Ladataan...
Räyhälä

Blogeissa kiersi hetki sitten haaste, jossa oman puhelimen kameran rullasta piti poimia 10 kuvaa, jotka kuvaavat hyvin itseä. Olen julkaissut blogissani viime aikoina ainoastaan puhelinkuvia, mutta ne ovat kulkeneet jonkinlaisen itsesensuurin ja salonkikelpouttamisohjelman läpi. Tänään on kuitenkin vuorossa meikäläisen omakuva 10 ennenjulkaisemattomalla kuvalla (joita en ole joko muistanut tai halunnut poistaa puhelimeni arkistoista).
 

Minä, kesäkuu 2017
 

Puolimaratonin jälkeen hain fanttaashia-pizzaa ja nautin kovasti lähipizzerian sisustustauluista. Piti ottaa nämä ihan muistiin.
 

#Vainprekamuijajutut -muistiinpanoja. Postaus (hitosti liian isosta) aiheesta yhä työn alla.
 

Todistettavasti laitan joskus myös ruokaakin. Muistan, että halusin ottaa kuvan munakoisosta, koska se on niin kaikin puolin upea vihannes (tai marja!), ja koska tuona hetkenä olin juuri siivonnut - mielessä tuntui selkeältä. Munakoiso voisi olla hevosen pää.
 

Yhtenä iltana olin krapulassa ja kiinnitin erityistä huomiota siihen kuinka harmaalta näytän. Harkitsin myös voimaannuttavan Harmaat tytöt -kollektiivin perustamista kaikille harmaille krapulaisille naisille. Jäi kuitenkin perustamatta. (Minulle yritettiin opettaa jo lapsena, että jokaista hölmöä ajatustaan ei kannata toteuttaa.)
 

YouTube-etkot ystävien luona ovat edelleen iso osa elämääni.
 

Ekoja kuumia päiviä ja vapaa aamupäivä festareilla. Ruoka hyvää, seura hyvää, kaikki hyvää. Rakkautta vain! (Tausta on kyllä mairitteleva. Muija on ihan weecee.)
 

Napsin usein kuvia hyvistä teksteistä, jotta muistaisin ne vielä myöhemmin.

 

Oltiin työporukalla läksiäisjuhlissa Linkossa (vai Lingossa?), ja juotiin niin hyvää valkkaria, että oli pakko ottaa merkki talteen. (Älkää ampuko, kyllä mä teen muutakin kun juon, vaikka näiden kuvien perusteella ei ehkä uskoisi.)
 

Hankittiin lahjaa ystävän babyshoweriin, ja koska omassa perheessäni on ollut hieman epäselvyyttä tämän laulun melodiasta, keräsin samalla todistusaineistoa teoriani pohjaksi. On selviö, että poika menee sitten ansiostamme Cantores Minoresiin. (Musiikkikasvatus alkaa jo kohdussa.)
 

Tämä oli yksi elämäni merkkipaaluista. Todistin, että kaupungissa pärjää ilman autoa, ja raahasin ostokseni Prisman ostoskärryillä kotiin. Kylänraitilla kaikui desibelirajat ylittävä kärrynrätinä. Hyvä minä!

 

Miltä teidän kymmenen kuvaanne näyttivät? Saa linkata alle!

Ladataan...
Räyhälä

Istun kirjakaupassa. On sellainen aurinkoinen kesäpäivä, yli 20 astetta, kevyt tuulenvire, kuten Helsingissä yleensä. Puoliltapäivin on melko hiljaista - aurinko voittaa kirjat.

Kun hiljenee kunnolla, haen kahvin ja istun liikkeen eteen. Aurinko paistaa portaille kirjakorien viereen. 

Heitän aurinkolasit nenälle ja katson ihmisiä.

Sillä niitä on kyllä ihan parasta katsella. 

Ajatella miksi tuo sama nainen palasi hetken kuluttua takaisin näyttäen siltä, että jotain kamalaa, ehkä vähän hävettävääkin oli tapahtunut. Miettiä millainen työpäivä oli pukumiehellä, joka ehdotti oluen juontia jollekulle puhelimessa. Ehkäpä hän olikin työtön? Keksiä millaiset vaivaannuttavat polttarit oli ohi kävelleellä seurueella.

Tunnustan olevani paatunut ihmistentarkkailija. Keksimme muinoin ystäväni kanssa nimenkin asialle, jota harrastimme etenkin välivuotta vietellessä. Vanha kunnon stalkkauskulma. Paikka, jossa voi istua rauhassa, antaa ihmisten kävellä ohi ja maailman pyöriä ympärillään, tekemättä itse juuri mitään. Yhteisessä stalkkauskulmassa ihmisiä saa kommentoida (kukaan ei tietenkään saa kuulla kommentteja, nämä ovat niitä salaisia aivoituksia nähkääs). Tärkeintä on, ettei tule itse juurikaan huomioiduksi etteivätkä ohikulkijat ymmärrä tulevansa skannatuiksi. Ja yksinhän ihmisille voi kehitellä mitä parhaimpia kohtaloita ja tarinoita ja kätkeä nämä sisälleen.

Oikeastaan stalkkauksella ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta. Se on mielentila. Se on hidasta ja rentouttavaa ajanvietettä, ajatuksia herättävää ja mielikuvitusta mukavasti kiusoittelevaa istuskelua. Nytkin katselen vain ihmisiä, suorastaan meditoin ja mietin miten siisti tämä harrastukseni oikein onkaan.

Kesken stalkkailun ja ajatuksissani aivan toisarvoisen alekori-järjestelyn silmiini osuu tämä. Mikä hiton Paulo ajattelia äiä Koelhhon juttu tämä taas on.

Hienot kannet siinä ainakin on. Väriä kerrakseen. Mutta huomaan että sehän ei ole edes kirja. Se on täysin tyhjä kalenteri. Vuodelle 2017, josta on kohta jo puolet mennyt. Täynnä näyttäviä värikkäitä sivuja ja tietysti myös lempiasioitani herra Coelhon mietelauseita.
 

Minähän tällaisena digipellenä luovuin paperisista kalentereista siinä vaiheessa kun aloin hallita useampaa kalenteria työkseni. Mutta kutkuttava kiinnostukseni heräsi, ja muutaman kolikonkolautuksen arvoinen hinta ratkaisi pelin: Paulo Coelhon sekoilut meikäläiselle, nyt, heti. 

Lueskeltuani runoja (ei Paulo Coelhon) koko iltapäivän mietin miten hienoa on ollut saada olla kirjakauapassa töissä. Saada hiljaisina hetkinä syventyä kaikkeen siihen tietoon, tekstiin, kuvaan, aikaan, tunteeseen ja tavoittamattomaan tilaan mikä kirjallisuuden sisällä ja ulkopuolella liikkuu. Runo on tapa elää, sanoitti Eeva-Liisa Manner - ja ainoa tapa kuolla. Näin on.

Mielisanojani.

Sitä pohtiessani tajusin, että tämä kirjakauppatyörupeama taisi muuten olla tässä, kun muut työt kutsuvat taas. Miten erilaisena ihmisenä aloitin tämän keikkatyön, ja miten erilaisena ihmisenä jätän tämän keikkatyön. Että niin sitä suljetaan taas yksi ovi (vai olisiko kansi osuvampi vertauskuva tässä kohdassa) ja avataan toinen. 

Mutta nyt minulla on mukanani yhdet uudet kannet, ja niissä vasta onkin paljon ajateltavaa. Olen nimittäin tästä kalenterista aivan liian fiiliksissä. Luvattoman. Se herättää paljon kysymyksiä.

Kehtaanko oikeasti kirjata menojani Paulo Coelho -kalenteriin?
Entä jos joku näkee ja luulee, että olen oikeasti Paulo Coelho -fani?
Entä jos joku ei ymmärrä ironista hipsteriyttäni, menetänkö kasvoni?
Kannanko silti ylpeänä Coelho-kalenterini, missä mun Coelho Pride?
Miksi nautin (ehkä jo vähän vanhentuneesta) Paulo Coelho -huumorista niin hävyttömän paljon?
Mitä se kertoo minusta?
Olenko paska post-moderni tekotaiteellinen ihminen?
Miksi minä edes mietin tällaista?
Miksi tässä on niin hienoa kuvitusta, joka ei oikeastaan ole tarkemmin katsottuna edes kovin hienoa, mutta joka huijaa väreillään luulemaan niin?
Miksi Paulo Coelhon nimi on kirjoitettu kannessa tuollaisella pidennetyllä E:n viivalla - onko se joku Coelhon trademark, tapa olla originelli?
Kuinka paljon saan vielä revittyä iloa ja ajatuksia irti pienestä vaivaisesta kalenterikirjasesta?
Voiko näitä viikkokohtaisia mietelauseita käyttää vertauskuvina omaan elämäänsä?
Voiko menneiden viikkojen tarkoitukset ja merkitykset lukea jo tähän mennessä kuluneelta kalenterivuodelta?
Ennustin jo ystäväni vauvan syntymän ja manasin hänet voodoo-tanssilla ulos maailmaan, mitä seuraavaksi, Paulo Coelho?

Mitä tämän viikon kohdalla lukee?

Kiitos Paulo, my man. Alkoi tehdä mieli täytettyjä Portobello-sieniä. 

Näiden suurten kysymysten ja mietteiden saattelemana lähetän viikonlopuksi välillemme niin paljon rakkautta, että saamme kesän loputtua pidettyä saatanallisen isot sadonkorjuujuhlat. Mums.

Iloa itse kunkin viikonloppuun!

 

Ladataan...
Räyhälä

 

Tuntuu että vuorokaudesta loppuu aina tunnit, vaikkei minulla ole mihinkään kiire.

Vaikka kiinnostaa, en jaksa olla mieltä. En jaksa vaivata päätäni kysymyksillä, joihin ei ole vastauksia.
 

 

Ulkona kukkii kaikki, enkä voi kulkea mistään huomioimatta luonnon ihmeellisyyttä.

Avaan vain radion, ja jostain syystä katson enää vain yhden jakson sarjoja päivässä, korkeintaan kaksi.

Tiedän että välillä elämässä pitäisi, mutta vaimennan sellaiset äänet. Aikaa menee niinsanotusti hukkaan, mutta menköön. Sitä tulee onneksi aina lisää niin kauan kuin ihmisellä käsityskykyä riittää. 

Käytän sen yhtä huonosti, sillä niin minä vain teen, ja tulen luultavasti tekemään elämäni loppuun saakka, mikäli vaan voin.
 

 

Töitä on kerrankin kohtuullisesti, ja niitä voi tehdä melkolailla silloin kun sopii. Suunnitelmat alkavat hahmottua. Menen katsomaan Ultra Brata, lähden työmatkalle Italiaan (!!!), aion kiertää molemmat mummolat mökkeineen, käydä Venäjän puolella Karjalassa ja nähdä Valamon luostarin. Elokuussa nautin perinteiseen malliin festarihelsingistä, tällä kertaa vain turistina.

Haaveilen jo siitä miten istun mökkilaiturilla ja tajuan, ettei olekaan pakko lukea sähköpostia. Että sen sijaan voin tarttua kirjaan ja tehdä musiikkia välittämättä siitä onko se hyvää vaiko ei.
 

 

Mutta varsinkaan en jaksa miettiä mistä kannattaisi kirjoittaa blogiin, että pysyy jotenkin tässä menossa mukana tai pitäisiköhän tänne kirjoittaa jotakin syvällisiä ajatuksia tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista eikä jotain houreita niin tylsästä ja tavanomaisesta kuin minun hidas elämäni.

Tästä tulee hyvä kesä. Suorittamattomuuden kesä. Lunisten kesä. Vapauden kesä.

 

Hyvää sellaista kaikille!

Ladataan...
Räyhälä

Kyllä jännitti. Olin viettänyt päivästäni muutaman tunnin toimistolla, muutaman terassilla. Ja kesä kun on, päätin, etten enää tunnin kotitoimistorupeaman jälkeen ala yhtään mihinkään. Paitsi ehkä siihen yhteen rentouttavaan asiaan, joka on ollut mielessä harva se päivä. Päätin, että tänään se tapahtuu, eka kerta.

Aivan oikein! Menin vihdoinkin talon lenkkisaunaan.

Ja voi jumpe, se oli kyllä hienoa.
 

Pidän yksin saunomisesta, mutta heti ensialkuun huomasin, etten tietenkään saisi olla yksin. Voi video. Tämä oli juuri se kauhukuva, jossa yhtäkkiä kyyrötän pienenä rullana saunan lauteilla jonkun suulaan sukukokouksen seassa ja kärvennyn hengiltä sekä vallitsevan lämpötilan että kanssasaunojien liian tuttavallisten juttujen takia. 

Mutta urheasti jaoin saunavuoron ennestään tuntemattoman naapurini kanssa, ja sain jopa suuni auki. 

Pian kävikin ilmi, että tämä eläkeläisrouva oli sattumoisin muuttanut edelliseltä kotikadultani tänne. Kahdeksantoista vuoden aikana hän oli ehtinyt nähdä uuden taloyhtiömme elämää jo sen verran, että sain mukavan perehdytyksen oman rappuni asukkaisiin sekä infot siitä, että taloyhtiön jumppa ei olekaan kerran viikossa, vaan peräti kolme kertaa viikossa (!).

Naapurini, kuten minäkin, ylisti edellistä asuinseutuamme Kalliota ja mainitsi sen erinomaisuudesta etenkin silloin kun nuorempana likkana tuli käytyä myöhään ulkona (ajattelin heti iloisten 60- ja 70-lukujen kalliolaista bailumaisemaa. Mahtavaa). Myös Kotiharjun sauna saunottajineen oli silloin kova sana. Ei sillä, että tässä nykyisessä 1960-luvun asussa olevassa saunassa olisi ollut moitittavaa - päin vastoin. Se oli mukavan retrohenkinen, ja saunan puu oli tummunut jotenkin tosi kotoisasti.

Aluksi oli kuulemma ollut vähän ikävä muuttaa näin kauas Kalliosta. Mutta lopulta naapurini totesi, että onhan täällä nykyisessä asuinpaikassamme nyt kaikki. Meri, kaikki palvelut, metro. Puutarhat, sauna ja mainio pesutupakin.

Olin täysin samaa mieltä. Ja siinä me istuimme, puutarhatöitä harrastava eläkeläinen ja lähes kolmekymppinen kaupunkihipsteri, ja olimme samaa mieltä.

Ja se oli aika mukavaa.

 

Saunan jälkeen huomasin - liekö kohtalolla sormensa pelissä - että jakaukseni asettui kerrankin luonnostaan sille kohdalle, jossa toivoisin sen olevan, mutta jonne en koskaan saa laitettua sitä oikein (tiedän, elämäni on täynnä tärkeitä kysymyksiä ja isoja ongelmia, ja kirjoitan liian pitkiä ja inhottavia lauseita). Tämä oli varmasti merkki.
 

Merkki ainakin siitä, että ensimmäinen lenkkisaunakäyntini uudessa asuinpaikassani oli suksee. Vaikka olen sosiaalisesti vähän tällainen vätys etenkin silloin kun olen niinsanotusti omassa kotirauhassani, ylitin itseni. Ja toki myös sukupolvirajat. Vaikka omalla tavallanihan minäkin olen eläkeläinen.  
 

Vastaisuudessa aion saunoa joka viikko. Ehkä kaksikin kertaa viikossa. Ai että.
 

Terveisin,
Idän kirjeenvaihtaja

 

Nyt sitten teidän herkullisimmat saunastoorinne jakoon. Saunominen tuntemattomien kanssa - uhka vai mahdollisuus? Herkkua vai horroria? 

Ladataan...
Räyhälä

Aloitin vihdoin vuoden alussa uuden harrastuksen, josta olin haaveillut jo jonkin aikaa. Liityin bulgarialaiseen lauluryhmään! 

Kun esiinnyimme kevätkauden päättäjäisiksi, tuli keikan missanneilta kavereiltani paljon kysymyksiä siitä mitä se bulgarialainen laulu oikein on, ja miltä se kuulostaa. Yritänpä siis avata hieman tätä traditiota sekä fiiliksiäni asian ympäriltä.
 

 

(Ok, myönnetään, nautin tästä pukularpista ihan sataprossaisesti.)

Laulaminen nyt kuulostaa tietysti aina laulamiselta, mutta bulgarialaisella laulumusiikilla on paljon helposti tunnistettavia ominaispiirteitä voimakkaasta äänenkäytöstä tiettyihin toistuviin harmonioihin ja monipuolisiin koristeluihin. Kappaleet saattavat olla stemmoihin pilkottuna suhteellisen yksinkertaisiakin, mutta jotkut äänenkuljetukselliset ratkaisut vaativat melko tarkkaa korvaa, ajoitusta ja paljon keskittymistä soidakseen hyvin yhteen. Ihan yksinkertaisilla intervallimuutoksillakin saa aikaan vaikuttavia lopputuloksia (mutta joskus ne pienet muutokset ovat juuri niitä kaikista haastavimpia). 

Parasta bulgarialaisessa laulussa on harmonioiden lisäksi laulutapa, joka tuntuu ainakin itselleni sopivan vapaalta. Tiukkoihin karsinoihinsa jakautuvien pop- ja klasa-lauluopintojen jälkeen voisin kutsua bulgarialaista laulamista jopa jonkinlaiseksi luomulaulutyyliksi kaikkine kiljahduksineen ja tuuttauksineen. Ääntään saa todella käyttää. Parhaimmillaan tekniikka voi olla kuin huutamista tai itkemistä laulaen (ja siitäkös minä nautin! Kuulijoista en ole niin varma).

Allaolevista videoista löytyy vähän esimerkkiä lauluista - upeaa puvustusta unohtamatta.
 

Eräs erityisen vapauttava asia bulgarialaisessa laulussa on myös laulujen kieli. Kärsin usein suomeksi laulaessani siitä, että kieli tulee ns. "liian lähelle": alan keskittyä sanojen ja merkitysten analysointiin ja annan niiden määrätä tunteitani, jolloin laulu muuttuu suoritukseksi, eikä tunnu niin hyvältä.

Bulgarian kielestä ymmärrän ainoastaan joitakin sanoja, joten aivoni antavat vapauden keskittyä täysillä vain soivaan ääneen. Tämä parantaa usein ainkin omaa ilmaisuani ja tekee siitä varmempaa. Ja kuten kaikki lauluharrastajat tietävät, varma puhdas yhteissointi voi saada aikaan valtavat kiksit.

Jos bulgarialainen lauluperinne (tai ylipäätään Balkanin alueiden kansanperinteet ja niiden harrastaminen Suomessa) kiinnostaa jotakuta enemmän, suosittelen tutustumaan yhtyeemme vetäjän Emmi Kujanpään melko tuoreeseen pro graduun "Sielu sydämen sylissä" - bulgarialainen laulu transnationaalisena ilmiönä.

Tutkielmasta käy ilmi monia kiinnostavia seikkoja liittyen bulgarialaisen laulun vahvaan tunneilmaisuun ja kehollisuuteen, harrastuksen kulttuuri-identiteettikysymyksiin, politiikkaan ja feminismiin asti. Johtopäätöksissä tiivistyy hyvin syyt, joiden vuoksi hakeuduin itsekin harrastuksen pariin.

Monet haastatellut kuvasivat bulgarialaisessa laulutavassa olevan jotain erityistä muihin laulutyyleihin nähden nimenomaan kehollisten kokemusten ja tunneyhteyden vuoksi. Johtuvatko kokemukset äänenkäytön rintarekisteripainotteisuudesta, voimakkaasta ornamentoinnista, tiettyjen yläsävelten korostumisesta, yhdessä laulamisesta, laulun voimakkaasta tunneilmaisusta vai kaikista tekijöistä yhteensä? Bulgarialaisessa laulussa on jotain selittämätöntä, joka kiehtoo, voimauttaa, koskettaa, auttaa ja liikuttaa ihmisiä eri puolilla maailmaa. 
 

Juuri näin! Mutta ei sillä, etteikö suomalainenkin kansanlaulu olisi ihan kivaa:

 

**

Lisää lätinää aiheen tiimoilta:

Räyhälän uusimmat postaukset löydät myös Facebookista.