Ladataan...
Räyhälä

Heti alkuun,

SPOILERIVAROITUS KISSANKOKOISILLA KIRJAIMILLA!

 

Älä siis jatka eteenpäin, mikäli haluat välttyä juonipaljastuksilta. Jos taas katsoit jo uuden minisarjan, jatka aivan rauhassa scrollaamista.
 

Oi kyllä, oi kyllä. Flunssahan se sieltä tosiaan tuli. Pakastepizzat ja jälkkärit valmiina, telkkariruutu viritettynä ja ihanan kliseisesti villasukat vetäistynä jalkoihin. Pian tutut lallallaa-sävelet kajahtavat jo olohuoneeseen. Ai hitto, se on menoa nyt, tätä on odotettu!


 

Kyllä, aluksi tuntui aivan siltä kuin olisi saapunut kotiin. Höperönsekava Stars Hollow, Luke's Diner ja hölöttävä Lorelai. Kaikki vanhat tutut ja turvalliset elementit. Söpöä, nostalgista, jippikayee.

Mutta sitten se alkoi paljastua pikkuhiljaa pinnan alta.
 

Tässä ei ole juonta. Tässä ei ole päätä eikä häntää. Tässä on vaan kahden minuutin ruutuaika kaikille vanhoille hahmoille. Tämä on museo eikä tv-sarja.

 

Jaksoin jokaisen jakson aikana uskoa, että vielä tähän kehitellään jokin jännittävä koukku, jolla kiedotaan katsoja ympärilleen. Mutta täytyy myöntää, että ensimmäisen jakson nähtyäni en suorastaan kiljunut lisää. No - annettakoon se anteeksi, sillä näin kovan hypen alaisena paine on varmasti kova ja kyllä tämä tästä.

Mutta kun viimeinenkin jakso oli katsottu, telkkariraatimme puhkesi murskakritiikkiin:

Neljän jakson minisarja oli täynnä erilaisia juonenpätkiä, joista lähestulkoon mitään ei viety loppuun asti, eikä niiden merkitys kokonaisuuden kannalta valjennut missään vaiheessa. 

Välillä ajattelin, että tässä ollaan nyt jollain post-ironisella metatasolla, jota minä en nyt jostain syystä ymmärrä.

Mikä helvetti se puolen tunnin musikaalikohtaus oli? (Toki nauroin sen parodisuudelle, mutta silti.)

Mikä se valasjuttu oikein oli?

Miksi jokaisen runotytön suosikista Rorysta oli tehty kylmä, naiivi ja jopa kusipäinen aikuinen? (Vai oliko tässä jokin julistava merkitys - kaikista kilteimmistäkin ihmisistä tulee rankassa "tosielämässä" muita ihmisiä huonosti kohtelevia ja itsekkäitä valittajia?)

Miksi suhteellisen edistyksellisesti moniin asioihin suhtautuvan sarjan loppusinetti oli naimisiin pääsy ja raskaus?

MITÄ?
 

Voisin listata sarjan ansiot suunnilleen näin:

- Muutama hyvä odottamaton ja aavistuksellisen verran poliittisesti epäkorrekti punchline
- Paris Gellerin hahmo on edelleen täyttä rautaa, ja onnistunut pukusuunnittelu korosti hahmoa hyvin. Liza Weilkään ei ole menettänyt otettaan roolista (toisin kuin esimerkiksi Melissa McCarthy, jonka kyllä odotinkin olevan vain yksi kullinluikaus koko sarjassa, ja jonka paluu ihan loppumetreillä oli jopa vähän jollain tasolla nolostuttavaa katsottavaa)
- Emilyn elämänmuutos ja Lorelain ja Emilyn välisen suhteen syventyminen oli plussaa juonessa
- Wild-läpät olivat ihan hyviä
- Musikaalikohtaus oli hauska, joskin aivan liian pitkä
- Esa-Pekka Salonen, SUOMI MAINITTU JA TORILLA TAVATAAN

On siis surukseni todettava, että sarja oli ainakin minulle pienoinen pettymys käsikirjoituksen irrallisuuden vuoksi. Toki ymmärrän, että näyttelijäresurssit minisarjan koostamiselle ovat olleet varmasti haastavat, mutta jokin optimistinen osa minussa odotti enemmän. Toisaalta, kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä jo seitsemännellä tuotantokaudella ilmassa alkoi olla vahvat merkit siitä, että tekijöiden ote lipsuu. Ja ei kai tällaiselta comebackilta olisi nyt niin kauheasti kannattanut odottaa. (Pari läpsäystä omalle poskelle.)

Tulipahan kuitenkin katsottua. Vasta myöhemmin ymmärsin, että odotin sarjan katsomiselta enemmänkin sitä fiilistä, jonka sarja aikoinaan minussa aiheutti. Sitä kun bimbona parikymppisenä tuntui, että tv-sarja voi ymmärtää. Ja kyllähän se tavallaan ymmärtääkin. Se yhteisö, joka sarjaa katsoo. Siinä on jotakin himskatin sööttiä.

Loppuun vielä vinkki niille, jotka eivät ole seuranneet sarjaa aiemmin: ÄLKÄÄ KATSOKO TÄTÄ. Ette ymmärrä siitä mitään ja säästätte monta tuntia aikaanne.
 

Ps. Pahoittelut kyynisyydestä ja yläasteikäismaisesta kirjoitustyylistä, mutta jonkun täytyy olla musikaalityöryhmän Lorelai. 

Pps. Olen kyllä silti ehdottomasti Paris Geller. 

 

Millaisia tuntemuksia siellä koettiin? Heitä kommenttisi alle tai Räyhälän Facebookiin.

Share

Ladataan...
Räyhälä

 

Olen aina ollut värien ystävä. 

Se alkoi silloin kun sain kaverin syntymäpäivillä onginnasta balleriina-nallerintaneulan. Tunsin aluksi pientä harmistusta siitä, ettei minun nallellani ollut vaaleanpunaista tai vaaleanliilaa tutua, niinkuin ystävilläni. Tiesin, että ne ovat värit, jotka ikäiseni tytön kuuluisi saada kelvatakseen.

Minun nallellani oli turkoosi.

Turkoosi. 

Voi perkele, TURKOOSI.

Mietin asiaa hetken hyvin vakavasti, ja tajusin, että tällaiset kortit minä nyt elämässäni sitten sain, mutta tästä voi tulla minun värini. Oi kyllä. MINUN värini.

Ja siitä asti kirjoitin ystäväkirjoihin lempivärikseni aina turkoosin ja kannoin sen ylpeydellä mukanani. Se tuntui hienolta.

Sitten unohdin värit vuosikausiksi. Varhaisteini-iässä ymmärsin kuitenkin, että vaaleansininen oli se juttu. Voi jumalauta, se oli juttu se. Halusin kaikki vaatteeni vaaleansinisenä ja sinisenä, etenkin kapinoidakseni vaaleanpunaista vastaan. Itkin katkerasti sitä, että vuokra-asuntoomme ei voinut laittaa vaaleansinistä seinää eikä oveeni Daysta saatavia upeita muovitimanttiverhoja (sinisenä - tietysti). Onneksi ystävälläni Saralla oli upea iso sininen puhallettava tuoli, jossa sain istua vaaleansiniset raitavarvaspolvisukat jalassani ja tuijotella kaukaisuuteen runoja pääni sisällä rustaillen, itseni maailmankaikkeuden suurimmaksi ja erityisimmäksi lumihiutaleeksi tuntien.

Kun muutimme, uudessa ikiomassa huoneessani oli vihdoinkin vaaleansiniset seinät.

Vihasin niitä yli kaiken. 

 

Sen jälkeen aloin uskotella itselleni, ettei minulla ole lempiväriä

ja kuulkaahan, se on kyllä valhetta se.

Sillä sydämeni sykkii edelleen kaikkien vuosien jälkeen sille yhdelle ja samalle värisävylle, joskin tummennettuna, sekoitettuna, murrettuna. Värillä ei ole nimeä - suomeksi petrolinvihreä ja petrolinsininen saattaisivat kuvata sitä, mutta sävyjä on niin monta, ja ne kaikki ovat suosikkejani.

Kun uudessa kämpässämme oli valmiiksi oikean värinen seinä, tiesin tulleeni kotiin. Tämä väri elämässäni ei kulu. Haluan nähdä sitä kaikkialla. Vallitsevana. Myös sormessani. Helvetillisen isona ja voimauttavana.

Minä olen värihörhö, ja tämä sattuu olemaan minun elämäni väri. 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Teksti on osa Kaukasian matkastani kertovaa postaussarjaa. Lue aiemmat jutut tästä.

Kun suuntasin Tbilisistä kohti Armenian pääkaupunkia Jerevania, en oikeastaan tiennyt mitä odottaa. Olin jo useamman vuoden ajan halunnut jostain syystä käydä Jerevanissa, mutten pitänyt ajatusta erityisen realistisena. Loppujen lopuksi tein matkustuspäätöksen niin lyhyellä varoitusajalla, että kaikki hankkimani informaatio pohjautui pikaiseen Lonely Planet -oppaan selailemiseen. Etsivä löytää, ajattelin.

Tbilisin hostellini henkilökunta buukkasi minulle paikan jaetusta taksista, ja jos en nyt aivan väärin muista, oli matkani arvo noin kaksitoista euroa. Rajan ylityksen jälkeen maisema pysyi muuten hyvin samankaltaisena kuin Georgiassa, mitä nyt tiet kiemurtelivat aivan uskomattomia siksakkeja, ja eiköhän siellä ollut joku jäätävän näköinen tuoreehko kolariautokin tien varrella. Selvisin kuitenkin jälleen yhdestä hurjasta automatkasta ja kiitin onneani.

Aivan ensimmäiseksi kaupungin kansainväliselle bussiasemalle Kilikia Autokayanille saapuessani älysin, että lompakkoni pohjalla pullotti ainoastaan Georgian lareja. Kävin vaihtamassa tukullisen drameja ainoassa näköpiirissäni sijaitsevassa valuutanvaihtopisteessä ja otin taksin hostelliini Envoy Yerevaniin, joka sijaitsi Jerevanin keskustaringin sisäpuolella. (Jerevanin ydinkeskusta on kartalla ympyrän muotoinen.)

Olin Jerevanin reissulla melko avoimin mielin ja vailla ihmeellisempiä suunnitelmia, joten lähdin piakkoin tallustelemaan kaupungin katuja ilman sen suurempaa ajatusta siitä mitä tekisin tai minne päätyisin - ainoastaan ruokaa piti saada. 

Pian huomasin kävelleeni kadulle, jossa kivan näköisiä kuppiloita sijaitsi vieri vieretysten. Istahdin niistä yhdelle, selasin menun, aplodeerasin mielessäni hyvin matalalle hintatasolle ja tilasin nenäni eteen salaattia, bruschettaa, limonadia, pavlovaa ja kahvia. Kaupungissa lämpötila pyöri noin 26 plusasteen tienoilla ja tunsin saavani takaisin palasen kadotetusta kesästäni.

Kun ruoka oli tuhottu, lähdin kävelemään katua pidemmälle. Katua halkovalla puistobulevardilla kiinnitin huomiota useisiin eriskummallisiin patsaisiin. Ihmeellisiä pyllyveikkoja, lihavia kissoja, hyppiviä antilooppeja. Ei aivan varsinaisia neuvostoaikaisia suurmiehiä, joita olin odottanut kaupungissa näkeväni. 

Katua pidemmälle kävellessäni törmäsin vaikuttavaan näkymään. Edessäni seisoi arkkitehtonisesti hyvin kummallinen pytinki, joka herätti ensimmäisenä mielikuvia Game of Thronesin Mereenistä sekä jonkinlaisesta egyptiläisestä temppelistä. Heti rakennuksen ovelle astuttuani alkoi sataa. Ja sehän saattoi merkitä vain yhtä asiaa - sisälle oli mentävä.

Ja voi kyllä, pytinki osoittautui melko suureksi modernin taiteen keskukseksi, Cafesijan Centr for the Artsiksi. Sisäpuolella kerroksesta toiseen liikuttiin liukuportaiden kautta, ja jokaisessa kerroksessa oli oma pihansa, jolla oli oma erikoinen ulkoasunsa ja omat taideteoksensa. Joidenkin pihojen toisella puolella sijaitsi toisella myös erillisiä näyttelysaleja. 

Keskuksen taideteokset olivat näyttäviä, kookkaita ja vangitsevia. Minne tahansa päänsä käänsi, löytyi jokaisesta suunnasta jotakin katsottavaa, joka kutsui luoksensa. Vain muutama minuutti keskuksessa, ja tajusin olevani Liisa Ihmemaassa. Ja otin siitä tietysti kaiken irti.

Kun lähdin ulos keskuksesta sen korkeimpien pihojen kautta, piirtyi taivaalle yhtäkkiä sateenkaari. Kaikki loksahti paikoilleen. Se hetki on jäänyt mieleen tältä matkalta erityisen taianomaisena. Silloin viimeistään ihastuin kaupunkiin.

Kipusin vielä keskuksen yläpuolella sijainneelle aukiolle, josta oli hienot näkymät kaupungin ylle. Araratkin taisi kajastaa. 

Museota ihmeteltyäni lähdin etsimään seuraavaa yleistä mielikohdettani - paikallista ooppera- ja konserttitaloa. Taloa ei voinut olla löytämättä, ja pian lunastin sen vieressä sijainneelta lippuluukulta lipun seuraavan illan konserttiin - Aram Hatsaturjania Armenian filharmonikoiden soittamana, tietysti. Lippu kustansi noin kaksi euroa, eli ei juuri mitään. Ai että kun olin tyytyväinen.

Koska en olisi oven varoittelevien opastetekstien jälkeen kehdannut lampsia konserttiin goretexeissa, pääsin kokeilemaan seuraavaa eksperimenttiä - shoppailua armenialaiseen tapaan. Jokaisessa vaatekaupassa myyjä lyöttäytyi heti seuraani tarjoamaan henkilökohtaista palvelua. Hänelle annettiin kaikki vaatteet, joita halusi sovittaa, ja hän seisoi kiltisti pukukopin takana ojentamassa seuraavia vaatteita ja tarkistamassa peilistä vaatteen istuvuutta, ja kommenttiakin sain, tietysti. Sovittelin luoja ties mitä röyhkeitä kaulapanta- ja samettiunelmia - värejä ja materiaaleja löytyi aivan joka lähtöön. Aina kun huomasin liian pienen hameen kinnaavan, esitin myyjille epäilykseni siitä, että saatoinpa valita väärän koon. Mutta vastaukseksi sain aina saman, ei, ei, ei, juuri tuo on sinun kokosi. 

Ihailtavaa positiivisuutta.

Illan istuskelin mukavassa kadunvarsi-tapaspaikassa, ja totesin, että Jerevanin ravintolatarjontakin on hinta-laatusuhteeltaan melkoisen kelvollinen. (Erityinen plussa myös viimeisen päiväni vegekahvilan monipuoliselle lounaskombolle!)

Konsertti-ilta olikin sitten suunnilleen ainoa päivä matkalla, kun jaksoin meikata ja laittautua. Siitä (ja hankkimastani Ukraina/Ruotsi-topista) oli siis napattava todisteeksi kuva, kaikkien niiden täysrujojen snappien vastapainoksi. Heja!


Itse konserttitalokokemus oli eurooppalaiseen tyyliin tottuneelle aikamoinen elämys. Rakennuksen sisällä saattoi suorastaan kuulla ajan rattaan pysähtyneen 1960-luvulle tai jonnekin niille main. Minkäänlaista eteispalvelua tai opasteita ei näkynyt missään, joten tungin goretex-henkisen takkini nyytiksi kainalooni ja jatkoin matkaani.

Olen tietysti suuri väliaikatarjoilujen fani, joten lähdin heti etsimään suun kostuketta. Pian löysinkin "ravintolapalvelut", eli pohjakerroksen, jossa istua töröttivät lupsakan oloiset viulistiukot röökit huulessa savua tuprutellen. Tiskillä oli tarjolla jonkinlainen kuivakka pulla, ja kahvia saattoi ostaa viereisestä kahviautomaatista. Ajattelin tulleeni ehkäpä orkesterin taukotilaan, mutta pian huomasin, että kaikenkirjavaa väkeä alkoi kerääntyä paikalle sen verran, että kyse oli tosiaankin talon ravintolapalvelusta. Ostin pullollisen vettä ja asetuin aistimaan sankkaa savua pöytään. Ehdin vielä nautiskella kauniista kalustejäte- ja nuottitelinekasasta naisten käymälän (josta 80% vessojen ovet olivat hajalla eikä paperista ja toimivista käsienkuivausvälineistä ollut tietoa) vierellä ennen siirtymistäni hieman idyllisempiin maisemiin. Konserttisaliin.

Liput olivat toki paikkanumeroidut, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Leidi ovella osoitti minulle satunnaisen vapaan paikan. Onneksi ei tullut ostettua kalliimpaa lippuluokkaa. En ollut kovin yllättynyt siitä, että konsertti ei tietenkään alkanut tarkasti ajallaan. Saliin saapui ihmisiä hyvin leväperäisesti. Koska olin lukenut ovelta lapun, että konserttiin ei saa tulla tietynlaisissa asusteissa ja rynnännyt sen vuoksi paniikissa vaatekaupoille maan tapoja kunnioittaakseni, tyrmistyin kun näin paikalliset ihmiset, jotka valuivat sisään saliin. Perkele vieköön, niillähän oli yllään aivan tavalliset vaatteet! Jopa goretexiakin vilkkui. Tunsin oloni niin huijatuksi. 

Yleisö käyttäytyi hyvin eri tavalla kuin suomalainen konserttiyleisö. Kellään ei ollut missään vaiheessa kiire minnekään, kukaan ei tuntunut suunnilleen edes huomaavan orkesterin saapuneen lavalle, ja viimeiset kuulijatkin painelivat paikalle aivan viime tipassa. Tänne oltiin tultu tekemään vain yhtä asiaa - kuuntelemaan musiikkia. Ei mitään häslinkiä, ei krumeluuria - vain muziikkikhyltuuria.

Pian orkesteri mateli (kyllä, mateli) lavalle. Salin akustiikka ei ollut mikään loisteliaista loisteliain, mutta kun kaikenlaisia jatkuvia sortovaiheita kokeneen pienen maan kansallisorkesteri soittaa tunnetuimman säveltäjänsä tuotantoa täydellä tunteella ja hiki hatussa, niin onhan se aika hienoa. Pieni ja outo maa, mutta niin kovin hassu ja sympaattinen. Ja kuten olinkin jostakin lukenut, armenialaiset ottavat taiteensa tosissaan. Ja sietääkin ottaa, sillä sitä maa on kyllä täynnä - hienoa taidetta.

Jerevanissa kaikki tuntui melko helpolta, ja ihmiset vaikuttivat jotenkin sekä hyvin hienostuneilta että rennon ystävällisiltä, rehellisiltä mutta sopivalla tavalla hasardeilta. Ainoa harmitukseni oli se, ettei kaveriporukkani ollut mukana, sillä kaupungissa olisi varmasti ollut huikeaa viettää jonkinlainen rentoutumis-, taide- ja bileviikonloppu siinä kaikista omimmassa seurassa. Onneksi kuitenkin viimeisellä illallisella vieressäni istunut nuori pariskunta tarjoutui ystävällisesti pitämään seuraa. Että oltiin sitä miten tahansa treffeillä, niin ulkomainen vieras otetaan ystävällisesti mukaan.

Kiitos siis Jerevan, teit vaikutuksen! Seuraavaksi luvassa asiaa Jerevanin herättelevimmästä nähtävyydestä sekä pientä kritiikkiä Suomelle.

 

Lue edellinen matkapostaus Georgian seikkailuista tästä. Seuraava postaus vie syvemmälle Armeniaan ja maan traagiseen historiaan.

Tulossa:

Armenia ja armenialaisten kansanmurha
Musiikki
Yksin matkustaminen

 

PS. Tykkää Räyhälä-blogista myös Facebookissa!

 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Vuoden pimein aika, jaddajaddajadda. Mediassa kohistaan iloisista väreistä ja jostakin hyggestä, eli siitä, että marraskuussa kannattaa sytyttää kynttilöitä sekä lukea kirjoja ja lehtiä niinkuin ihanat trendikkäät tanskalaiset tekevät (buahah). Mutta kun perushyggeilyä on tehnyt jo useamman illan putkeen ja siitäkin huolimatta väsyttää, on aika ottaa käyttöön ns. järeät aseet.

Reetta Harharetkiä-blogista esitteli aiemmin omat vinkkinsä, ja kysäisi muiden vinkkejä siinä samalla. Päätin tarttua itsekin aiheeseen ja heittää omat simppelit selviytymiskeinoni ilmoille. Tässä ne ovat, kaikessa kauneudessaan:
 

 

What would Räyhälä do?

 

1. Nuku.

Laita nukkuminen kaiken edelle. Ainakin sosiaalisten suhteiden, työasioiden, liikunnan ja ylimääräisen netissä roikkumisen. Pistä siis pää tyynyyn aikaisemmin ja nosta pää tyynystä vasta kun on valoisaa. Jos olet ollut kaukaa viisas, olet ennakoinut marraskuun ja vähentänyt työmäärääsi jo etukäteen karsimalla kaikki ylimääräiset velvollisuudet minimiin.

2. Lue.

Unohda ympäröivä todellisuus tarttumalla kirjaan, joka ei ole mikään lifestyle-opus tai käsittele ainakaan itsensä kehittämistä tai minkään sortin parannuksen tai elämänmuutoksen tekemistä. Marraskuussa ja talvella on ihan ookoo jumittaa keskeneräisenä ihmisriepuna juuri siinä pisteessä, jossa sattuu olemaankin. Ja ahmia tekstiä siinä samalla.

3. Luo.

Maalaa, piirrä, askartele, kirjoita, tanssi, tee musiikkia tai jotakin missä ei ole sääntöjä. Älä tunne huonoa omaatuntoa siitä, ettet soittele kavereille ja ole ehdottamassa yhteistä tekemistä joka illalle. Hittovie, nyt on varsin hyvä tekosyy jäädä neljän seinän sisälle vaikka joka päivä!

4. Juo.

Anteeksi kovasti - tämän vinkin perusidean taisin varastaa nyt siltä hyggeltä. ("Hygge" on muuten ihan saletisti myös jonkun helvetin rasittavan jäbän nimi.)

Juo. Vettä - kuumaa, kylmää, hiilihapotettua, maustettua, mitä vaan. Olutta, viiniä, glögiä tai mitä vain mielesi tekevi. (Huom. Krapula ei tosin empiiristen tutkimustemme perusteella paranna marrasahdistusta, puhumattakaan mahdollisesti useamman päivän kestävästä ajatuskoomasta ja päänsärystä, eli suosittelen ottamaan alkoholin kanssa ns. "maltillisesti".) Valitse juomavaihtoehdoista sitä vähän parempaa ja kalliimpaa, mutta vähemmän. Tai miksei enemmänkin. Onhan sentään se synkkä ja myrskyinen marraskuu, ja jos olet ollut yhtä ankara veroprosentillesi kuin minä, voit jo ryhtyä odottamaan vuoden parasta päivää - veronpalautusten maksupäivää.

Vinkkiä voi ja saa kustomoida tietysti omaan elämäntilanteeseen sopivaksi.

5. Ui.

Kuka hullu lähtee rehkimään loskan sekaan, kun voi kauhoa itseään eteenpäin vedessä ja lämmitellä lähes paleltuneet raajansa takaisin elävien kirjoihin saunassa? Helsingissä suosittelen marrashoidoksi erityisesti ihastuttavaa Yrjönkadun uimahallia, jossa pulikoinnin lisäksi voi hankkia oman "hytin" ja tilata pöytään sapuskaa. Niin, syöminen tosiaan unohtui mainita, mutta sitä kannattaa myös harrastaa kaikkien edellisten vinkkien lomassa, lukuunottamatta korkeintaan nukkumista.

6. Sukella samettiin.

Ei uimista ilman sukelluksia. Sitä voi kuvitella olevansa ihan joku arvokkaampikin barokkiprinsessa tai vastaava, kun hankkii samettisen koltun. Itselläni tosin lähti mopo keulimaan Tukholmassa, ja päädyin ostamaan samettimekon lisäksi myös samettileggingsit ja kuvassa näkyvän samettisen mekon, joka oli luultavasti suunnattu (ainakin henkisesti) viisivuotiaille. Tätä on siis olla nuorekas.

 

Hymy pyllyyn ja jappadiaadaa! Toisin sanoen, marraskuu on ilmeisesti vain asennekysymys. Ja paras asennehan on se, että yhtään mitään ei tarvitse tehdä. Oi, olisipa aina marraskuu! 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Siinä se nyt sitten on, pelko kävi toteen.

 

Make America grab them by the pussy again.
 

Jos sinäkin podet Trump-järkytyskrapulaa ja haluaisit heittää jotakin alas ikkunasta, niin pienestä soittolistastani saattaa olla apua akuuteimpiin oireisiin. Voit linkata myös omat päivän teeman mukaiset järkytysbiisisi kommenttiboksiin. Arvostaisin sitä suuresti.

Lataa soittolista tästä.

Maailman asioiden kehityssuunnan perusteella viemäriin ollaan menossa. Itse aion uida vastavirtaan entistäkin kovemmin ja ampua hirviöitä kuvitteellisella ritsallani silmään.

B-bye.

Share