Ladataan...
Räyhälä

Olipa kerran polttariviikonloppu, jonka aikana eräs kaaso päätti osallistua ensimmäistä kertaa juoksutapahtuma Naisten kymppiin. Hän oli etukäteen tuuminut, että perjantain polttareiden jälkeen täytyy olla itselleen sen verran armollinen, ettei laita minkäänlaista tavoitetta, vaan vaikkapa hölkkää ja käveleekin reitin läpi. Koska onhan se nyt ihan mahdotonta siinä kunnossa edes yrittää mitään, koska ei siitä kuitenkaan mitään tule, eivätkä normilenkitkään ole olleet koskaan mitään kovin kovatempoisia.

Mutta yhtäkkiä koko hölkkääjien juoksijasumppu alkoi ahdistaa ja edessä jolkotellut ihmismassa ärsyttää, kuten yleensä ihan kaupungilla tallustellessakin (jos joku ei vielä tajunnut, puhun itsestäni, ja olen mahdollisesti yksi Helsingin pikaisimmista kävelijöistä. Haha). Vaikka fyysisesti olo oli vähän plääh, fiuh, puuh, niin ja näin, iski kärsimätön mieli jälleen kehon edelle. Pois alta risut ja männynkävyt, ja eteenpäin!

(Paitakin sen tietää.)

Pian huomasin kiitäväni jatkuvasti eteenpäin ihmismassojen välistä puikkelehtien. Ensin tukos ärsytti, sitten aloin löytää sopivassa rytmissä juoksevat. Minä pöhkö kun olin mennyt hölkkääjien lähtöön, sillä enhän minä nyt, minähän olen ihan hidas ja tyhmä ja krapulainen ja joku wannabe-juoksija, ja enhän minä jaksa mitään eikä minun tarvitse ja siitä puolimaratonistakin on kohta jo joku kaksi vuotta ja hitot jostain ajasta kun en onnistu kuitenkaan, ja eihän mun kannata edes yrittää koska en onnistu kuitenkaan ja sitten vaan vituttaa. 

Mutta niin pääsi käymään, että jossakin parin kilometrin tienooilla päätin, että nyt loppui tämä muiden vanavedessä pyöriminen, ja että nyt vedetään kovempaa. Salainen toiveeni oli saada matka juostua yhden tunnin sisään, mutta päätin itsepintaisesti olla vilkuilematta kelloa tai Sportstrackeria kertaakaan, ja yritin pitää tahdin tasaisena - koko juoksukuntoni kun perustuu siihen, etten vedä koskaan liian kovilla sykkeillä, vaan etenen aina jaksamistani ja mielialaani (ehkä vähän liikaakin) kuunnellen.

Ja kun viiletin Meilahden katolisen kirkon kohdalla alamäkeen juoksukoulusta saamillani opeilla (käytä fysiikan lakeja hyväksi, nojaa ja älä jarruttele), iskeytyi luureihin kuin taivaasta yksi lempparijuoksubiiseistäni: 

Sitten se oli vaan tasaista etenemistä vailla sen kummempaa tuskaa sekä muutamia hengästyttäviä spurtteja ja parhaiten vetävän kaistan etsimistä. Kristillisdemokraattien pisteet ja kaiken maailman Radio Nova -jumputukset reitin varrella kannustivat pinkomaan pakoon entistäkin lujemmin. Ja kun maali alkoi häämöttää näköpiirissä, päätin pistää hippulat vinkumaan. En tiennyt ajan kulusta, joten ajattelin, että parempi rehkiä vielä viime metrit, jos vaikka sattuisi jäämään ihan siitä kiinni.

Ja sitten loppukirittäen maaliin ja jännittynyt kurkkaus ajastimeen. 01:00.

Boom.

Saatoin jäädä koukkuun, ja seuraavalla kerralla uskallan ottaa oikeasti tavoitteen. Se on iso askel perfektionistille. Lähdin reitille hölkkääjänä, palasin maaliin juoksijana.

Että on se vaan paras harrastus ja lääke.

Kulutin suunnilleen 24 vuotta kaiken urheilun inhoamiseen, koska kaikkialla painostettiin aina joko joukkuelajeihin, salille tai fitness-ryhmätunneille. Näissä jouduin asettamaan itseni alttiiksi muiden arvostelulle, vertaamiselle ja kaiken maailman auktoriteeteille ja hierarkioille, paskasta musiikista puhumattakaan. Mutta tämä on sellainen laji, jossa minä määrään tahdin ja musiikin, ja jossa minun ei tarvitse väistellä eikä kumarrella ketään. Tämä on minun lajini, joka on toisinaan pakkopullaa ja toisinaan vain välttämätöntä terveydelle, mutta jossa tulee aina lopulta sellainen fiilis, että palaset loksahtelevat kohdilleen. Tämä on laji, joka pitää minut kasassa, ja jonka pariin voin palata aina taukojenkin jälkeen uudelleen ja uudelleen.

En varmasti tule saamaan enää yhtäkään työpaikkaa tämän juoksemisen aiheuttaman ahaa-elämykseni jälkeen, mutta näin se vaan on: minä en ole tiimipelaaja. Ja tämän ymmärtäminen ja hyväksyminen on pelastanut ainakin kuntoni, mutta osittain myös mieleni ja elämäni. Toivottavasti maailmakin lakkaa joskus ahtamasta kaikkia ihmisiä siihen samaan muottiin, jossa kaikkien pitäisi käydä pumppitunneilla ja viettää kaikki aikansa yhdessä muiden ihmisten kanssa jokaisesta elämänsä yksityiskohdasta jauhaen, uusien ihmisten seurasta, mielenkiintoisista keskusteluista ja small-talkeista tuntemattomien kanssa nauttien. 

Me ollaan ihan loistotiimi tällaisenakin. Minä, lenkkarini, kuulokkeeni ja tyhjä tie.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Olen aina miettinyt mistä kaikki tämä maailman mielipuolisuus oikein kumpuaa, mutta enää ei tarvitse miettiä moista, sillä oikea hulluuden resepti on vihdoin löytynyt!

Näin sinäkin voit valmistaa itsellesi ihka aidon mielipuolen ihan kotikonstein:

- Työskentele kymmenpäiväisen festivaalin vastaavana tuottajana
- Järjestä siskolle polttarit
- Järjestä siskolle häät 
- Osallistu häiden musiikkiesityksiin
- Työskentele kapellimestarin henkilökohtaisena assistenttina
- Tee viestintäavustusta eri tahoille
- Tee pakkomielteisesti musiikkia, jonka keksit, sävellät, sanoitat ja sovitat
- Ilmoittaudu Naisten kympille
- Aloita opintolainan takaisinmaksu
- Valmistaudu kesän lomamatkoihin ja aikatauluta lomiasi
- Suunnittele syksyn menoja ja työkuvioita
- Juhli Euroviisuiltana aamuseitsemään
- Riitele siivoamisesta
- Kunnostuta ja maalaa pyörää
- Suorita autokoulun viimeinen vaihe
- Yritä tehdä tämä kaikki liian lyhyellä aikavälillä
- Sekoita ainekset keskenään, aikatauluta omat kalenterisi ja huolehdi miljoonasta muusta kalenterista, ihmisestä ja aikataulusta

Ja viimeisenä silauksena seokseen: siirry paikkaan, jossa nettiyhteys ei toimi.

Tadaa, mielipuolesi on valmis! Sitten vain herkuttelemaan vaikkapa tuoreiden marjojen kanssa. Huom. Sopii myös vegaaneille!
 

 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Tiedättekö sen fiiliksen, kun maailma alkaa yhtäkkiä ärsyttää niin pirusti? Ei minkään erityisen syyn takia, vaan ainoastaan siksi, että se toimii juuri siten kuin toimii. 

Että asioista, jotka ovat joskus olleet raikkaita ja hauskoja, tulee lopulta jokin sääntö ja normi, jonka varassa me kaikki toimimme. Että ylipäätään on jotkin typerät kirjoittamattomat säännöt sille, kuinka asioita tulisi tehdä. Se, että jokainen pieni tekokin tuntuu lopulta olevan laskelmoitu, brändätty, lakattu, kiillotettu, ostettu ja myyty. Ka-ching!

Välillä tuntuu, että maailmaa pitäisi ravistella paljon useammin.

Ja aina kun joku sen onnistuu menestyksekkäästi tekemään, niin minä nautin.

Minä jumalauta niin nautin siitä kun joku menee ja pistää asioita palasiksi, eikä tottele. Pidän asioista, joissa on voimaa. Asioista, jotka ovat absurdeja, järjenvastaisia ja sellaisia, jotka huutavat, että nu kör vi, eikä kukaan voi sanoa siihen mitään.

Haluaisin itsekin elää sellaista elämää. Ja kyllä minä elänkin. Hieman laimennettuna versiona, mutta joka tapauksessa.

Toivon huomaavani jonain päivänä, että minua ei enää kiinnosta muiden mielipiteet niin paljoa, että tuntisin häpeää yhtään mistään. Olen jo hyvässä alussa, mutta vielä täytyy opetella. Opetella olemaan pehmeä, opetella olemaan kova. Opetella olemaan ja tuntemaan.

En tiedä milloin opin, mutta siihen asti inspiroidun tästä Facebookin Häiriköt-päämajasta napatusta kuvasta. 

Sillä minä olen lapsi - tie, totuus ja elämä. Amen.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Freelance-työn huonoimpiin puoliin voi lukea aivan varmasti sen, että työ tuo mukanaan erittäin paljon vastuuta kaikista tärkeimmästä asiasta: omasta itsestä ja hyvinvoinnistaan.

Olen tehnyt kohta puolitoista vuotta hommia freelancerina, ja vaikka mukaan on sujahtanut paljon hyviä hetkiä, oivalluksia ja onnistumisiakin, niin yksi asia on jäänyt toden totta retuperälle: työhyvinvointi.

En ole päässyt vielä ennen yhtä nykyisistä osa-aikaisista työsuhteistani lukuunottamatta nauttimaan työsuhteesta, jonka kesto olisi yli kuusi kuukautta. "Vakituinen" tai "toistaiseksi voimassa oleva" työsuhde on ollut minulle melko vieras käsite. Näitä käsitteitä seuraavat hyvin monissa tapauksissa myös sellaiset asiat kuin työterveydenhuolto, loma sekä muut pikkuedut (lounas-, kulttuuri- tai urheilusetelit), mutta meikäläinen ei ole kehdannut enää vuosikausiin haaveillakaan tuollaisesta luksuksesta. Sillä talous. Markkinat. Nainen. Satujumppa. Uliuli.

Vaikka työni ovat toisinaan yhtä kulttuuriseteliä, joskus olisi ihan kivaa jos joku tuiki tuntematon kysyisi, että kuinka voit työssäsi, miltä tuntuu, ja mitä voisimme tehdä asialle. Olisi ihan kivaa, että omista paineistaan ja työstressistään voisi puhua jonkin työpsykologiaan vihkiytyneen tahon kanssa, ennen kuin on liian myöhäistä. Olisi mukavaa tietää, että mikä on normaalia vastatuulta ja mikä suoranaista loputonta suossa rämpimistä.

Tänä keväänä olen paahtanut taas vaihteeksi tuhatta ja sataa. Vaikken aina fyysisesti näytä kovin kiireiseltä, olen jatkuvassa stressitilassa. Kun sitä saapuu kotiin joskus ennen kahdeksaa ja avaa läppärinsä tehdäkseen töitä taas ainakin puoli yhteentoista asti, niin tietää, että jossakin mättää. Ja vaikka vannoin viime vuodesta viisastuneena, että tästä vuodesta ei tule työnteon suhteen samanlaista räpellystä, olen uinut taas ansaan. 

Ja väitän, että nyt tuulee. Tuulee ihan oikeasti. Rasittuneet siniset silmäni ovat auenneet.

Tajuan, etten vaan voi jatkaa samaan malliin. Joko minä olen muuttunut, joko maailma ympärilläni on muuttunut - luultavasti me molemmat. Mutta nyt ymmärrän, että se jokin mitä koitan tässä maailmassa saavuttaa, ei varmasti tule työn kautta. Työn, jota ei pysty hoitamaan niin hyvin kuin haluaisi.

Vitsailen aina siitä kuinka jokaisella on jossakin vaiheessa jonkinlainen sekosin ja lähdin Goalle meditoimaan -vaihe, mutta enpä arvannutkaan, että tämä vaihe voisi tulla minullekin, ja vieläpä näin äkkiä. Suunnitelmissa siintää yhä syksyinen retki Kaukasiaan, ja sanoisin, että sen jälkeen tehdään todellinen reality check ja pistetään taas vähän mennyttä elämää pirstaleiksi. Tehdään uusia asioita uudesta näkökulmasta. 
 

 

Sillä rikotussa on uuden alku. Ja tätä pian 28-vuotiasta elämää ohjailee yhä se vanha tuttu ja turvallinen kaava: divide et impera. 
 

(Sevdaliza)

Share

Ladataan...
Räyhälä

Noniin, ankaran vastustuksen jälkeen olen antanut periksi ja hyväksynyt asian. Minä olen flunssassa. Ja tietysti juuri silloin kun kevät tarjoaa parastaan, ja ilmassa on uuden alkua ja vapauden tuoksua. Kun voisin olla ulkona mansikoiden, kuohuviinin ja ystävien seurassa.

Päivän retkkeilysuunnitelmat menivät uusiksi, ja nyt yritän päästä yli harmistani. Yritän uskotella, että tuleehan näitä kevätpäiviä vielä (sisäinen kyynikkoni tosin toteaa, että eikä tule), ja että voinhan sentään yrittää nauttia tästä päivästä tekemällä jotakin muuta. Jotakin sellaista mihin ei vaadita henkistä ja fyysistä ponnistelua. Voihan olla ihan hauskaa lueskella vaan rauhassa kevyesti blogeja ja katsella telkkaria. Ja juoda litrakaupalla flunssajuomaa. Ja lopulta taas huomata, että päivä meni ohi.

Mutta silti. Koska kuume ei ole noussut ja pää on räkäpaineesta huolimatta suhteellisen selvä, on olo kuin kotiarestiin joutuneella pikkulapsella. Ja pahinta tässä on, että arestin määrääjä olen minä itse. Sillä tässä iässä on jo oppinut läksynsä - kun flunssa tulee, on jäätävä heti kotiin. Silloin kun paraneminen on huomattavasti nopeampaa.

Tänään minun on siis vain taisteltava sekä omia mielihalujani että flunssaa vastaan. Joten kaikki te ulkona retkeilevät ja pikniköivät ihmiset, nauttikaa minunkin puolestani. Ja varokaa vaanivia pöpöjä.

Sitruunaisin terveisin kotisohvalta,

Känkkäräyhälä
 

PS. Vertaistukea otetaan mieluusti vastaan.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Arkeni on ollut viime aikoina sellaista sekasortoa, etten ole pystynyt keskittymään tosissani yhtään mihinkään. Enkä vihaa mitään niin paljon kuin sitä, etten pysty keskittymään. 

Yksi henkireikä minulla on kuitenkin ollut tänä keväänä - Yle Teeman televisiosarja Klassinen Suomi. Olen ehkä jokin verran jäävi arvioimaan sarjan mullistavuutta suuren yleisön näkökulmasta, mutta voin sanoa nauttineeni jokaisesta hetkestä. On tavattoman mielenkiintoista kuulla monien aktiivisten ja vaikutusvaltaisten tekijöiden näkökulmia maailmastamme - tai pikemminkin juuri siitä todellisuudesta, jossa itsekin elän.

Mielenkiintoisten puheenvuorojen, sympaattisten arkistokuvien ja hauskojen anekdoottien lisäksi sarjalla on mielestäni suurempikin agenda: tehdä klassista musiikkia ja suomalaisen taidemusiikin kenttää tunnetummaksi. Aihe on monestakin syystä omaa sydäntäni lähellä ja voisin jauhaa tästä ikuisuuden, mutta tänään haluaisin jakaa vain erään ohjelman kautta mieleeni palanneen asian, jonka parissa en ole jostain kumman syystä viettänyt juurikaan aikaa viimeisimpinä vuosinani. Jostakin, mikä on mielestäni elämää suurempaa. Tärkeää, merkityksellistä ja kiehtovaa. Niin unessa kuin todellisuudessa.

Einojuhani Rautavaaran musiikki.
 

 

Eikä ole muuten ensimmäinen kerta, kun musiikki pelastaa jälleen elämäni. Tänään muistan taas, että loppujen lopuksi millään muulla kuin musiikilla ja taiteella ei ole väliä.

 

 

Kuuntele lisää tai ole neliö. Teoksia 87-vuotiaalta Rautavaaralta kyllä löytyy.

Share