Ladataan...
Räyhälä

Terveiset Helsingin päämajastani!

NOS Alive -festari Lissabonissa, Madridin ruokataivas ja yöelämä sekä Savonlinna oopperajuhlineen ehtivät kaikki vaihtua vielä muutamaksi päiväksi Pielisen rannalle Nurmeksen perinteisiin mökkimaisemiin, jossa pääsin hengailemaan sekä sukulaisten seurassa että aivan yksinäni. Ihan itse ajoin itseni sinne ja takaisin, mistä olen näin melko tuoreena kuskina erityisen ylpeä - etenkin kun en kolaroinut tai kuollut.

Ja onneksi, onneksi ja onneksi pääsin heittämään tänä kesänä mökkireissun, vaikka luulin ensin toisin. Olin todella sen tarpeessa.

Vielä kymmenisen vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että haluaisin viettää kesästäni mahdollisimman paljon aikaa jossakin hiton mökillä. Mutta ilmeisesti mitä vanhemmaksi sitä tulee, ja mitä enemmän vastuu omasta arjesta, toimeentulosta, hyvinvoinnista ja elämänvalinnoista on kasvanut, sitä rentouttavampaa on vain köpötellä autiolla maaperällä, jossa seurana ovat lähinnä hyppivät kalat, pikkulinnut ja siilit. Kun päivän raskain homma on valmistaa itselleen ateria tai ajaa autolla kylille kauppareissulle, ollaan todellakin hetki voiton puolella.

Ja kun maailma näyttää taas synkimpiä puoliaan, on parasta olla turvassa metsissä järven rannalla ja jakaa tilansa vesilintujen, karhujen ja susien kanssa.

Olen tällä hetkellä sellaisessa lukkovaiheessa, etten pysty oikein kirjoittamaan blogia. Asiat, joita haluaisin käsitellä, eivät valitettavasti kestä päivänvaloa tai vaatisivat liikaa ajatteluaikaa. Joten jos ei mitään ihmeellistä tapahdu, jatkaa blogi tällä haavaa kesälomaansa vielä jonkin aikaa.

Ja samalla alan jo laskea päiviä syksyyn. Puhdistavaan, huolettomaan, tuntemattomaan syksyyn.
 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Olen tuntenut olevani tänä keväänä ja kesänä varsinainen työmuuli. Päivät ovat kuluneet pikavauhtia niin toimistolla, kaikenlaisissa tapaamisissa, palavereissa ja siellä sun täällä läppärin kanssa.

On tullut säädettyä, soudettua ja huovattua, ihmeteltyä, varmisteltua, otettua riskejä, harkittua ja yritettyä pitää lankoja käsissä ja palapelejä kasassa. On tullut käytyä läpi koko elämän tunneskaala ja moninaisten fiilisten kirjo. On ollut aamuvalvomista, stressiä, muistamista ja unohduksia, opettelua. Mokailua, onnistumisia, turhautumista, hauskoja kohtaamisia.

Ja sitten on tullut se sunnuntai-ilta, jolloin istahdan alas oman keittiönpöytäni ääreen läppärini kanssa ja alan vääntää kasaan isoa tekstipakettia. Tehdä toimitustyötä. Kasata kokonaisuutta. Hallita elämääni MS Wordin kautta.

Ja voi jumalauta, että se tuntuu hyvältä. 

Saada keskittyä itsenäiseen tekemiseen, olla oman työnsä herra. Että saan taas sen olon, että tämän minä osaan, tämä menee kuin vettä vaan. Tuntuu kuin olisin palannut kotiin - kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. 

Tällaisten elämysten äärellä ymmärrän taas jotakin siitä kuuluisasta työminästäni.

Työminäni kaipaa hallinnan tunnetta. Työminäni on parhaimmillaan silloin, kun sen ei tarvitse olla vastuussa mistään muusta kuin omasta toiminnastaan. Työminäni rakastaa sitä, että se saa asioita valmiiksi. Että punaiset kirjaimet muutuvat mustaksi, ja että keltaiset yliviivaukset häviävät. 

Työminäni haluaa tehdä asioita itse ja tallentaa lopulta kaiken nimellä FINAL.docx.

Työminäni on allerginen epävarmuudelle, muista riippuvuudelle, kaiken jatkuvalle varmistelulle, ja sille, että asiat venyvät tai eivät tule ajoissa päätökseen.

Työminäni rakastaa deadlineja ja aikatauluja, jotka pitävät. Se rakastaa selkeitä ihmisiä ja selkeitä projekteja. Se haluaa tiettyä rutiinia ja tiettyä vaihtelevuutta. Se haluaa olla vapaa tekemään omat päätöksensä ja vapaa tekemään työnsä niin hyvin kuin mahdollista. Sen paras työkaveri on teksti, kalenteri, suunnitelmat, logiikka ja oma rauha. 

Ja mitä voimme ilmeisesti tästä kaikesta päätellä?

Kerran free, aina free. 

Ja että kontrollifriikki haluaa kaikki yllätyksensä vain vapaa-ajan puolella.

**

Tämän ns. asennepaitaselfien myötä painun nyt hyvin ansaitulle kesälomamatkalle katsomaan Radioheadia, syömään itseni täyteen mereneläviä ja juomaan niin paljon vinho verdeä kuin napa vetää. Adeus!
 

Share