Ladataan...
Räyhälä

Lilystä ei löydy kulttuuri-kategorian alta oikeastaan puoliakaan tuon kategorian alle kuuluvista asioista (mm. kuvataide, tanssi, teatteri ja televisio puuttuvat), mutta siitä huolimatta ihka ensimmäinen kuvataidepostaukseni on nyt näkevä päivänvalon.

Törmäsin eilen sattumalta yhdysvaltalaisen Hope Gangloffin teoksiin, ja ihastuin välittömästi.

Vuonna 1974 syntyneen ja New Yorkissa työskentelevän taiteilijan kuvat ovat realistisia kuvauksia modernista elämästä. Ne eivät ole vain muotokuvia, vaan vangitsevat jotakin syvempää, jotakin totuudenmukaista ja jotakin tuttua. Ne ovat kuin hieman pieleen menneitä ja tyylikkäästi esiin piirrettyjä valokuvia, joissa kukaan ei poseeraa. Ilmeet ovat aitoja, tilanteet ääripäitä arjen ja juhlan välillä. Erityisen mittava päihdekuvaus sopii oikein hyvin taiteilijan teoksiin, ja antaa jonkinlaisen muistutuksen siitä, että ihmiset haluavat välillä paeta jotakin. Olla sekaisin, menettää kontrollin. Etääntyä itsestään.

"I made these dorky and really melodramatic oil portraits of my friends. A few were bearable, like a portrait of my uncle as a carpenter, a portrait of my writing teacher’s kid, and one of my first boyfriend. I can’t even tell you the stories the paintings were about; I would be embarrassed, like one is embarrassed of one’s diaries. I never wrote in diaries because I was afraid of someone reading them. But I guess my diary form was making these awful gigantic paintings. I keep trying to throw them out as I find them, but my mom has them stashed all over the place."

Jollain tavalla teokset koskettavat ja luovat lämpimän ajatuksen tavallisesta kuolevaisesta ihmisyydestä ja vapaasta nuoruudesta. Juhlivat, musisoivat, laiskottelevat, viiniä milloin missäkin julkisessa tai yksityisessä tilassa lipittelevät ihmiset tuovat vahvasti mieleen oman kaveripiirini sekä omat muistoni milloin Tampereella, milloin Porissa, Cardiffissa tai Helsingissä. Enkä ilmeisesti ole ainoa.

Aldrich Contemporary Art Museum Curator Mónica Ramí­rez-Montagut says about Gangloff's works: "Her paintings and drawings make us feel her and her subjects and feel for them as well; they make us feel for ourselves and the period to which we belong. In the midst of the struggles of our current everyday lives, Hope finds both beauty and passion."
 

"Every practice of perception is a practice of distortion. Years ago, when I was uncomfortable asking my friends to hold still for many hours, I took tons of photos. Of everything. I took photos so often, that I was able to get unguarded pictures for years—beautiful, candid photos. The photos I gravitated towards liking, and towards wanting to draw, were of slackened faces. Of moments of calm. When my friends were not considering the camera at all."
 

 

Eivätkö ole mainioita? Jos Gangloffin teokset läikäyttivät sinunkin sisälläsi lämpimän tunteen, niin eikun Pinterestiin selailemaan - tuotanto on laaja.

Ja pienenä loppukevennyksenä myös suomalaiseen makuun sopiva krapulakuva Marimekkokuoseineen. Tätä on Suomi-darra! 

 

Lähteet:

http://www.artspace.com/hope_gangloff
http://www.artspace.com/magazine/interviews_features/perspectives/hope_gangloff-5990

Share

Ladataan...
Räyhälä

Minulla on unelma.

Unelma, joka ei enää kuulosta aivan mahdottomalta, kun sitä kääntelee vähän. Unelma, jonka aion vielä toteuttaa pikemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. 

Ja tänään en halunnut ajatella mitään muuta. Sunnuntait on tehty illuusioita varten.
 

(Kuvan kukat liittyvät tapaukseen.)

 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Vitsailemme usein ystävieni kanssa muistojen laatikosta. Sellaisesta hyllyn alle piilotettavasta boksista, johon yksinäiset kissatädit keräilevät kaikenlaista tilpehööriä elämänsä varrelta, ja jonka sisällöstä nämä hourupäissään huokailevat tätöset eivät pysty luopumaan vuosienkaan jälkeen.

Parasta tuossa vitsissä on se, että minullahan on oma muistojen laatikko - tai oikeammin sanottuna ihan täysikokoinen muistojen matkalaukku.

Myönnän siis avoimesti hourupäisen kissatätiyteni, enkä kadu mitään.

Yhdysvalloissa vuosia asunut ystäväni, jonka olen nähnyt Helsingissä viimeksi lähes yhdeksän vuotta sitten, on vierailulla täällä. Lauantaina korkkasimme kuohuviinin, ja minun oli pakko roudata koko usean kilon painava vanhanaikainen sisustuselementtinä toimiva matkalaukku keittiöön ja kaivettava yhteiset muistomme nähtäville.

Naurun lomassa löysin monenlaisia muitakin muistoja, jotka pakottivat kaivamaan myöhemmin illalla laukun sisuksia tarkemmin.

Sisältä löytyi tavaraa. Hampaita, savitöitä, Schubertin Forellikvintetto-kasettini, joka oli minulle jostain syystä kovin tärkeä. Musiikkiopiston opintovihko, käsiohjelmia ja esitteitä, kilopäittäin slämyjä, kortteja maailmalta, kirjeitä ystäviltä. Tonneittain valokuvia - joskus yritin oppia kuvaamaan filmillekin. Kirjeitä Joulupukille, salaisia vihkoja, luokkakuvia, sävellyksiä, lehtijuttuja. 

Laatikon sisältö ahdistaa siinä mielessä, etten ole pystynyt koskaan järjestelemään sitä loogisesti, toisin kuin asioita mielessäni. Siksi en avaa sitä järin usein. Lukuisat lapsuus- ja nuoruusmuistoni makoilevat laatikossa aivan sikin sokin - omat valokuvat sekaisin piirustusten, vihkojen ja vanhojen mustavalkokuvien kanssa. Samoissa läjissä niin kolmevuotiaana kuin kahdeksantoistavuotiaana luodut tekeleet, ja pinoista pilkottavat sikin sokin lapsena väsätyt satukirjat sekä lukiokavereilta saadut hassut joulukortit, joihin on leikattu maailman epäonnistuneimmasta valokuvasta meikäläisen pää tontun naamaksi. 

Muistoja piisaa, ja joka kerran kun avaan tuon matkalaukun, minut valtaa kiitollisuus kaikista kokemuksistani, ystävistäni, perheestä ja eletystä elämästäni. Tulen jollakin tasolla tietoiseksi siitä, että vaikka olin toisinaan mielestäni maailman hirvein, rumin, epäsuosituin ja epäonnistunein luuserilapsi, niin oikeastaan minussa ei ollut mitään vikaa. Jos olisi ollut, niin en varmasti olisi saanut kaikkia näitä kirjeitä, kortteja, valokuvia ja piirustuksia kaikilta niiltä ihmisiltä, joista suurimman osan kanssa olen yhä läheisesti tekemisissä.

Ymmärrän, että piirtäminen, kirjoittaminen ja kaikenlainen oma väkertely on ollut selviytymiskeinoni sekä luontaisin tapani jäsennellä maailmaa ja olemassaoloani. Ja haluan pysyä perillä siitä mitä olen joskus ajatellut. 
 

Ihmisiä kehotetaan aina luopumaan tavarasta. Luovun ihan mielelläni parista turhasta astiasta, vaatteesta ja jopa levystä tai kirjasta, mutta muistojen matkalaukusta en aio luopua. En silloinkaan, kun saan osakseni ivallista naurua, huokauksia ja kauhistelua. Ehei. 

Muut voivat pitää feng shuinsa, mutta minä olen juuri niitä kissatätejä, jotka eivät aio unohtaa. Ja kunhan vaan saan joskus siivottua tuon matkalaukun, voivat uudetkin muistot löytää itselleen asuinsijan.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Juuri silloin kun arki on hektisimmillään ja unenlahjat heikoimmillaan - tai ehkäpä juuri siksi - hakeutuu mieleni iltaisin kohti itää. Ahmin läjäpäin dokumentteja ja historiaa: Stalin, vastarintaliikkeet, Tshernobylin babushkat, suomalaisen ja venäläisen musiikkikulttuurin yhteinen tie. 

Pohdin myös omaa historiaamme. Suomalaisia. Naapurimaita, taidetta ja kulttuuria, ihmisiä, menneisyyttä. 

Sitä hetkeä, jolloin näin unta väärin päin käännetystä maailman kartasta, jossa olimme kadonneet kuristavan ahdistavaan tunteeseen.

Siperiaa.

Sitä kuinka peilaamme edelleen nykyhetkeä maailman tapahtumiin vuosikymmeniä sitten, mekin, jotka emme ole tuota aikaa koskaan eläneet. Pirstoutuneen kulttuurimme nuoruutta, ruotsalaisuutta ja venäläisyyttä.

Omaa melankolisuuttani. Maailman uskomattomuutta. Autiutta. Tarinan voimaa.

Sitä kuinka en osaa vieläkään pelätä kuolemaa.

Selkokielellä: mopo lähti käsistä kirjakaupassa, ja meikäläisen Yle Areena laulaa, sillä  Yle Teemalla on meneillään Neuvostoliitto-viikko. Jos minulta kysyttäisiin, niin en muuta tekisikään kuin katsoisin näitä sarjoja ja elokuvia ja lukisin kirjoja. Työsarkaa riittää. Davai, davai ja harashoo. 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Kesä.

Oi kesä, kesä, kesä.

Suomen kesä! Tänä vuonna sinussa on jotakin. Sitä jotakin, mitä tunsin myös lapsuudessa. Paahtavan auringon jo toukokuussa, kesäsateen ja ukkosen kaiken sen lämmön lomassa. Koulun päättäjäisviikot; vehreät pensaat ja puut, riveittäin kukkivia syreenejä. Rastaiden laulu ja koulun ikkunoista sisään tulviva toivo vapaudesta. Meilahti pienkerrostaloineen, kastanjapuineen, koivuineen. Koko vuoden askartelut kerralla kotiin.

Kesäillan valssi, Suomen lippu sekä stipendit, joita en koskaan saanut. Nousee päivä, laskee päivä. Todistus, jossa oli aina suunnilleen sama kaava - muutama kiitettävä, muutama hyvä, muutama välttävä, ja opettajan huomautus huolimattomuudestani.

Muutama markka taskunpohjalla, Hennan kanssa jätskikiskalle. Jännittävät seikkailut, pitkät kirjastoretket, repullinen kaikkea Tiinoista tietokirjoihin. Munkkiniemen ranta ja purkillinen aurinkorasvaa, kahdeksan tunnin uintiretket Stadikalla, leikit, pelit, MTV, Summeri ja Demi. Koirahaaveet ja kerhot, kiipeily talojen katoilla, ilman lupaa tietenkin.

Selloakin piti välillä soittaa, kai. Sekin kiinnosti tasan viikon ajan koko kesässä, silloin kun oli musiikkileiri. Siellä minulla oli maailman ihanin opettaja ja silmän kantamattomiin järvipinta-alaa, kavereita ja kepposia joka hetkeen. 

Matkat mummolaan. Verkkareissa Pohjois-Karjalaan: jäätelölle, saunaan, jäätelölle, uimaan. Mummon brita-kakku. Tallille ratsastamaan ja autioiden järvien rannoille, serkkujen kanssa leikkimään Kainuun korpeen, jossa hiekka on hienoa ja porot jolkottelevat missä sattuu. Perhematkoja pikkusiskojen kanssa takapenkillä - kullakin oma vuoronsa kiusaajana ja kiusattuna. Tutut maamerkit vuodesta toiseen: H-silta, Dinosaurus, kultainen peura, vaakunat, laulut ja kilometrimerkit.

Ja elokuuhun vielä ikuisuus.

Toista se on tänä päivänä. Elokuu vaanii jo kesäkuussa nurkan takana, vehreys vaihtuu ilmastoituihin huoneisiin. Tutut liikennekyltit lentolipuiksi, kukaan ei ohjaa eikä opeta, ja Stadikalla jaksaa olla vain pari tuntia kerrallaan. Meidän sisarusten takapuolet tuskin mahtuisivat enää vierekkäin takapenkille koko päiväksi, markat ja jäätelöt ovat muuttuneet maksukorteiksi, kuohuvaksi ja valkoviiniksi. Hevosen selässäkin saattaisi pelottaa, kirjoja saa luettua ehkä kolme.

Mutta kasvit, linnut, aurinko, kesäsade ja ukkonen, ne säilyvät aina vuodesta toiseen. Ja niiden vuoksi kannattaa elää. Etenkin nyt, kun syreenit kukkivat kauneimmillaan.

Share