Ladataan...
Räyhälä

Aikuiset ihmiset katsovat asiakseen solvata julkisesti lapsia (ölömölö ölölöö, kehtaavatkin muslimilapset virpoa), Halla-Aho pelaa keppisotaansa terroristien pussiin idioottimaisilla ulostuloillaan, Trumpin ukko Jenkkilässä huutaa uliuli, lapset kertovat televisiossa kerrassaan vastenmielisistä rasistista kohtaamisista kanssaihmisten kanssa, maailmassa paukkuu (nykyään myös täällä Euroopassa), ja James Hirvisaari toivoo suvakkihuorien kuolemaa. Tällä hän viittaa ilmeisesti myös minuun, sillä hänen kielessään suvakki tarkoittaa ihmistä, joka on hänen kanssaan eri mieltä lähes kaikesta, ja huoralla taas naisia, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä lähes kaikesta. Ookoo, James. 

Tämä maailma on ollut aina jollain tasolla sairas, mutta viime aikoina sairaus on tullut ilmeisesti jonkinasteiseen terminaalivaiheeseen. Haluaisin sulkea kaiken tämän paskan ajatusteni ulkopuolelle ja keskittyä vain hyviin asioihin, mutta toisaalta homma alkaa mennä jo sen verran yli, että enemmän kuin lannistunut, alan olla todella vihainen. 

Tällä hetkellä ei tunnu oikealta säästellä yhtään sanoissaan, edes arkisessa keskustelussa. Silloinkaan, kun jonkin asian voisi esittää ehkäpä hieman kauniimmin. Tekee mieli haistattaa paskat yleisesti ihan kaikelle. Pitäkää tunkkinne, pitäkää valkoinen, patriarkaalinen ja heteronormatiivinen Suomenne.

Näillä puheilla haluaisin vain ihan yleisesti mainita, että arvostan ihan älyttömän paljon jokaista ihmistä, joka puuttuu havaitsemiinsa epäkohtiin, puolustaa heikompaa, tarttuu vaikeisiin aiheisiin muita kunnioittaen ja jaksaa käydä asiallista keskustelua silloinkin kun ei enää tarvitsisi. Arvostan jokaista, joka tekee jollain tavalla työtä tasa-arvon ja ihmisoikeuksien sekä niiden toteutumisen eteen ja riskeeraa oma sietokykynsä, hyvinvointinsa ja jopa ystävyyssuhteensa niiden takia.

Enkä itseasiassa edes pelkästään arvosta, vaan jopa rakastan. Te älykkäät, inhimilliset ja uskomattoman sitkeät kanssaihmiset olette välillä ainoa valonpilkahdukseni tässä synkässä ja ahdistavassa maailmassa. 

Ja mä alan tällä menolla ihan just harrastaa tuota videolla näkyvää KRUMPINGIA, jota maailma kaipaa niin helvetisti enemmän kuin mitään Trumpingia. Mutta ihan ensialkuun kävin ilmiantamassa James Hirvisaaren twiitteineen, ja samaan haastan myös kaikki muut suvakkihuoritellut.

#suvakkihuoratunited
#hirviösaarellekyytiä

Ladataan...
Räyhälä

Olen yrittänyt viime aikoina kovasti miettiä itselleni sopivaa tekemistä työasioiden vastapainoksi. Ainoana vaatimuksenani on, että sen pitäisi antaa mahdollisuus jonkinlaiseen itseilmaisuun ja viedä ajatukset täysin pois kaikista vielä toistaiseksi suorittamattomista työtehtävistä ja epäselvistä mielen päällä vellovista asioista. Oman musiikin tekeminen on osoittautunut kaikesta harrastusmeiningistään huolimatta ihan oikeaksi työksi, jolle pitäisi varata kalenterista aikaa suunnilleen kokonaisiksi päiviksi kerrallaan. Koska tähän ei ole ollut kovin usein mahdollisuutta, olen ruvennut pohtimaan jonkinlaisen tanssiharrastuksen aloittamista.

Sopivinta tanssilajia mietiskellessäni olen tullut katselleeksi läjän monenlaisia tanssivideoita YouTubesta. Aina tanssivideoita ja esityksiä katsellessani ajaudun jonkinlaisen superfiiliksen valtaan: kuinka siistiä onkaan, että ihmiset pystyvät luomaan yhdessä jotakin tällaista. Ja miten hienoa, että tanssijat voivat kokea musiikin niin vahvasti, että saavat vietyä musiikilliset kokemuksensa oman kehonsa läpi mitä moninaisimpia koreografioita luoden.

Tanssi on hieno laji, jota käyn harmikseni katsomassa aivan liian harvoin. Vaikken niinsanotusti "tiedä tanssista mitään", on aina miellyttävää katsella muiden luomia kokonaisuuksia tyylilajista riippumatta - aivan kuten ihminen, joka ei ole koskaan soittanut pihaustakaan mistään instrumentista tai nuotista, voi nauttia suunnattomasti muiden kasaamista esityksistä. Ehkäpä juuri siksi tanssia on niin mielenkiintoista katsoa, kun sitä ei yritä järkeistää ja eritellä millään tavalla itselleen.

Jos tanssin katselu kiinnostaa sinuakin, annan pienen menovinkin huhtikuulle. Helsingissä järjestetetään 7.-10.4. jo yhdeksättä kertaa Suomen ainoa tanssielokuvafestivaali Loikka. Se on kasvanut pienen marginaalipiirin tapahtumasta kansainväliseksi ja alallaan arvostetuksi festivaaliksi, jonka pääpaino on lyhytelokuvissa, mutta joka pitää sisällään myös dokumentteja sekä pitkiä elokuvia ja musikaaleja.

(Kuva: Courtesy of Scanbox Entertainment)​

Erityisen kiinnostavaa Loikan ohjelmistossa on tänä vuonna Pohjoismaiden ensi-iltansa saava iranilainen tanssielokuva Desert Dancer (2015), joka näytetään 10.4. Elokuva kertoo tositarinan iranilaisen koreografin ja ohjaajan Afshin Ghaffarianin elämästä. Tarina sijoittuu Iraniin vuoden 2009 presidentinvaalien alle, jolloin kulttuuriin kohdistuva sensuuri ja vainot olivat voimakkaita. Teos kuvaa kuinka Ghaffarian riskeeraa henkensä järjestämällä salaisen tanssiesityksen keskelle autiomaata. Naispäosassa nähdään Slumdog millionaire -elokuvasta tuttu Freida Pinto.

 

Mukana on tietysti monenlaista muutakin mielenkiintoista tanssipainotteista filmiä aina yhdestä lempielokuvastani Billy Elliotista Vantaan Vaskivuoren lukiolaisten kuratoimaan musiikkivideosarjaan. Festivaali tekee myös ammattilaisohjelmistoa, jossa yhtenä teemana on äänisuunnittelu ja musiikki. Aiheesta järjestetäänkin musiikin ja äänen merkitystä elokuvalle avaava luentokokonaisuus yhdessä Sibelius-Akatemian kanssa.

Joten mikäli tanssi ja kaikenlainen kulttuuri sen ympärillä kiinnostaa, tsekkaa Loikka-festivaalin ohjelmatarjonta. Jos tanssielokuvan maailma kuulostaa vielä turhan vieraalta, kannattaa tutustua erityisesti tanssielokuvan ensikertalaisille suunnattuun Easy Access -näytökseen.

Ja mikä parasta, vuonna 2016 Loikka tekee yhteistyötä Amnestyn kanssa sanan- ja ilmaisunvapauden puolesta. Jokaisesta myydystä hyväntekeväisyyslipusta (10€) lahjoitetaan 2 euroa Amnestyn ihmisoikeustyöhön.

Ota siis Loikka tanssielokuvan maailmaan! Arvon blogissani kahden hengen liput Diversity- ja Easy Access-tanssielokuvaesityksiin. Esitykset ovat Kino Andorrassa perjantaina 8.4. klo 19.30 (Diversity) sekä lauantaina 9.4. klo 17.15 (Easy Access). 

Osallistu lippuarvontaan kommentoimalla postausta yleisesti tai kertomalla millaisen tanssin katsomisesta nautit sunnuntaihin 3.4. klo 23.00 mennessä. Voittajia arvotaan siis kaksi, ja arvonnan teen 4.4.

Onnea matkaan!

Ladataan...
Räyhälä

Satuinpa tässä alkuvuodesta näkemään televisiossa vilauksen ohjelmasta nimeltä Au pairit Los Angelesissa. Aluksi ihmettelin tätä sangen maikkarimaista ohjelmaformaattia, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että ei helevata nyt tällaista realitypaskaa taas, mutta kuin taikaiskusta huomasin katsoneeni jakson loppuun.

Pian etsinkin jo innolla lisäjaksoja Areenasta, sillä vasta nyt muistin itsekin olleeni joskus au pair, ja melkoisen huonolla menestyksellä vieläpä. Katsoin kauden alusta loppuun, ja verestin vanhoja muistojani aiheen parissa.

Muistin taas sen miltä tuntuu olla oikeasti nuori. Haluta kotimaasta pois hinnalla millä hyvänsä. Uskoa omaan rajattomuuteensa, ja siihen, että sitä voi sopeutua mihin vain. Janota uusia maisemia, uusia seikkailuja ja kokemuksia. Kuvitella tietävänsä.

Muistin miltä tuntui köpötellä päivän päätteeksi portaikkoa pitkin yläkertaan, paikkaan, jossa hittovie sain olla rauhassa omien ajatusteni kera ja hengittää raikasta järvi-ilmaa. Miltä tuntui kipitellä lähes alppitason kukkuloita keväisessä Etelä-Saksassa ja kävellä somia pieniä polkuja halki pikkukylän ja sitä ympäröivän järven oikeine sysimetsineen.

Mutta sitten muistin myös sen, miltä tuntui olla ilman ystäviä ja perhettä. Sönköttää peruskoulun saksalla. Sanoa, ettää ei kiitos enää ja jättää millintarkat hotellisiivoukset, kylmä ja naama sanonko minkä milläkin oleva perheenäiti, ja miltä tuntui kuulla se litania millainen minä olin, miten vähän tiesin mistään mitään ja miten huono olin missäkin.

Paskan määrä on vakio, mutta jumalauta silloin en jäänyt kuuntelemaan ja nöyrtymään, vaan pistelin tavarat kasaan ja käppäilin aamun tullen juna-asemalle, kahden viikon työpanoksesta saamieni huikeiden kuudenkymmenenviiden euron turvin. Kevät oli kauneimmillaan.

Siitä alkoi minun vapauteni, minun itsenäisyyteni ja minun aikuisikäni, pienellä juna-asemanpahasella keskellä kauneinta Schwartzwaldin metsää. Siitä alkoi eeppinen matka, jonka ensimmäinen etappi oli Berliini, ja jonka loppua saan vielä odottaa toivottavasti useamman vuosikymmenen.

Ensiaskeleet Berliinin Hauptbahnhofilla olivat huumaavat. Minä olin yksin maailmassa, minä olin matkalla jonnekin. Söin yksin puistossa elämäni ensimmäiset take away -sushit, ja huuhdoin murheet alas raikkaalla oluttuopillisella kaupunkiin saapuneen ystävän kanssa. Tiesin, että elämä jatkuu, tai pikemminkin alkaa. Juuri täällä Unter den Lindenillä, joka oli silloin maailman kaunein paikan nimi. Ja että kaikki se köhnä, mitä olin koko siihenastisen elämäni aikana kokenut, tulisi vielä lopulta katoamaan.

(Se mikä lopulta oikeasti katosi, oli koko matkasta otettu valokuvanippu. Ne kuvat ihan oikeasti katosivat. Mielessäni on vain yksi valokuvamuisto koko matkasta, joten ehkäpä tässä on nähtävä jonkinlaisen kohtalon sormen peliin puuttuminen - tästä matkasta ei ole kuvia, mutta muistoja sitäkin enemmän. Jos saan ne kuvat vielä joskus käsiini, taidan tirauttaa pari kyyneltä.)

***

Kun Los Angelesin jaksot oli katsottu loppuun, pistelin heti perään ensimmäisen tuotantokauden, joka sijoittui Lontooseen. Muutama päivä sitten Areenaan ilmestynyt uusi Australia-tuotantokausikin tuli taputeltua saman tien.

On aivan älyttömän mielenkiintoista ja hienoa päästä seuraamaan nuoria juuri tuossa itselleni hyvinkin tutussa vaiheessa: kun osa elämästä jää taakse, ja mieli on täynnä selittämätöntä odotusta, toivoa uudesta alusta. Ja kun unelmat väistämättä jollain tasolla särkyvät, eikä omaa itseään osaa vielä katsoa kauempaa.

Jokainen ohjelmassa esiintynyt au pair on tehnyt matkansa omassa kehitysvaiheessaan - jotkut selvästi vielä täysin vailla minkäänlaisia kasvukokemuksia, jotkut jo hyvinkin pitkällä itsetuntemuksella ja niinsanotusti matkassa tarvittavalla asenteella varustautuneena. Oman lisänsä ohjelmaan tuovat paikalliset perheet, joihin mahtuu yhtälailla todella vastuullisen, järkevän ja sympaattisen oloisia pitkäpinnaisia vanhempihahmoja kuin täysiä mulkkuja ja sosiopaatteja tai tylsistyneitä aikuispissiksiä.

Au pairit on ohjelma, joka vie katsojankin läpi mitä moninaisimman tunteiden kirjon. Välillä meinaan kuolla myötähäpeästä, välillä haluaisin läimäyttää jotakuta ja huutaa suorat sanat milloin au pairille, milloin vanhemmalle. Toisinaan pyörittelen silmiäni ja välillä nauran katketakseni, ja välillä haluaisin ottaa pienen haavoittuneen au pair -vauvelin syliini ja tuuditella uneen muistutellen, että sinullakin on ihmisoikeudet, vaikka oletkin vieraassa maassa. Ja välillä haluaisin tarjota niille kyllästyneen näköisille vanhemmille bissen, ja huoahtaa: "voi noita nuoria..."

Joka ikisen kerran kun katson ohjelmaa, herää sisäinen nuorisotyöntekijäni, jonka läsnäolosta en ollut aiemmin tietoinen. Sillä nuorethan ovat aivan mahtavaa sakkia. Vittumaisia, naiiveja, bimboja, hölmöjä ja ihan yoloja, mutta kaikkine ongelmineen, herkkyyksineen ja unelmineen erittäin rakastettavia ja sympaattisia ihmisenversoja.

Ja jos nyt saisin lausua jotakin jollekulle au pairiksi haluavalle: täytän tänä vuonna 28. Olen hoitanut pikkuvauvoja ja lapsia sekä sukulaisille ja tutuille että päiväkodin palkollisena - pessyt pyllyjä ja vaihtanut vaippoja, syöttänyt, siivonnut jälkiä, leikittänyt, lukenut, laulanut, nukuttanut, pukenut ja kärräillyt paikasta toiseen. Sen lisäksi olen tehnyt kilometrikaupalla erilaisia töitä, matkustellut yksin, porukalla, kielitaidottomana, kielitaitoisena ja käynyt asumassa ulkomailla. Vasta tässä vaiheessa koen, että voisin ehkä olla henkisesti valmis työskentelemään au pairina ja pystyisin täyttämään isäntäperheiden toiveet, pitäen samalla itseni järjissäni. Mutta kyllähän minä tiedän, että 19-vuotiaana tällaiset asiat eivät hetkauta, vaan ne on mentävä kokemaan itse.

Eli siitä vaan. Menkää ja kaatukaa, jos on kaaduttava. Sillä omille jaloilleen nouseminen on voimaannuttavinta mitä maailmassa on.

YOLO.

 

Ladataan...
Räyhälä

Kun pääsin ensimmäisen kerran georgialaisen ruoan makuun Moskovassa vuonna 2013, mieleni ja kieleni valtasi vain yksi kysymys. Miksei tätä ole Suomessa? Venäjällä ja etenkin Moskovassa georgialaisia tai gruusialaisia (vanha termi Georgialle) keittiöitä tuntui piisaavan jokaiselle sormelle, eikä naapurimme Virokaan ollut jäänyt asiassa jälkeen.

Georgialaisesta ruoasta tuli siis herkku, jota sai nauttia ainoastaan ulkomailla. Jopa New Yorkissa ensimmäinen ajatukseni kaiken sen ravintolatarjonnan keskellä oli, että mistä täältä saa nyt oikein sitä georgialaista?

Olin jo niin epätoivoinen, että opettelin vääntämään itse pikku kätösilläni georgialaisia munakoisorullia, mutta nyt tilanne näyttää olevan muuttumassa Suomessakin. Fredrikinkadun Pikku Georgiastahan on saanut jo jonkin aikaa georgialaista lounasta, mutta varsinaista georgialaista ravintolaa on täällä saatu vielä odotella. Viime viikonloppuna monen fanin rukoukset tulivat kuulluiksi, sillä Sörnäisiin avattiin georgialainen ravintola nimeltä Georgian House. Tarinaan ravintolan takana voi tutustua vaikkapa tästä.
 

 

Ensimmäisen kuvan rullat ovat alkujaan Moskovasta, ja seuraavat omista kätösistä.

 

Sen lisäksi, että hurrasin vastikään avatulle ravintolalle, hurrasin vieläkin enemmän sen sijainnille, joka sattuu olemaan muutaman kivenheiton päässä kotioveltani. Eilen pääsin vihdoinkin testaamaan ravintolan antimia, ja ensimmäisestä kerrasta viisastuneena tiedän jo tilaukseni seuraavalle kerralle! (Joka on toivottavasti pian.)

(Kyllä. Ruoka katosi lautasilta lähes kokonaan ennen kuin ehdin hoitaa kuvausvelvollisuuteni.)

Jos jollain ei ole edes harmainta aavistusta siitä mitä georgialainen ruoka on, niin voisin suoraviivaistettuna väittää sen olevan jonkinasteinen sekoitus venäläistä ja turkkilaista keittiötä. Raaka-aineina käytetään paljon lihaa ja juustoja, mutta myös huomattavasti kasviksia aina sienistä ja pavuista munakoisoon ja pähkinöihin. Usein käytetyt mausteet ja kuriositeetit ruoassa ovat pari suosikkiraaka-ainettani, nimittäin korianteri ja granaattiomena. Ruoka sopii erittäin hyvin myös kasvissyöjälle, sillä tarjolla on paljon täyttävää sapuskaa myös ilman lihaa.

Ravintolaan kannattaa mennä ehdottomasti jonkinlaisella porukalla, ja iso osa annoksista jakaa. Itse tilaan aina mahdollisuuksien mukaan ainakin alkuun munakoisorullat (badrizani), määrittävimpiin georgialaisiin ruokatuotteisiin kuuluvan juustoleivän (hatsapuri), sen päälle papumuhennosta (lobio), ja pelmenejä muistuttavat nyytit (khinkali). Myös pähkinästä ja pavuista (tai joskus pinaatista tms.) tehdyt pehmeät pallerot (phkali) ovat hyviä. Syön harvemmin lihaa, joten paikalliset liharuoat ovat suurimmissa määrin vielä testaamatta. 

Hatsapuri ja khinkalit

Lobio

Badrizani

Georgian housessa ykkössuosikeikseni nousivat odotetusti badrizanit ja hatsapuri-leipä herkullisen lobion kanssa. Vaikka oli arkipäivä, en nauttinut annokseni kanssa suinkaan virkistävää ja krapulan ihan oikeasti parantavaa Borjomi-vettä, vaan lasillisen mehevää georgialaista punkkua. Ja kyllä kannatti.

Ravintolakokemus oli hyvä ja kaikin puolin ilahduttava, joskaan ei paras kokemani georgialainen. Yllättäen parasta georgialaista söin molemmissa Moskovan paikoissa, ja kaikki paikalliset ravintolat ovat vielä testaamatta (tosin matkahaaveeni tulevana syksynä alkavat näyttää entistäkin toteutumiskelpoisemmilta).  Käsittääkseni georgialainen keittiö sisältää paljon aluekohtaisia variaatioita niin valmistustapojen kuin nimien ja raaka-aineiden suhteen, joten samalta tuntuvat asiat voinee saada useammalla eri tavalla valmistettunakin. Eli lisää ravintoloita vain testailemaan!

Georgialaisen ruoan viehätys perustuu mielestäni hyviin raaka-aineisiin ja niiden simppeliin yhdistelyyn, sekä tuoreiden ja paistettujen kasvisten, sienten ja pähkinöiden monipuoliseen käyttöön. Olisikohan viehätyksessä ripaus tietynlaista vaikeasti tavoiteltavuuden intoakin, sitä en tiedä. Mutta kyllä nyt kelpaa - tästä lähtien tiedän missä tulen luultavasti viettämään bileiltojen jälkeiset ruokailuhetkeni. Kavereille sanon sen verran, että kutsukaa minut mukaan aina kun menette tänne. Seuraavaksi haluan testata sienikhinkalit, ehkäpä jonkun lihavartaankin, sekä tietysti kaikki vakioruokalajini.

Oi onnen päivää! Ja Ville Haapasalon georgialaista ravintolaakin odotellessa. Villen keittokirja löytyykin jo kotihyllystä.

***

Georgian House Restaurant

Hämeentie 62
Ma-to 10-22
Pe-La 10-23
Su 12-20
Puh. 045 3217404
www.georgianhouse.fi
 

 

Ladataan...
Räyhälä

Hiihhii, sainpas sinut kalastettua blogiini klikkiotsikon turvin ja itsekkäin tarkoitusperin! Nimittäin hommahan on nyt se, että maaninen vaatteidenviikkailuprojektini koki kliimaksinsa, ja kärräsin useamman säkillisen tavaraa myyntiin erittäin sympaattiseen putiikkiin nimeltä Vallilan stoori. Kirpputorin lisäksi Stoorissa toimii kahvila, pop-up-kauppa ja vinyylien myyntipaikka, eli siellä kannattaa toki vierailla muutenkin kuin kirppislöytöjä tekemässä.

 

Meikän (ja siinä sivussa myös suunnilleen koko suvun) vermeitä on myynnissä pöydässä numero 24, joten kipitä paikalle pikimmiten - tämä tilaisuus kestää vain ensi viikon torstaihin asti. Vaatteita ja tavaraa on kaikille sukupuolille ja ikäryhmille (vauvoja ja pikkulapsia lukuunottamatta), ja seasta löytyy niin käyttämättömiä merkkivaatteita, vintage-kuteita kuin trikoota ja beniniläistä batiikkikäsityötä. 

Be there!

Räyhälän maanmainio megakirppis

Pe 4.3 - To 10.3. / Vallilan stoori

Sturenkatu 36  

Pöytä 24

ma-pe 10-18

la 10-15