Ladataan...
Räyhälä

Kun pääsin yliopistoon vuonna 2008, alkoi postiluukustani tipahdella tasaisin väliajoin julkaisu nimeltä Ylioppilaslehti. Vaikka noihin aikoihin mediakriittinen heräämiseni oli huipussaan, en muista kiinnittäneeni julkaisuun juurikaan huomiota. Mitä nyt lueskelin, tuhahdin ehkäpä jollekin kohdalle, unohdin ja heitin paperinkeräykseen.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin toden totta turhautua opiskelijoiden nimissä marssivaan julkaisuun, jonka tehtävänä olisi omasta mielestäni pitänyt olla ympäröivän maailman, yliopiston ja yhteiskunnan terävä tai ainakin hauska reflektointi, mutta jonka suunnilleen jokainen juttu käsitteli yhtäkkiä seksiä. Seksiä, seksiä, seksiä. Kikkeli pimppi pissa kakka pylly palli kulli jne.  

Ärtymykseni ei lieventynyt myöhempinä opiskeluvuosinanikaan. Eikä näköjään vieläkään - kantaahan postiljooni meille lehden vielä poikaystävän opiskelijastatuksen vuoksi. Milloin lehden sivuilla revitellään toimittajien henkilökohtaisilla seksikokemuksilla, pakottaen muut kuvallistamaan päässään mitä moninaisimpia likaisia mielikuvia, milloin toteutetaan kakkafetissiä bussin penkillä asiaa samalla dokumentoiden.

Sen lisäksi, että lehden jutut ovat suurimmissa määrin hyvin epäkiinnostavia, ala-arvoisia ja mukanokkelia pikkuhauskoja tölväisyjä, olen käsittänyt useammaltakin puolelta, että Ylioppilaslehden ja koulukiusaamisen tiet ovat risteytyneet ilmeisen monta kertaa muuallakin kuin lehden sivuilla.

Lehden viimeisin episodi kohdistui taas aivan järjenvastaisella tavalla aivan kummalliseen kohteeseen. Yhtä käsittämätöntä kuin paskominen bussiin, on tämä seksuaaliterapeutti Maaret Kallioon kohdistunut ripulisonta, jonka tarkoitusperät ovat todellakin hämärän peitossa. 

Tämä ei vaan ole hauskaa. Tämä on turhauttavaa, lapsellista, mielikuvituksetonta, riman alittamista. Tämä on surullinen todiste siitä, että julkaisu on ollut huonoissa käsissä jo pitkän aikaa.

Ja mitä näistä opinahjomme journalistinalkujen kollektiivisista sekoiluista on seurannut? 

Ilmeisesti lehden tekijät jatkavat vuodesta toiseen riemukasta voittokulkuaan suomalaisen median kentällä tanner tömisten, josko sitä ihan vaikka seuraavaksi Rita Tainolaksi tai Ulla Appelsiniksi. Kuukausiliite, iltapäivälehdet ja juorujulkaisut palkkaavat varmasti vastaavanlaisia nokkeluusnikkareita riveihinsä enemmän kuin mielellään. 

Dear Ylioppilaslehti. Jos toimisin oppienne mukaisesti, niin kakkaisin julkaisunne päälle ja lähettäisin sen postiluukustanne. Saattaisinpa tökätä vielä hieromasauvankin pakettiin kasaa komistuttamaan, ja kirjoittaa kokemuksestani jutun. 

Mutta en viitsi ryhtyä moiseen. Sen sijaan minulla on kaksi ehdotusta:

1) Uudistatte lehtenne linjan täysin, myönnätte mokanne, hautaatte jatkuvan ylimielisyytenne ja opitte virheistänne. Ryhdytte tekemään parempaa journalismia, vaikka se tuntuisikin teistä aivan ylitsepääsemättömän vaikealta.

2) Lopetatte paperin tuhlaamisen. Niin julkaisunne painattamisen kuin julkipaskomisen osalta. Luonto säästyy, ja lehden painatukseen budjetoidut varat voidaan käyttää muiden opiskelijalehtien tukemiseen.

Sirkustahan tämä koko homma on ollut jo pidemmän aikaa, mutta haluaisin nyt vain sanallistaa vuosia kestäneen vitutukseni koko nivaskaa (ja oikeastaan koko kotimaisen jätelehdistön kimaraa ja vastuutonta journalismia) kohtaan.

Ei jatkoon.

Ladataan...
Räyhälä

On keskiyö. Vain räntää, sumua ja sadetta. Mutta yhtäkkiä jotkut asiat alkavat vain tuntua kovin kirkkailta. Yhtäkkiä löytyy yksi uusi ääni, jonka ympärille voi rakentaa. 

Musiikkiprojektini MY GLOOMY TUNES on saanut nyt levätä tovin. Sitä on ilmeisesti kehittynyt tekijänä johonkin uuteen suuntaan, sillä ensimmäiset lähes valmiit biisit alkavat muuttua harjoituskappaleiksi, ja vanhat biisit saavat uusia olomuotoja. Softa on vaihtunut, uudet ja tehokkaammat työstämistavat alkaneet löytyä (puhumattakaan päänsisäisestä psyykkausprosessista), ja olen melko positiivinen sen suhteen, että ensimmäinen biisini saattaisi olla valmis vielä tänä keväänä.

Hienoa, jännittävää, hermoja raastavaa, vähän noloakin. Ja kaikesta huolimatta niin pakollista.

Ja jos olen ehtinyt jo jotakin oppia, niin sen, että enää en anna kaiken maailman elämän tulla väliin. Joidenkin asioiden suhteen täytyy olla itsekäs.

Ladataan...
Räyhälä

Se on kuulkaahan KEVÄT isolla K:lla!

Meikäläisen kevät ei aina suinkaan ala siitä hetkestä jolloin saa vetää tennarit jalkaan ja tallata kivistä ja hiekasta siivottuja katuja, vaan siitä hetkestä kun aurinko paistaa suoraan silmiin ja yhtäkkiä tekee mieli laittaa soimaan ihan täysillä virallinen kevätbiisini, Airin Alpha Beta Gaga.

Edellä mainitun biisin jäljiltä on hyvä palata vanhoihin kevätklassikoihin, erityisesti tässä postauksessa esiintyneen aikakauden huippusuosikkiini Goldfrappiin, jonka vanhempi tuotanto (Felt Mountain ja Black Cherry -albumit) tuli kuunneltua aivan puhki tuolloin. (Huom. Myös videon upeat järvi- ja vuoristomaisemat!)

Tämän kevään löytö ja yksi aurinkokävely- ja lenkkeilysoundtrackeistani on ollut aivan ihanan Faraon albumi Till It's All Forgotten. Ja kuten niin moni muukin minua puhutteleva musamuija, on tämäkin tyyppi Norjasta. (Seuraavaksi voisinkin muuten muuttaa sinne, koska jotakin siellä tehdään oikein.) Koko albumin voi kuunnella tästä videosta. Inhoan sanan inspiroiva käyttöä melkein kaikissa yhteyksissä, mutta minulle tämä albumi on ollut sitä. Olisipa aikaa pyörittää omaakin musatehdasta eteenpäin!

Kevätkiireiden ja erilaisten aivomyrskyjen jyllätessä tekee usein mieli kuunnella myös absurdia levotonta synteettissekoilua tyyliin Aphex Twin ja Squarepusher, ja tähän tarkoitukseen istuu hienosti myös kanadalainen Venetian Snares. Vielä en ole ehtinyt kuunnella koko laajaa tuotantoa, mutta hittovie kun nämä soundit korvilla kävelee paikasta toiseen ja tuijottaa hölmönä kaikkea mikä edessä liikkuu, niin aivotkin nollaantuu. Tai jotakin kummallista niissä tapahtuu. Eli stressiterapiaa, kyllä kiitos. Ja Gloomy Sunday -remixikin, kyllä kiitos kiitos.

Ja viimeisenä muttei vähäisempänä: yksi kevään kauneimmista biisilöydöistäni, The Paper Bride ranskalaiselta yhtyeeltä nimeltä Poni Hoax.

 

Kyllä hykerryttää taas tämä hyvän musiikin määrä.

**

Ps. Postauksen upean pitkään harkitun ja useiden tuntien valmistelua vaatineen kuvituskuvan taustana sai kunnian toimia pöydällä lojunut vanhan opinahjoni opiskelijoiden toimittama musiikkiaiheisiin keskittyvä Synkooppi-lehti, jota voi tätänykyä lukea myös verkossa. Suosittelen!

Ladataan...
Räyhälä

Viimeisimpinä viikkoina en ole osannut kirjoittaa ollenkaan siitä mitä tunnen. Välillä en ole ehtinyt, mutta välillä en ole ihan oikeasti osannut, sillä olen yrittänyt vasta kuulostella sisälläni puhuvia ääniä.

Tuntuu, että olen kasvamassa kohti jotakin. Alan ymmärtää enemmän asioita itsestäni ja niinkutsutusta tulevaisuudestani. Alan ymmärtää mikä nykyhetkessä mättää. Alan ymmärtää, että minun ei ole pakko vain puskea hampaat irvessä eteenpäin.

Voin ihan hyvin pysähtyä, ottaa askelia taaksepäin, sivulle ja toiselle, ja laittaa menemään vaikkapa tanssien. 

Minun ei ole mikään pakko elää ja toimia niinkuin olen tottunut, eikä minun ole pakko pitää kiinni muistoistani ja kokemuksistani. Minun ei tarvitse vaalia jotakin aiemmin tekemääni, vaan olen täysin oikeutettu vaihtamaan suuntaa; opettelemaan jotakin uutta, luopumaan siitä mikä ei enää innosta.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, että haluan päivieni koostuvan asioista, joilla on merkitystä minulle itselleni kaikilla tasoilla. Haluan mennä kohti suuntaa, jossa minä päätän ja hoidan - jossa saan olla suora ja rehellinen. En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan - enkä varsinkaan asioita, jotka repivät minua salakavalasti sisältäpäin joka helvetin päivä. Olen kaikista tyytyväisimmilläni silloin kun saan vain olla itsekseni kaikessa rauhassa ja kirjoittaa. Ja kirjoittaa mitä - sillä ei ole tällä hetkellä väliä. Kunhan pääni sisällä on tyyntä, ja kunhan kehoni ei tarvitse olla jatkuvassa rasittavassa mieleni käskyttämässä valmiustilassa.

En tiedä vielä tarkalleen mikä muutokseni suunta on, mutta tästedes lopetan päätymisen, ja alan kulkea aktiivisesti kohti uutta. Olisi jo korkea aika lakata olemasta oman elämänsä perässähiihtäjä, selviytyjä, suorittaja, marttyyri ja yöheräilijä kylmää hikeä valuen.

Olen aina halunnut niin kovin paljon, mutta vasta nyt olen tainnut tulla siihen pisteeseen, jolloin ymmärrän, ettei saavutuksilla ole mitään merkitystä loppupeleissä. Olen vihdoinkin sinut sen kanssa, että minä olen pohjimmiltani sivustaseuraaja. Ja se on myös paikka, jonka haluan itselleni. Paikka, joka antaa mahdollisuuden olla avoimesti rehellinen ja kriittinen, riippumaton. Osa, jota kohti voi myös pyrkiä.

Ja vielä minä asiani niin järjestän, että jokainen päivä ei ole selviytymistarina.

Jonain päivänä olen todella vapaa ja teen tasan mitä itse haluan. Ja silloin elän juuri siinä hetkessä, juuri siinä todellisuudessa. Enkä tule sieltä pois ennenkuin kuolema meidät erottaa.