat ruoat, joita sai kasata lautaselleen punnitusta varten tahtomansa määrän. Elämäni maukkaimpia risottoja ja jonkinlaista parsapastaa. Iso peukku!  


 

Ischia (Forio)

Napolista matkamme jatkui lautan kyydissä kohti 25 kilometrin päässä merellä sijaitsevaa tulivuorisaari Ischiaa. Emme tienneet saaresta juuri mitään muuta, kuin että se on tunnettu erityisistä kylpylöistään ja hienosta luonnostaan (unohtamatta sitä, että se on tietysti Jorma Uotisen suosikki). 

Matka kesti reilusti alle tunnin, ja perillä saimme huomata saapuneemme keskelle turistihelvettiä. Sataman viereinen bussipysäkki oli niin täynnä turisteja, että kaikki eivät millään mahtunut paikalle ajaneisiin busseihin, jotka kuljettivat ihmisiä kohti lomaresortteja ja rantakohteita. Siinä missä ensimmäisellä yrityksellä jäimme aggresiivisempien ihmisten jalkoihin, niin toisella yrityksellä rynnimme raivolla. Pois alta eläkeläiset, täältä tulee nuorisopommi! 

Tulivuoresta syntynsä saaneen saaren koko on 46,3 neliökilometriä, ja oma majapaikkamme sijaitsi Forio-nimisen keskustan lähistöllä. Matkaa hotelliimme taitettiin joka kulmassa pysähtyvällä bussilla noin puoli tuntia. Pysäkeillä ei ollut tietoakaan mistään opasteista - onneksi hostellilta oli saatu tarkat ohjeet. Kun luullaksemme jäimme oikealla pysäkillä, alkoi rasittavan turistihelvetin takaa paljastua täysin uusi maailma. Tien poskesta lähti heinäsirkkojen säestämä luontopolku, jota pitkin käveltiin mutkitteleva tie läpi viiniköynnöstunneleiden. Yhtäkkiä pölyinen pikkutie oli kadonnut silmistämme, ja tilalla oli vain viiniviljelmiä ja suora näkymä täysin sinisenä kimaltavalle merelle.

Aijai. Eikä hostellimmekaan ollut mikään huono majapaikka uima-altaineen ja riippumattoineen.

Saaren ympäri kulkee yksi päätie, jonka ympäri autot ja skootterit ajavat välillä tuhatta ja sataa. Varsinaisia jalankulkuväyliä ei ole, ja italialainen liikennekulttuuri on - no tiedättekin varmaan. Tööttäilyä, riskejä ja pois tieltä -mentaliteettia. En voi sanoa olleeni asiasta kovin innoissani, etenkään kun emme saaneet vuokrata skoottereita, sillä siihen olisi tarvittu erillinen ajokortti. Piti siis tyytyä asemaamme liikenteen pohjasakkana: jalankulkijoina.

Minusta kuoriutuikin matkan aikana kunnon liikenneraivoriitta - etenkin kun hostelliltamme piti kävellä aina vilkkaasti liikennöityä ja mutkittelevaa tietä nelisen kilometriä löytääkseen ravintolat, baarit, kaupat sun muut. Ja sivuhuomautuksena, että Italiasta palattuani en ole pelännyt enää ajaa autoa...

(Pakollinen huumorikuva. Ha.)

Ischiassa pääsin viimeinkin kastautumaan Välimeren aaltoihin. Vaikka liikenteen epäkäytännöllisyys ärsyttikin, niin ei ole mitään, mitä kunnon pasta, upeat maisemat, riippumatossa loikoilu ja viini eivät korjaisi. Kun pahimman ihmisrysän alta pääsi pois, saattoi mielikin levätä.

Amalfi ja Atrani

Ischiaa seurasi reissun satavarmasti paras osuus: henkeäsalpaavat Amalfi ja Atrani. En ole kokenut vielä montakaan yhtä upeaa maisemaa kuin sen, jonka näimme saavuttuamme mereltä päin Amalfin rannikolle. 

Amalfin rannikko on mieletön paikka, joka on ollut ennen päätiensä rakentamista 1800-luvulle asti välillä melko eristyksissä muusta maasta. Ja kun paikan näkee, niin ei tarvitse ihmetellä, että miksi. Osa paikoista on huuhtoutunut satojen metrien korkeudelta mereen 1300-luvulla tapahtuneessa maanjäristyksessä. Näytti aivan siltä, kuin pikkukaupungit olisivat puoliksi kiinni rannassa ja puoleksi kiinni niitä reunustavissa vuorissa. Pudotukset teiltä mereen ovat korkeita ja välillä myös hemmetin suoria. 

Minne tahansa katseensa käänsikään, huusi tilanne kameraa.

Majoituimme Amalfista 900 metrin päässä sijaitsevassa ja alle 1000 asukkaan pikkukylässä Atranissa, ja parempaa lomakohdetta en olisi voinut toivoa matkalle, jossa tarkoituksena oli ottaa rennosti ja poissa suurten ihmismassojen alta. Talot oli rakennettu toistensa katolle, ja kylässä ei kulkenut juurikaan varsinaisia teitä. Kaikki oli pientä, tunnelmallista, sokkeloista ja hauskaa.

Atrani oli kuin vuoren sisään ja meren syleilyyn rakennettu pieni onkalo. Majapaikkanamme toimi erittäin uusi kaikilla mukavuuksilla varustettu Airbnb-kämppä, jossa pelasi ihan kaikki. (Kämppä toki myös maksoi tuplasti muita majapaikkojamme enemmän, mutta jos siitä jossain kannatti maksaa, niin täällä. Aivan uskomaton paikka kokonaisuudessaan.)

Amalfin ei voi väittää muutenkaan olevan erityisen edullinen kohde, joten paikalla piti laittaa haisemaan jeneissä myös ravintolakulttuurin osalta. Ja yhtenä iltana illallinen kahdelle hengelle kahdeksalla kala-alkuruokalajilla, primillä ja secondilla jälkiruokineen ja viineineen ei ollut ollenkaan hassumpi veto hinnastaan huolimatta. 

Vastapainona tuhlailulle vietimme pari budjettipäivää rannalla lokoillen. Vaikka rantapaikka tuoleineen, pöytineen ja varjoineen maksoi kympin per naama, niin ei käynyt valittaminen. Etenkin, kun viereinen pizzeria myi kolmella eurolla mukaan kokonaisen pizzan, ja baarista saattoi ostaa olutta loikoilun kaveriksi. Kirkas merivesi oli samanaikaisesti lämmintä ja vilvoittavaa. Rannalla viihdyimme aamupäivästä ainakin kuuteen asti, ja iltaisin kokkailimme itse omat sapuskamme.

Tässäkään kaupungissa emme harrastaneet ja suorittaneet mitään erityisiä nähtävyyksiä - koko paikka itsessään kun oli melkoinen nähtävyys.

Amalfin rannikko oli itselleni ehdottomasti reissun kultakaivos, ja voin lämpimästi suositella sitä jokaiselle.
 

Rooma

Kun bussimme lähti ajamaan Atranista kohti Salernoa, jossa vaihdoimme Rooman junaan, hyppäsi sydän välillä kurkkuun. Ne suorat pudotukset. Ne olemattomat tienreunat. Näkyvyyden totaalinen peittyminen. Vastaantulijat samalla kaistalla. Änkeminen, peruuttelu ja tööttäily. Ja silti ne maisemat, aivan mielettömiä.

Roomassa majoituimme myöskin Airbnb-kämpässä, tällä kertaa erään kommuunin pienessä huoneessa, jossa ei ollut liiakseen mukavuuksia, mutta mitäpä siitä - hinta oli kohdillaan ja sijainti ihan ok. Paikkana oli käsittääkseni hippikaupunginosana tunnettu Pigneto. 

Kumpikaan meistä ei ollut aiemmin käynyt Roomassa, joten missionamme oli tällä kertaa nähdä jopa niitä kuuluisia nähtävyyksiä. No, kuinka ollakaan - Vatikaani jäi käymättä (kaksi tuntia jonotusta 37°C:ssä, ei kiitos), ja kaikki muutkin nähtävyydet tsekkailtiin ulkoa. Niin saakelin paljon kaupungissa piisasi hellettä ja turisteja, että oli paras tarkkailla paikkoja vähän sivusta.

Ja joo, olivathan ne näkymät kaikkialla aika vaikuttavat. Turbokokoiset pytingit koristeluineen osoittivat siten mahtinsa vähän kauempaakin ihasteltuna.

Kyse saattoi olla omasta karttavarustelutasostakin, mutta pidin Rooman joukkoliikennettä todella sekavana. Muun muassa Lontoossa, New Yorkissa, Moskovassa, Istanbulissa ja muissa miljoonakaupungeissa aiemmin ihan menestyksekkäästi matkustaneena en usko, että kyseessä olisi ollut huono suunnistuskykyni. Totta kai asiaan vaikutti se, että Rooman katukaava ei ole mitenkän yksinkertainen, eikä metroverkosto kovin kattava. Tästä olin hieman yllättynyt, ja iso osa ajasta kuluikin bussien kyydissä vähän arpomalla suhaillen. Eli jos menisin uudelleen, niin hankkisin hiton hyvän ja kaikenkattavan bussilinjakartan.

Mutta mikäs siinä vaellellessa. Esimerkiksi Trasteveren alue ja Monti pikkuisine ja pursuavine vintage-kauppoineen olivat sympaattisia ja sopivia vaelteluun, ja tietysti joka paikassa riitti historiallisesti mielenkiintoista nähtävää. Ja jäätelöä. (Vasemmalla basilika, oikealla jugurtti.) 

Rooma on yksi maailman suosituimmista matkakohteista, ja juuri ravintolakulttuuri näytti sen meille negatiivisessa mielessä. Saimme hyvää sapuskaa kaikista vierailemistamme ravintoloista yhteensä kolmessa paikassa, mutta kaikki muut paikat olivat todella keskinkertaisia, mitäänsanomattomia tai jopa huonoja. Sitä se teettää, kun massat vyöryvät ja raha kilisee.

Loppujen lopuksi juuri Rooma jäi minulle aika etäiseksi ja kolkoksi turistipaikaksi. Muistan tulleeni kuitenkin kotiin kuin johonkin täysin vieraaseen todellisuuteen. Kaikki Italian äänet olivat yhtäkkiä poissa. Se sunnuntaihiljaisuus oli lopulta oikeastaan helpotus. Niitä harvoja hetkiä, jolloin halusin olla nimenomaan Helsingissä.

Sellainen kilometripostikortti tällä kertaa. Millaisia teidän Italia-kokemuksenne ovat olleet?

Ja ps. Tapasin Italiassa myös ohimennen tietysti vanhan tuttavani Carmen Pollonin. Kukaan ei uskonut, mutta hänestä oli todellakin tullut oikea muodin edelläkävijä, ja hän lähetti rakkaita ja muodikkaita terveisiä kaikille uskollisille faneilleen. 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Olen kirjoittanut suunnilleen sata luonnosta erinäisistä ajankohtaisista aiheista, mutta yhtäkään en pysty julkaisemaan, sillä ajatukset eivät pääse loppuun asti. Ne kiristyvät äärimmilleen ja jäävät päähäni huutelemaan samalla kun sydämeeni virtaa puhdasta vihaa ja raivoa. Siispä hillitsen itseni, pyyhin kylmän viileästi poliittiselta luonnospöydältäni kaiken lattialle, ja otan esille paljon iloisemman asian.

Erään hetki sitten kohtaamani positiivisen sattumuksen (tunnetaan nimellä verotuspäätös 2014) myötä tajusin, että minullahan on joulun jälkeen mahdollisuus pakata laukkuni ja huidella matkalle. 

Ja vaikka sopivin mahdollinen ajankohta ja matkan pituus ovat vielä enemmän kuin hämärän peitossa, niin kohde alkaa olla jo selvillä. Kiitos vaan inspiraatiosta Ville Haapasalo, kymmenen vuotta sitten käymäni lukion venäjänkurssi ja taannoinen matka Moskovan ravintolakulttuurin sydämeen.

(Kuva: allvoices.com)

Kaukasia.

Matkaan aion näillä näkymin lähteä yksin, tavoitteenani viettää eräänlainen retriitti sellaisten asioiden parissa, jotka saavat tämän tytön haukkomaan henkeään. Niihin kuuluvat mm. paikallinen ruokakulttuuri, viini, historian havina, komea luonto ja uljaat laulu- ja tanssiperinteet. 

Jos aikaa ja varoja olisi tuplasti, pyrkisin varmasti Balkanilta Turkin ja Kaukasuksen kautta Teheraniin asti, mutta tällä hetkellä alan suunnitella matkaa vain Kaukasukselle: ainakin Georgiaan ja Armeniaan, mutta mahdollisesti myös Azerbaidzhaniin. Opaskirjaset on jo varattu, sillä mikäpä olisikaan parempaa kuin perusteellinen suunnittelu hyvissä ajoin. Ja kavereille tiedoksi, että saa tälle retriitille lähteä mukaankin omien mahdollisuuksien mukaisesti.

Julistankin nyt kaikki matkavinkit Kaukasiaan enemmän kuin tervetulleiksi. Mitä ei kannata missata? Missä majoittua? Miten liikkua helpoiten paikasta toiseen? Upeimmat luontokohteet? Parhaat ruokapaikat? Missä pääsee näkemään niitä hurjia tanssiesityksiä ja kuulemaan kaikista parhaimmat lauluesitykset? Mitä tulisi huomioida?

Ja jos en onnistu pääsemään perille vielä keväällä enkä kesälläkään, niin ei hätää - Tbilisissä ilmeisesti järjestetään syksyllä tällaiselle musatiedenörtille enemmän kuin sopiva perinteisen polyfonian konferenssi. Ties vaikka opintomatkallekin sitten vielä!

Share

Ladataan...
Räyhälä

Kun aloitin työni freelancerina, joka tekee useampaa asiaa päällekäin, olin ensialkuun aivan hukassa muistikapasiteettini rajallisuuden takia. Työpöytä täyttyi vihkoista ja lippusista, kone exceleistä ja muistioista. Sen lisäksi, että tehtävälistoillani oli roikkumassa yhtä sun toista, yritin painaa mieleeni myös henkilökohtaisen elämäni muistettavat seikat sekä tietysti muistaa tsekata myös kaikki mahdolliset listani ja kalenterini.

Ja kuten arvasittekin jo, niin eihän siitä mitään tullut. Asioita unohtui ja katosi, vihkoja jäi sinne sun tänne ja välillä en edes muistanut, että olin kirjoittanut jonnekin jonkun listan odottelemaan. Kesän alkupuolella asialle oli pakko laittaa stoppi, ja etsiä tehokkaampi väline to do -listojen hallintaan. Silloin löysin ohjelman nimeltä Todoist. Monelle tämä saattaa olla ihan tuttu juttu, mutta itse en ollut kuullutkaan tällaisesta aikaisemmin.

Todoist on kuin pieni muistio, johon voit luoda erilaisia projekteja tai yläkategorioita (kuten "projekti 1", "projekti 2", "henkilökohtainen", "ostokset" tms.), joiden alle voit päivittää erilaisia tehtäviä ja valita niille deadlinen. Kaikki tehtävät menevät automaattisesti listalle, joka näyttää tehtäväsi tänään sekä sen alla viikon sisällä tekemistä odottavat tehtävät.

Kun hommat on saatellut päätökseen, sen kun klikkailee listalta asioita tehdyksi. Ah, mikä fiilis onkaan, kun listalta tippuu asioita. Ohjelman kanssa ei ole mitään tarvetta listailla oman firman, projektikohtaisten työtehtävien tai henkilökohtaisten menojen tekemisiä erikseen, vaan kaiken löytää näppärästi samalta alustalta, mutta kuitenkin toisistaan erillisinä kokonaisuuksina. (Mainitsinkohan vielä pakonomaisesta tarpeestani listailla asioita ja jaotella niitä erillisiksi loogisiksi kokonaisuuksiksi?)

Ja mikä parasta, ohjelma näyttää viivadiagrammin tuottavuudestasi. Tämä se on sitä itsensä työllistäjän luksusta! Eipähän tarvitse pyöritellä päässään mietteitä siitä, että olinko nyt tarpeeksi tehokas ja pitäisikö minun tehdä vielä enemmänkin asioita, vai voinko hyvällä omallatunnolla pistää pillit pussiin tältä päivältä ja painella muiden juttujen pariin. (Niin, ja sitten voi aina katsella erääntyneiden tehtävien listaa, mikäli haluaa potea huonoa omaatuntoa rästitöistä ja tietää kuinka kauan sitten tiettykin tehtävä olisi pitänyt saada hoidetuksi.) Ja mikä vieläkin parempaa - säästät paperia ja luontoa.

Ohjelman perusversion voi ladata ilmaiseksi, ja olen itse tullut sillä oikein hyvin toimeen. Toki välillä tekisi mieli apgreidata ihan pro-tasolle, jotta näkisin mitä kaikkea tietoa voinkaan vielä saada omasta työtehokkuudestani, mutta tällä hetkellä hommat hoituvat ihan tämän yksinkertaisen version kautta.

Siis silloin kun ne hoituvat.

--

Postaus toteutettu yhteistyössä henkilöstöpalveluyritys VMP Groupin kanssa, osana VMP:n Monityöurablogeja.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Tällä postauksella ei ole nyt oikeastaan mitään sen kummempaa aihetta, kuin että tulipahan äsken kunnon flashbakki. 

Istun uuden työpisteeni (kotitoimiston) pöydän ääressä, ja iltalamppu valaisee työpöytää. Olen yksin kotona ja teen ruutupaperille jotakin mind mapin tapaista työtilanteestani, toiveistani ja päämääristäni, eli yritän purkaa sisälläni vellovaa ahdistavaa tulevaisuusklönttiä.

Vuonna 2011 istuin juuri tällaisena iltana Töölössä työpöytäni ääressä ja kirjoitin kulttuuriyrittäjyyden kurssille harjoitustyökseni oma kuvitteellisen firmani toimintasuunnitelmaa. Silloin ajattelin, että varmaankin päädyn johonkin kokopäivätyöhön, mutta ehkäpä sitten joskus voisin kokeilla tehdä asioita ihan itsenäisestikin. Ehkäpä mulla on joskus pokkaa perustaa jotakin liiketoimintaakin osaamiseni ympärille. Jos mä nyt ylipäätään osaan mitään, koska olen liian sitä ja liian vähän tätä.

Silloin en osannut yhtä varmasti määritellä sitä mikä on osaamiseni ydinalue, mutta keskeisimmät kiinnostukseni kohteet olivat jo selvät. Halusin olla samanaikaisesti toimittaja, tiedottaja ja tuottaja - mitä vain, kunhan se olisi musiikki- ja kulttuurialalla, omieni parissa. Kaikki työt tuntuivat kiinnostavilta, mutta en osannut päättää mikä näistä olisi kaikista sopivin ja kiinnostavin vaihtoehto. Muistan tuumineeni asiaa paljonkin, ja lopulta päätin, että hittovie, lopetetaan tämä ainainen jauhaminen fokusoinnista ja siitä, että ihmisen pitää mennä aggressiivisesti kohti sitä eniten haluamaansa asiaa. Tuolloin myönsin itselleni, etten varmaankaan koskaan tule koskaan löytämään mitään yhtä oikeaa työtä tai ammattia, jossa olisin paras, ja jota kohti voisin aggressiivisesti mennä. Ajattelin kuitenkin, että varmaankin pitäisi, ja otin tästä useammankin vuoden ajan paineita.

Aivan turhaan. Tässä minä istun ja syövytän paperille ja tietokoneen ruudulle oman osaamiseni ydinkohtia ja työhistoriaani. Tässä minä olen tänään. Omine pikkubisneksineni, strategioineni sekä työ- ja ammattinimikkeineni. Minusta ei tullut toimittajaa, ei tiedottajaa, ei tuottajaa. Minusta tuli kaikki nämä hieman eri tasoilla, ja siihen päälle vielä henkilökohtainen assistentti ja ylipäätään sellainen henkilö, jolla on työkokemuksen lisäksi näkemystä, tietoa ja taitoa, joka on ihan yhtä arvokasta kuin kaikkien muiden. Jossakin tilanteessa joillekulle ehkäpä arvokkaampaakin.

Minusta tuli tekijä, joka ei laskenutkaan kaikkea vain yhden kortin varaan. Tekijä, joka tekee juuri sitä mikä tuntuu milläkin hetkellä oikealta. Huomenna saatan ilmoittaa haluavani lentokapteeniksi tai meribiologiksi, ja se on ihan ookoo. Se ei vähennä tai mitätöi yhtään tähän mennessä tekemiäni asioita, eikä tee minusta päämäärätöntä ajelehtijaa. Päin vastoin.

Työmarkkinat ovat meinanneet ajaa minut karille yhden jos toisenkin kerran, mutta enää en alistu. Enää en suostu tuntemaan itseäni ketään muuta huonommaksi. Enää en vähättele omia saavutuksiani, näkemyksiäni, osaamistani ja hiljaista tietoani. Enää en analysoi jokaista pikkujuttua ja sitä mitä joku minusta joskus ajatteli. Enää en masennu siitä, etten opiskellut enemmän jotakin tiettyä asiaa, vaan ilmaisen opettelevani mielellään kaikenlaista uutta aina jos siihen tarjoutuu mahdollisuus. 

Tästä lähtien minä olen tämän laivan kapteeni. Myrskyjä ja karikkoja tulee vielä varmasti eteen, mutta hitto soikoon, tämä laiva ei uppoa. Tämä laiva pistää tuulta purjeisiin ja seilaa eteenpäin välillä useamman solmun tuntivauhtia ja välillä rennosti ankkuroiden.

Tämä laiva sai kuin saikin tavalla tai toisella sitä mitä halusikin. Tämä laiva voi jatkossa hymyillä ujosti, mutta varmana siitä, että meri kannattelee.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Kas vain, kävi niin, että sain tällaisen Liebster Awardin kahdesta suunnasta; ensin Liikehdintää-blogista, sitten Looking for Mr. Darcyn tontilta. Kiitos siitä! Vastaan siis yhdellä kerralla kaksiin kysymyksiin. Kannattaa alkaa siis varailla jo sänkypaikkoja vanhainkodista, mikäli aiotte lukea vastaukseni loppuun.

Ja säännöthän olivat seuraavat:

1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimetyille.

Kas näin:

1. Miten kehittäisit kotikaupunkiasi? 

Ihan ekana: metrotunnelia ja kunnon pyöräteitä kaikkialle pääkaupunkiseudun perukoita myöten! Enemmän poikittaisjoukkoliikennettä! Ja äkkiä joku pyöräväylä Hämeentielle. Joo joo, onhan siellä Sörnäisten rantatiellä se pyörätie, mutta kiertäminen tuntuu saakelin tyhmältä. Ja ne mukulakadut. Historia on kivaa ja kaunista, mutta jumankauta päällystäkää nyt edes jonkinlainen tienreunus kaikista vilkkaimmille teille pyöriä varten, kun kerran pakotatte autotielle. (Nimim. Vihaan mukulakivillä ajoa, koska se ravistaa aivot sekaisin.) Poistaisin kans typerät terassinpitokiellot, rakennuttaisin aika hiton nopeasti edullisempia asuntoja pienituloisille ja antaisin ainakin sen kerran vuodessa paikallisten festivaalien pitää meteliä myöhään yöhön asti. Ja niin, itsekäs toiveeni numero 1: jos näitä säädöksiä on pakko tehdä, niin KIELTÄKÄÄ SELLAISTEN PORTTIKONGIEN OVET, JOTKA EIVÄT AUKEA IHAN MAATA MYÖTEN. Voi jumalauta miten perseestä on taluuttaa ja nostella täyteen lastattua pyörää omalle sisäpihalleen pienestä oviaukosta, jossa on kunnon korotus, ja johon on kaupan päälle aina kustu. Ja suojateiden sivuille voisi rakennuttaa betonisia kukkaruukkuja, jotta kukaan ei parkkeeraisi niiden eteen ja peittäisi näkyvyyttä - tai sitten pyöräparkkeja, kuten joku jossakin mielipidekirjoituksessa ehdottikin.

(No joo, ehkä nämä kaikki eivät ole niitä ihan ensimmäisiä tai todellisia kehityskohteita, mutta kunhan mainitsin. Ja sanoinko, että on tässä tullut tosiaan viime aikoina liikuttua vähän tavallista enemmän pyörän selässä?)

2. Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen, kun ajattelet ala-asteaikojasi? 

Se mahtava fiilis. Miten siistiä siellä olikaan! Tai ylipäätään, miten hienoa oli olla lapsi. Meidän koulussamme oli tosi paljon hyvää. Tietysti oli ikävämpiäkin juttuja, mutta päällimmäisenä muistona on meidän hulvaton luokkamme, kaikki ne ihmiset ja kaikki ne opettajat joita joko fanitimme tai inhosimme. Mieleen tulee myös aika helposti kaikenlaiset musajutut - suuri osa vapaa-ajastani meni kuitenkin musiikkiopistolla. Kerhot, lehdet, leikit ja jekkuilu. Päiväkirjat, salaiset ihastukset, ja se kun niiltä sai karkkia (vatsani unohtaa, mutta päiväkirjani ei). Kaikki legendaariset läpät, jotka ovat jääneet elämään. Niin ja se katkeruus, kun miljoonat juttuni eivät koskaan päässeet Kevätpörriäiseen. Voi nyyh!

3. Jos olisit nyt lähdössä opiskelemaan jotain uutta alaa, mille alalle lähtisit ja miksi? 

Hmm. Pitäisi varmaan vastata tähän että joku tietotekniikka, mutta kun ei sellainen oikeastaan nappaa. Ja minähän en kovin helposti moista oppisi. Vastaan siis kuitenkin, että aikalailla samaa alaa, mutta eri näkökulmasta. Jonkinlainen äänisuunnittelu olisi vahva vaihtoehto. Toisaalta työskentely lasten kanssa on aina tuntunut kiinnostavalta vaihtoehdolta. Ehkä sittenkin muskaritädiksi? En mä kyllä osaa kuvitella itseäni millään sellaisella alalla, johon musiikki ei liittyisi tavalla tai toisella. Maantiede oli kylläkin joskus myös mielessä jonkin aikaa.

4. Mikä on bravuurisi keittiössä? 

Sanotaanko, että en ole missään määrin keittiön bravuuritar. Olen muistaakseni ihan OK paistamaan blinejä sekä banaanilettuja ja tekemään risottoa. Äh. Osaan joitakin tiettyjä kohtia ruoanlaitosta melko hyvin, mutta oikeasti olen keittiössä tosi surkea. Johtunee ikävästä tavastani olla noudattamatta annettuja ohjeita ja pyrkiä soveltamaan kaikkea itse ja keksimään luovia ratkaisuja. (Keittiössä luovuus koituu usein turmioksi.) Sitäpaitsi ruoanlaitto on itselleni arjen vitsaus numero yksi. Siihen menee niin paljon aikaa! 

5. Mistä olet ollut eniten innoissasi viime aikoina? 

Oman musiikin tekemisestä. Myös siskon vauva tyttö on villinnyt meikäläisen aika toden teolla. 

6. Mikä oli kesän 2015 mieleenpainuvin päivä? 

Äh, saako sanoa monta? Kaikki kesän hääpäivät ja -yöt aamuun asti kestäneine jatkoineen, rantapäivät Italian Atranissa, elokuun festivaalipäivät ja illat upeine keikkoineen. Ja se päivä, jolloin tajusin osaavani ajaa autoa, ja se päivä, jolloin naarmutin vanhempieni autoa. Ja ehkä myös se päivä, jolloin yksi häävieraista peruutti lipputankoon ja iso puupenkki sortui altani syösten minut ja vieruskaverin kontilleni pöytäkalusteiden alle potemaan krapulaista nauruhalvausta. Onhan näitä.

7. Jos sinulla olisi lapsi ja sekä sinä että lapsen mahdollinen muu vanhempi menehtyisitte, kenen haluaisit ottavan lapsesi kasvatettavakseen? 

Ihan ensimmäiseksi sanoisin, että isäni ja äitipuoleni. Mutta mikäli tähän ei olisi mahdollisuutta, niin varmasti joku hyvistä ystävistäni. 

8. Jos elämästäsi tehtäisiin elokuva, mikä kappale olisi ehdottomasti mukana soundtrackilla ja millaisessa kohtauksessa se soisi?

Kääk, mikä kappale siinä ei olisi mukana? No ainakin tämä siinä olisi. Kohtauksessa, jossa makaan verissä päin motarin varressa (tai jotakin vastaavaa), ja jossa sieluni irtaantuu ruumiistani kiitollisena eletylle elämälle ja valmiina tulevaan matkaan kohti tuntematonta.

9. Mitä teet ollessasi mökillä? 

Yritän löytää aurinkoisen paikan, saunan sekä rannan. Jos niitä ei löydy, uppoudun luultavasti kirjoihin ja lehtiin. Tai jos ollaan kaveriporukalla, niin kaadan itselleni lasillisen ja laitan Suomi-klassikot pauhaamaan. Ja syön kaiken mitä eteen sattuu.

10. Jos saisit lähteä päiväksi aikamatkalle, mihin aikaan matkustaisit ja mitä tekisit siellä? 

Tosi vaikeita kysymyksiä! Juuri Eirassa käppäillessäni mietin, että olisipa ollut hienoa nähdä Helsinki hieman ennen sotia. Mutta toisaalta myös 50- ja 60-lukujen Suomi kiinnostaisi. Ja toki myös 90-luvun alku, niin että olisin itse ollut vaikkapa saman ikäinen kuin nyt.

11. Milloin olet kauneimmillasi? 

En tiedä, ei kai tähän voi itse vastata. Jos kyse on ulkonäöstä, niin varmaankin silloin kun olen onnistunut pukeutumaan ja meikkaamaan niin, että voin lähteä ihmisten ilmoille ilman että tarvitsee hävetä omaa olemustaan. Jos kyse oli jostakin muusta, niin varmaankin silloin kun olen rehellinen ja auttavainen ja sanon jotakin kaunista jollekulle tarkoittaen sitä täydestä sydämestäni.

***

1. Mistä asiasta olet elämässäsi ylpein?

Monestakin asiasta, mutta summaisinko asian vaikkapa niin, että omasta vuosia vieneestä henkisestä kasvustani. Myös puolimaraton oli ihan ookoo suoritus tällaiselta ex-liikunnanvihaaja-pullamössöhipiltä.

2. Mistä aiheesta haluaisit lukea ja/tai kirjoittaa kirjan?

Ooh, no varmaan sadastakin eri aiheesta. Lukea haluaisin ehdottomasti jotakin Balkan-, Venäjä-, Kaukasus- tai Lähi-itä-aiheista, tai mitä tahansa karuista oloista tai elämänkokemuksista kertovaa. Myös rosoinen Suomi-realismi tyyliin Huojuva talo ja Ilonen talo kiinnostaa aina. Jos kirjoittaisin kirjan, se käsittelisi luultavasti jotakin keittiöpsykologista höttöä feministisellä otteella. Tai sitten sitä kuinka vittumaista on yrittää tulla toimeen itsensä kanssa ja tuntea itsensä jatkuvasti riittämättömäksi. Tai sitten jotakin sellaista, jossa käsiteltäisiin kostonhimoa ja passiivis-aggressiivisuutta. Ja varmasti jotakin, jossa saisin dumata rehellisesti kaiken sen mistä olen ikinä halunnut sanoa mitään pahaa tai puhua suoraan.

3. Kuka tai mikä inspiroi sinua eniten?

Monet asiat! Musiikki, vuodenajat, ihmisyys, matkustaminen ja maailma, lapset, luonto, ihmiskohtalot, sanat, kielet ja kulttuurit, historia, vapaus, ukkonen ja salamat... Ja pari viinipullollista hyvässä seurassa.

4. Missä muualla haluaisit asua?

Syvimmissä haaveissani olen hienon vanhan ja majesteetillisen talon itseoikeutettu hallitsijatar. Historiaa henkivän pytingin (krhm, siis kartanon tai massiivisen puutalolinnan) ympärillä on upeita jalopuita, köynnöksiä, runsaasti pihaa ja iso ihana lyhdyin koristeltu kuisti, jossa pidetään loisteliaita rapujuhlia ja muita mahtavia tilaisuuksia. Sijainnista en ole ihan niin tarkka. Jos sen on oltava Suomessa, niin hulppea talviasuntoni Albanian tai Montenegron rannikolla palvelee paremman sään puutteessa. Ja sielläkin on niitä köynnöksiä, ja vesikin viiniä.

5. Oletko introvertti vai ekstrovertti?

Introvertti. Jotkut saattavat erehtyä pitämään ekstroverttina, mutta voin ihan rehellisesti sanoa, että etenkin uusien ihmisten seurassa tunnen oloni melko varautuneeksi, ja yritän kätkeä sen sortumalla usein hieman levottomaan tai ylitsevuotavaan käytökseen - siksi saatan vaikuttaa ekstrovertilta. Lämpeän ihmisille todella hitaasti, mutta sitten kun tapaan heitä, joiden kanssa pääsen samalle aaltopituudelle, pystyn antamaan itsestäni enemmän. Olen vähän sellainen hidas ihminen, jonka on saatava pysähtyä monta kertaa päivässä miettimään kaikenlaista, ja ihmisten kanssa tekemisissä oleminen tuo tähän joskus liikaa rasitetta ja haastetta.

6. Pidätkö muiden lapsista (riippumatta siitä, onko sinulla omia)? Mikä niissä on pahinta/parasta?

Pidän! En tietenkään kaikista, sillä lapsetkin ovat ihmisiä. Mutta eipä kyllä tule mieleen yhtäkään lasta, josta en olisi vielä tähän mennessä pitänyt. On eri asia, että pidänkö jonkun lapsen käytöksestä, ja pienten lasten kohdalla kyse on loppujen lopuksi aina siitä, kuinka aikuiset ovat heitä kohdelleet tai keneltä he ovat tottumuksensa ja vaikutteensa imeneet. Eli odottakaas vaan kun rävähdän joskus mammaskeneen, niin olen niin dumaamassa kaikkien sikamaisesti käyttäytyvien lasten vanhempia ;)

7. Suosittelisitko minulle jotain elokuvaa?

En oikein osaa. Uskon, että jokainen hakeutuu lopulta itse niiden teosten pariin, jotka kokee kiinnostaviksi. En ole muutenkaan kovin leffa-asiantunteva ihminen. Tykkään katsoa elokuvia, mutten oikein välitä tai osaa analysoida niitä sen kummemmin. Tiedän vain mitä näen ja koen.

8. Milloin, missä ja millä yleensä luet blogeja?

Silloin kun olen kotona ja oikealla tuulella. Silloin kun istun tietokoneella muutenkin. Eli luen blogeja MacBook Air -läppärilläni. Ja tottakai jos joku on kirjoitellut jonnekin jotain huomiotaherättävän hauskaa tai typerää, niin ruodin toki tekstejä isomman porukan voimin ihan millä tahansa saatavissa olevalla laitteella.

9. Jaatko sydämiä (peukkuja tai tykkäyksiä) auliisti vai kitsaasti?

Riippuu mediasta. Facebookissa peukutan aika herkästi, mutta blogimaailmassa sydämiä tippuu vähän Facebookia harvemmin. Kasper Strömmanille tottakai aina. (Vaikka hänen blogissaan ne eivät ole peukkuja eivätkä sydämiä, mitä ihmettelen suuresti. Toki Vuoden graafikolta 2013 voisikin odottaa jotakin vähän omaperäisempää symbolia.)

10. Kommentoitko usein?

Sekin riippuu mediasta ja aiheesta.

11. Jätätkö ikinä kommentoimatta, koska koet, että joku sanoi sen jo paremmin?

Jos joku onnistuu summaamaan ajatukseni loisteliaasti, niin kommentoin mielelläni, että näin tapahtui. Tai sitten en. Eli joo, joskus jätän.

**

Ja tässä meikäläisen yksitoista kysymystä, jotka osoitan tällä kertaa Hevivaimolle, ReettaM:lle, hav:lle, Minsulle ja Nellalle. Saatan näin rikkoa hieman sääntöjä, mutta olkoon. Mahdollisia vastauksianne odotellessa!

1. Rohkein tekosi?
2. Voimaeläimesi tai -ihmisesi?
3. Huolettaako maailmamme tietoteknistyminen sinua?
4. Suurkaupunki vai pikkukaupunki?
5. Mistä saat toruja muilta ihmisiltä?
6. Mistä sukusi on lähtöisin?
7. Lempikappaleesi tällä hetkellä?
8. Turhin ostoksesi tai hankintasi?
9. Jos saisit olla päivän ajan joku muu, kuka olisit?
10. Parhaat juhlat, joissa olet koskaan ollut mukana?
11. Tärkein elämänohjeesi?

Share