Ladataan...
Räyhälä

Blogini Lilyssä täyttäisi muutaman päivän kuluttua kolme vuotta. Uhmaiässähän tässä ollaan, joten vailla sen kummempia seremonioita, lausun minäkin jäähyväiset. Kiitos menneestä, tämä on ollut parhaimmillaan aivan uskomattoman voimaannuttava, ihana ja tärkeä yhteisö, mutta paikkani ei ole ollut täällä enää hetkeen.

 

Bloggaamista jatkan toki tietysti ihan vain siksi, etten osaa pitää sormiani erossa näppikseltä. Tiedän, että yhteisöllisestä portaalista lähtemällä hukkaan varmasti ison osan lukijoistani, mikä on tietysti tylsää, mutta väistämätöntä.

Suuret kiitokset kaikesta hyvästä, jota olen Lilyn kautta tähän mennessä saanut, ja jatketaan ainakin toistaiseksi uudella alustalla. Pihistelijä minussa ei ole vielä valmis maksamaan sen koristelusta, mutta toivotaan, että sisältö miellyttää: suunnitelmissa on kirjoitella tuttuun tapaan erilaisista aivoituksista, itsensä etsimisestä, ilmiöistä, taiteista, kulttuurista, yhteiskunnasta, matkustelusta, maailmasta, ihmisistä ja kaikesta siitä mikä liikkuu linssieni läpi ja tuntuu tärkeältä.

 

 >> www.rayhalablog.wordpress.com <<

 

Iloista marraskuun jatkoa ja toivottavasti tavataan uudessa osoitteessa! Kurkkaa myös Facebookiin, niin pysyt perillä siitä missä milloinkin mennään.

<3

Bye bye baby!

 

 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Hiljaista on.

Elämässäni ei niinkään, mutta tässä blogissa kyllä.

Tänään tajusin, että olen onnistunut jotenkin täyttämään syksyni hyvillä asioilla, jotka sulkevat pois tietyllä tavalla sen, että ehtisin roikkua mukana blogimaailman menossa. Sen lisäksi, etten ehdi seurata mitä täällä tapahtuu, en ehdi kirjoittaa ylös omia ajatuksianikaan. Ja eihän sellainen nyt herraparatkoon ole hyvää bloggaamista (ja kieltämättä se vähä mitä tätä touhua on ehtinyt kurkkimaan - tämän saitin mainosuudistukset saavat kyllä minutkin pohtimaan miksi haluaisin kirjoittaa alustalle, joka työntää luomieni sisältöjen väliin omia sisältöjään, jotka voivat olla ties mitä).  Lyhyestä virsi kaunis: en pysy tällä hetkellä mukana blogimaailman menossa, joten en edes yritä. 

Tulen varmasti takaisin sitten kun siltä tuntuu ja kun siihen on aikaa, mutta nyt keskityn ottamaan haltuun asioita, jotka vievät voiton edellämainitusta: äänen opiskelu (välillä haluaisin itkeä omaa surkeuttani, välillä haluaisin huutaa koko maailmalle miten fiiliksissä olen siitä, että minun on mahdollista ilmoittautua mm. sound poetry -aiheiselle kurssille), oman itseni, suuntaviivojeni ja tekijäidentiteettini pohtiminen, rahan takii -työt, venäjän opiskelu, bulgarialainen laulu, fyysinen ja henkinen hyvinvointi, kirjojen lukeminen, kodin fiksailu ja lempivuodenajastani syksystä täysillä nauttiminen.

Vaan eiköhän se pimeä marraskuun hygge tai jokin minut viimeistään tänne taas aja.

Siihen tai johonkin muuhun määrittelemättömään ajankohtaan asti - heipparallallaa. Ajatusoksennan varmasti ainakin Instagramin puolelle sitä sun tätä, kun se on niin helppoa.

Ihanaa ja voimakasta syksyä kaikille!
 

 

 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Moni blogi ilmoitti jossain vaiheessa olleensa kesätauolla, mutta huomasin vastikään itsekin, että minullahan on tainnut olla varsinainen ilmoittamaton kesätauko tässä. No, ehkäpä ihan ymmärrettävistä syistä (=matkat, festarielämä).

Yritän kuitenkin pikkuhiljaa päättää tämän kesätauon. Ei sillä että minulla olisi mitään valmista bloggaamisen arvoista asiaa, mutta huomaanpa vaan, että bloggaamisesta on tullut jonkinlainen osa arkeani ja hyvinvointiani. Sormet aivan syyhyävät jo näpyttelemään tänne, sillä ennen kaikkea tänne kirjoittaminen on asioiden järjestelemistä pääkopassa. Se pakottaa pysähtymään, pohtimaan, tarkkailemaan elämää kaikella sen ansaitsemalla keskittymisellä. 

Samalla haluaisin kirjoittaa ummet ja lammet siitä kuinka tajunnanräjäyttävä kaupunki on kesäinen New York ja kuinka olen samanaikaisesti sekä innoissani tulevasta syksystä että kauhuissani uuden arkirytmin opettelusta, mutta toisaalta haluaisin avata ajatuksiani ja tuntemuksiani eilisestä Turun terrori-iskusta ja maailman alennustilasta. Nämä pari aihetta eivät oikein kulje käsi kädessä.

Mutta juuri tällä hetkellä en ehkä ole vielä tarpeeksi pysähtynyt. Festarielokuu on käynnissä, ja minä myös. Hip hei, hengissä ollaan!

Elokuu on ollut itselleni viime vuodet töiden osalta kiireisintä aikaa. On tuntunut, että sitä on kaikesta juhlasta ja työstä sekä silmien ja aistien auki pitämisestä jotenkin ihan puhki, eikä taiteesta ole ehkä kyennyt aina nauttimaan aivan täysillä. Tänä vuonna olen kuitenkin ottanut kevyemmän laskun festarikuuhun, ja pääsen todella aistimaan kaikkea sitä mitä kaupungilla on tarjota juuri nyt. Yritän olla ahnettimatta liikaa, mutta se on kyllä tehty vaikeaksi!
 

 

Siispä sen kummemmin miettimättä ja muistelematta:

Oman festarikuuni to do -lista (tällä hetkellä - pidätän oikeuden muutoksiin) sekä leväperäisesti lausuttuja suosituksia

- Taiteiden yö. Tänä vuonna aion oikeasti nauttia Taiteiden yöstä, enkä suorittaa ympäri kaupunkia. Salainen puutarha täytyy tsekata, joskaan en ole varma onko Taiteiden yö siihen se paras hetki (se on pystyssä myös perjantaina). 
- Jos kukkarossa on matti, mene Art goes Kapakkaan - Kuorojen kierros meni jo, mutta meno jatkuu yhä. Kaikki esitykset ovat ilmaisia!
- Silent opera Vixen Konepajan Brunossa. Hauskan ja intiimin oopperakokemuksen lisäksi lisäpisteitä mieskomeudesta, hehehee. (Sori oli pakko, kävin eilen katsomassa ja rakastuin vaan siihen yhteen ihquun laulajaan!!1)
- Huvilateltta. Perusmeininki: esiintyjät, joista suuri yleisö ei välttämättä tiedä juuri mitään, ja upea elokuun pimenevien viileiden iltojen tunnelma Tokoinrannan valoheijastuksia tuijotellen. Mm. tämä kiinnostaa.
- Chekhov's First Play Kansiksella. Tabula rasana mestoille vyöryen taas.
- Pieni teatterityömatkakin taas luvassa niin ikään.
- Kansallisoopperan amfiteatterilla ulkoilmaelokuvia ja kahvia!
- Myös täällä idässä osataan kaupunkifestata.
- Filosofian yö Kiasmassa täytyy käydä tsekkailemassa - ennen sitä voisi mennä esimerkiksi Aito G -bileisiin? (Kaverit ilmoittautukaa!)
- Manifeston ehtii onneksi käydä kurkkaamassa vielä myöhemminkin, kun täältä festarikuun hurmoksesta on laskeuduttu.
- Lisäksi jokin runotapahtuma pitää kokea, mutta on vielä harkinnan ja tsekkailun alla, että mikä tästä kaikesta tarjonnasta se olisi. Yhden mahtavan runon olen tässä kuussa jo lukenut, ja se on Emmi Kujanpään:
 

 

Otetaan vielä tähän loppuun siis yksi röyhkeän Helsinki-keskeinen kysymys:

Mitä kulttuuria aiot kokea Helsingissä seuraavien viikkojen aikana, ja mistä olet erityisen mehuissa?

Share

Ladataan...
Räyhälä

Mielessäni on eräs asia, joka on hämmentänyt minua erityisen paljon jo yli vuoden.

MARIMEKKO-KASSIT.

Tiedättehän, ne valkoiset kangaskassit, joissa lukee erivärisillä Marimekko-fonteilla "Marimekko".
 

Pelasimme ystäväni kanssa viime vuonna Flow-festivaalilla Marimekkokassi-juomapeliä, eli aina kun jossain näkyi Marimekkokassi, piti ottaa huikkaa. Silloin vielä nauroin ulkopuolisen huolettomuudella koko kassi-ilmiölle ja ihmettelin miksi niistä on tullut joku juttu.

Sitten - seuraavana kevättalvena - tapahtui jotakin perin ihmeellistä. Aloin miettiä jonkinlaisissa kaamosmasennuspäissäni, että ne kassithan ovat oikeastaan aika kivan näköisiä. Aloin tuumia, että sopisiko sellainen kassi minulle. Ehkäpä sellaista kantamalla voisin vedättää itseäni ja uskotella lukeutuvani sellaisten kepeästi liikkuvien nuorten rentojen huoliteltujen yläluokkaisten helsinkiläisleidien joukkoon. Sellaisten ihmisten, joilla on varaa ostaa Marimekkoa, ja joiden olemus huokuu aina kesää. Sellaisten, joilla on aina huulipunaa, lifestyle-blogi, astiat aina hyvin aseteltuna ja huonekalut ihan feng shui, ja jotka ovat aina jossain rannalla nauttimassa auringonsäteistä mansikoiden kera.

Minä kun olen vaan joku syksy tai synkeä sysitalvi. (Ehkäpä kevät pienessä kännissä.) Eikä kotinikaan ollut todellakaan feng shui.

No, kuinka ollakaan, bongasin kampanjan, josta kyseisen kassin sai kaupanpäällisenä. Mietin kauppojen tekemistä todella pitkään ja kävin mielessäni tiukan väittelyn puolesta ja vastaan: 

- Mitä minä oikeastaan ostan hankkimalla tämän kassin?
- Miksi olen lähdössä mukaan tällaiseen hömpötykseen?
- Pidänkö tuota kassia oikeasti hienona, vai olenko Marimekko-manipulaation uhri?
- Miksi minä, yleensä ärsyttävä individualisti, haluan kantaa mukanani jotain sellaista, joka löytyy joka toisen ikäiseni naikkosen ja hipsterimiesoletetun olkavarrelta?

No, jokin mielenhäiriö laittoi minut ostamaan sateenvarjon (jota en ole muuten vieläkään hävittänyt, ihmeiden ihme), ja pian hypistelin jo käsissäni kaupan kylkiäisenä tullutta sinivalkoista kassia.

Sitten otin kassin käyttöön. Se osoittautui hyväksi. Ei merkittävästi paremmaksi kuin muut kangaskassit, mutta kuitenkin kelvolliseksi kassiksi, jonne sain tungettua kaikki tavarani, ja joka ei riidellyt liikaa useimpien asuvalintojeni kanssa.

Lähdin kassin kanssa ulkomaille. Tajusin, että tämähän toimii hyvänä varoitussignaalina ihmisille: suomalaiset pysykööt kaukana ja pitäkööt suunsa supussa. (Kaikkihan dissaavat aina ulkomailla ihmisiä suomeksi, niin vältymme kiusallisilta tilanteilta.) Itse pyrin ainakin kiertämään suomalaiset aina matkoilla kaukaa, joten ajattelin kassista olevan molemminpuolista hyötyä minulle ja kaltaisilleni ihmiskarttajille. Kiähhähhäää.
 

Mutta kun kävelen kassini kanssa Helsingissä, koen jonkinlaista häpeää siitä, että minäkin lankesin sitten tällaiseen ansaan. Parasta on se, kun kolme tuntematonta Marimekko-kassia kävelee peräkkäin. Tai vastakkain. Tai vierekkäin. Tunneskaala on silloin jotakin pienen häpeän ja suuren huvittuneisuuden välillä. Että mitä helvettiä. Onko tämä jokin salakieli? Kuulummeko me samaan laumaan?

Toistaiseksi minulla on kaksi Marimekkokassimielentilaa: se toinen, joka nauraa sille miten urpo olen. Ja se toinen, joka tuntee suurta ylpeyttä siitä, että kannan kassiani ylväästi huolimatta siitä, että olen tällainen langennut urpo.

Niin, ja se lopputulema alkuperäisiin pohdiskeluihini: taidan pitää kassia oikeasti hienona. Etenkin sinistäni. En osaa selittää miksi. Ehkäpä sen tarpeeksi simppelit värit, tilavuus ja turhanpäiväinen fonttisanahelinä on sitten jotekin upeaa - onhan Marimekko yksi suomalaisten kansallisbrändeistä. Tämän pohdintani lisäksi en osaa päättää kirjoittaisinko tuotteesta Marimekko-kassina vaiko Marimekkokassina - ymärrätte varmaan, että tässä on huomattava merkityksellinen ero: Marimekko-kassi on jokin nimetty tuote, mutta Marimekkokassi on vakiintunut ilmiö.

Tämä on niitä suomalaisuuden mysteereitä. Ja ilmeisen onnistunutta markkinointia, joka puree näköjään paatuneimpaankin kyynikkoon. 

Nyt käsi sydämelle ja sitten ylös: 

OLETKO SINÄKIN MARIMEKKO-KASSI-IHMINEN? KYLLÄ? ET? MIKSI? AVAUDU TUNNOISTASI KOMMENTTIKENTTÄÄN!

Terveisin

EEAMK
(Ei enää anonyymit Marimekkokassin käyttäjät)

 

**

 

Huom! Pistä Räyhälä seurantaan Facebookissa, niin saat postaukset tuoreeltaan fiidiisi.

 

Share

Ladataan...
Räyhälä


Kun eteeni tuli tilaisuus lähteä mummoni järjestämälle sukumatkalle Venäjän puoleiseen Karjalaan, en epäröinyt hetkeäkään. Vaikka ajatus ryhmämatkustamisesta oli itselleni varsin tukala, selvisin mielenkiintoisesta matkasta ja sain siitä mukavasti iloa irti. 

Venäjän puolella vietimme kolme yötä, joista ensimmäisen pienen Suojärven alueella, ja seuraavat Sortavalassa

Suojärvi oli kokoluokaltaan sellainen, että niinsanotun keskustan kahlasi läpi muutamassa minuutissa. Talot olivat todella huonossa kunnossa, eikä hotellimmekaan ollut mikään varsinainen laatupaikka (ulkopäin pikemminkin hylätty mielisairaala), mutta hyvin sitä viettää yhden yön lähes missä tahansa. Hotelli tarjosi vierailleen kyllä eräänlaista rappioromantiikkaa, ja monet rapistuneet talot olivat oikeastaan aika kiehtovia etenkin ulkoa päin.

Seuraavan aamun vietimme päiväreissaten mummoni perheen synnyinseuduilla muutamia kilometrejä Suojärveltä pohjoiseen. Opin suvustani paljon - muun muassa sen, että isoisoisoisäni oli paikallinen ortodoksirovasti, ja että jostain syystä hänen ja vaimonsa hautakivi oli säilynyt myllätyllä ja hävitetyllä suomalaisten hautausmaalla pystyssä. Ihmeiden ihme. (Paikallinen Suomea puhuva oppaamme kertoi, että Venäjän maaseudulla on niin köyhää, että varkaat käyvät toisinaan todella yhä kaivamassa sodanaikaisia hautoja etsien koruja. Hrr.)

Sukunsa historiasta ja karjalaisten sopeutumiskokemuksista oli erittäin mielenkiintoista kuulla enemmän. Oli myös mielenkiintoista nähdä paikka, jossa isomummoni perheen koti sijaitsi aiemmin, ja joka oli tällä hetkellä täynnä söpöjä värikkäitä datsoja lomalaisineen. Pappilasta oli sen sijaan jäljellä vain kiviset portaat.

Sortavalassa pääsin jo kiertelemään ympäristöä kunnolla yksin. Ja ensimmäistä kertaa koin konkreettisesti omakohtaista harmia siitä, että Suomella ei ole enää tuota osaa Karjalasta - johtuen siitä, että olin aivan myyty kaikista upeista suomalaisten rakennuttamista taloista, joista osaa oli ylläpidetty kohtuullisen hyvin, osaa ei. 

Tunnen suurta mielenkiintoa n. 1900-1940 -luvun rakennuksia kohtaan aina kerrostaloista julkisiin rakennuksiin ja puutaloihin, ja rakastan talobongailua. Talobongarille Sortavala olikin oikea kultakaivos, sillä Sortavala oli säilynyt ilmeisesti pahimmilta pommituksilta ja liialliselta vanhojen talojen purkuintoilulta - liekö syynä ennen kaikkea rahan puute. (Kaavoitus- ja julkisivuasiat nyt eivät muutenkaan olleet mitään kovaa huutoa Karjalassa.)

Sortavalassa ehdottomasti parasta olikin päämärätön kävely ympäri kaupungin - kovin paljon muuta ajanvietettä kielitaidoton tuskin löytääkään suunnilleen Savonlinnan kokoisen oloisesta kaupungista. Kahviloita oli mukava määrä, ja pikku putiikeissakin tuli käytyä, mutta ensisijainen syy käydä Sortavalassa on tietysti se, että sieltä on laivayhteys Laatokalla sijaitsevalle Valamon luostarisaarelle.

Mekin suuntasimme kuuluisaan luostariin, jossa erittäin hyvä oppaamme (venäläinen tanssinopettaja, joka oli opetellut Suomea kuulemma itse lukemalla sekä television että radion kautta) opasti meidät sekä varsinaisen luostarin pihan ja päärakennusten kautta pieneen huoneeseen, jossa pääsimme kuulemaan luostarin kuorolaisia. Tämä viiden miehen lauluyhtyeen esiintyminen oli oman matkani kohokohta!


Siirryimme vesiteitse vielä toiselle pienelle saarelle, jossa sijaitsi erillinen skiitta, ja jonka ravintolassa söimme maukasta kaalisoppaa ja hyvää kalaa. Nämä olivatkin matkan parhaat murkinat. 

Ja kyllä on vaan todettava taas, että Venäjä puhuttelee joka kerta. Siinä on vaan sitä jotakin - niin hyvässä kuin pahassa. Huomioni mukaan ihmiset Suojärvellä ja Sortavalassa vaikuttivat hyvin paljon helpommin lähestyttäviltä kuin Moskovassa ja Pietarissa. Tervehdyksiin vastattiin, hymyjäkin vaihdettiin, suomea yritettiin - kuten minäkin jotakin auttavaa venäjää. (Henkilökohtainen voittoni oli se kun tilasin huoltoasemalta venäjäksi blinin mädillä ja smetanalla.) Päähän alkaa jäädä aina enemmän ja enemmän sanastoakin, joten lupaan nyt tässä selvittäväni saisinko opiskella uusien maisteriopintojeni kautta Kielikeskuksessa. 
 

Venäjältä palasimme vielä mökkeilemään Pohjois-Karjalaan, ja viimeinen mökkipäivä oli juuri sellainen täydellinen mökkipäivä, jonka aikana ehdin lueskella, lenkkeillä, käydä uimaretkellä, saunoa, grillata ja tehdä kukkaseppeleenkin. Eli kaikkia klassisia mökkijuttuja.

Vaikka jatkuva pakkaaminen ja laukkuelämä verottaakin, olen todella kiitollinen, että vastoin ennakko-odotuksiani olenkin saanut matkustaa tänä vuonna todella paljon. Taas on viikko aikaa nauttia Helsingistä kunnes uudet reissut kutsuvat - ja tänne mennään. Ei yhtään hullumpi reissuvuosi.

Matkababushka ja idän kirjeenvaihtajanne kiittää ja kuittaa ja koittaa selvitä taas työntäyteisemmästä viikosta ennen uusia seikkailuja. Spasiba bolshoi! 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Olen jo jonkin aikaa odotellut päivää, jolloin uskallan tehdä maailman pelottavimman tutkimusmatkan. Odotellut olevani henkisesti siinä pisteessä, että kestän helvetillistä häpeää ja voin laittaa kaikki kiusallisimmat asiat surutta nuoruuden (eikä suinkaan oman nolouteni ja älyllisen vajaavaisuuteni) piikkiin.

Eräänä päivänä oli sitten sellainen sadepäivä, jonka onnistuin pitämään lähestulkoon vapaana. Raahasin kapsäkkini kellarista kotiin ja kaivoin esille pahimman häpeäni, tosielämäni SKAM-käsikirjoituksen. 

Tunnetaan myös nimellä teiniaikojen päiväkirjat.

Tiedän, että nykyään järjestetään sellaisia tapahtumiakin, joissa omia päiväkirjojaan voi lukea julkisesti. Mutta koska kuolisin paniikkikohtaukseen jos joutuisin lukemaan näitä yleisön edessä, otan avuksi suojamuurini internetin, jossa kukaan ei voi nähdä häpeääni niin konkreettisesti. Huh. 

Aloitetaan siis. (Viinilasi käteen.)

Päiväkirjoja minulla on yhteensä 11 kappaletta.

Suosikkini näistä kaikista on ehkäpä kirja nimeltä "16" - aloitin sen tismalleen samana päivänä kun täytin 16. Tuona päivänä päätin, että kirjoitustyylini muuttuu kikattavasta poikien perässä juoksevasta yläastekirjevihkobimbosta syvälliseksi ja boheemiksi toisinajattelija-lukiolaiseksi. Aloin kirjoittaa kirjakielellä, paremmalla käsialalla ja muutenkin ah-niin pikkuvanhasti ja runollisesti. Ns. deepisti.

Avaussivulla kerrotaankin juhlallisesti mistä tässä kirjassa oikein on kyse:

On huvittavaa miten ihmismieli unohtaa kiusalliset asiat. Olin vielä hetki sitten siinä käsityksessä, että elin vuonna 2004 ihan sopusuhteessa paisuneen pikkupojan näköisen 16-vuotiaan itseni kanssa, mutta ilmeisesti koko teini-ikäni on mennyt murehtiessa sitä kuinka olen väärän näköinen ja kokoinen enkä kelpaa. Voi buuhuu! Ja mikä kamalinta, minulla ei ollut poikaystävää, enkä olisi voinut myöntää kirveelläkään uhaten, että olisin halunnut sellaisen. Siitä kertoo esimerkiksi älykäs aivoitukseni:

"Haluaisin edes joskus tavata jonkun, jota en ole vielä tavannut."
 

Merkkiteokseni "16" on siis juuri sitä itseään. Olen joka sivulla liian ruma ja lihava, vanhemmat asettavat liikaa rajoja, pojat eivät tykkää ja scool sux. Tai oikeastaan koko maailma sux ja minä sen mukana. Mikä kurja ihmisriepu olenkaan! Joskin jossain vaiheessa kyllästyn itsesääliini ja haastan jokaisessa sivunkulmassa maailman, joka ei vaan ymmärrä, ja raivoan sille kynäni kautta. OI, KUKAAN EI KOSKAAN VAAN YMMÄRRÄ!

"Voi jos voisin vaan päättää että jos pojat ei tykkää niin alan lesboksi. SE EI TOIMI! Oon monta kertaa yrittänyt "ruveta" lesboks, mutta mua ei vaan kiinnosta tytöt!" - (Yleistä nurinaa) - "VITUN KAIKKI POJAT JOISTA OLEN VÄHÄNKÄÄN JOSKUS VÄLITTÄNYT!"

Lukiolaisen elämä ei toden totta ollut helppoa. Asiat eivät menneet aina mieleni mukaan.

"Oli taas kiva ilta, oltiin Joonaksella. Join Lissun & Visun kanssa tequilaa. Oli siistii vaikka en päässy enää jatkoille STARIIN. Tyhmää et on kotiintuloajat."

"Vanhat oli ja meni. Eivätkä ne edes olleet kovin siistit. En näyttäny oikeen mun mielikuvaltani, mitään jännittävää ei tapahtunut, isä oli idiootti, eikä kukaan yleisössä ollut sellainen ISOISÄ, josta joskus selitin. Oon lomalla viettäny tosi paljon aikaa Kaisun kanssa. Ja löytäny uuden elämänsuunnan: The Beatles."

And the rest is history. 

Ulkonäkö, paino, kummalliset ravintotempaukset ja oman kehon vihaaminen on yksi päiväkirjani keskeisimpiä teemoja.

"Mulla on taas uusi villitys. Syön ananasta ja kävelen. Toivon hoikistuvani :D"

"Mua ärsyttää niin pirusti se, että en oo ees vähän kaunis. Mussa on niin paljon huonoja piirteitä, että ne hyvät hukkuvat sinne. Mua ärsyttää, että nykyään pitää muka olla niin kaunis, ja välillä musta tuntuu, et ihan sama, ei mun tartte, mut sitten välillä ahdistaa kun oon niin tavallisen näkönen. Se vaan et olis ees pienemmät tissit ja vatsa. Mä näytän kuvissa ihan hirveältä. Täytyis vaan löytää sopivia vaatteita, mut vaatteet maksaa ja menee nopeesti rikki tai pieneks. VITTUU."

Ulkonäkökompleksit ovat toki pahoja, mutta entäpä sitten seksi! Seksi on teini-iässä aihe, josta on vaikea puhua jopa päiväkirjalleen. On siis hyvä varalta kirjoittaa X:llä ja muilla huumori-ilmauksilla, jotta päiväkirjakin varmasti tietää, etten tietenkään puhu aiheesta vakavissani, ja voin vetää asiani takaisin, jos päiväkirja vaikka sattuisi nauramaan ja ilkkumaan minulle.

"Tänää oli seksipäivä koulussa. Se oli kyl mun kannalta ihan turha, en oo katos hirveesti harrastanut.. eikä muutenkaa seksi oo pahemminkaa osa mun elämää. Tai ei niinku kiinnosta. Ehkä sit rupee kiinnostamaan kun on joku jonka kaa haluu :D" // "Voisin ruveta nunnaX tai väittää et oon selibaatis :D Lol. Äh en vaan jaksa mitää seksihehkutust. Välil mua jopa ällöttää seksi.. oon joko vaan nii tietämätön & kokematon tai sit oon joku asexuaali, ja se kai tarkottaa sitä ettei haluu seXii. Jee. No ei sitä tiiä. Ainakaa mul ei oo mitää sukupuolitauteja!"

"Ällöttävintä on tietty kun kuulee joidenkin kavereiden seksielämän pieniä yksityiskohtia. Kuinka 2 erillistä ihmistä voi vajota sellaseen eläimelliseen tilaan?" 

Onneksi kokemattomuuttaan ja tunteitaan voi paeta alkoholiin. 

"Huomenna on myös mainio tilaisuus asioiden mennessä pieleen vetää elämäni perseet. En aio ajatella enää mitään jos kaikki epäonnistuu. Huomiseksi on varattava kunnon viinavarasto."

Mutta älkää kuvitelkokaan, että teinin elämässä on ainoastaan kaverit, itseinho ja alkoholi.

"Mua on alkanu kiinnostaa politiikka vähän. Pelottavaa. Oon niin kiihkoilija tarpeen vaatessa."
 

Hah! Olen myös vuorenvarma siitä, että haluan toimittajaksi. Tai oikeastaan elokuvaohjaajaksi. Tai oikeastaan käsikirjoittajaksi. Tai toimittajaksi. Oli mitä oli, olen asiasta aina NIIN VARMA. No, kieltämättä "16" tarjoaa kyllä runsaasti hyvää materiaalia artikkeliksi, koko illan elokuvaksi tai käsikirjoitukseksi. 

Suurin osa kerronnasta, jota en tänne nyt tietenkään julkisesti kirjoita, on tietysti draamaa minun, ystävieni ja milloin kenenkin välillä. Kuitenkin erästä traagista juonikuviota voin valottaa.

"Mun pieni LJ-salaisuuteni paljastui, kiitos Joonaksen. En tiedä mikä muhun meni mut aloin melkein itkeä kun kuulin et tieto oli levinny. Suututtaa!"

Nyt on pakko myöntää, että ei mitään, siis yhtään mitään muistikuvaa mikä ihme on ollut mun LJ-salaisuus. Ja minä muistan yleensä kaiken. Eniveis, Joonas on bannattu ja mustalla listalla 4-ever. 

Mutta vielä poikiin (joista uskallan kirjan myöhemmässä vaiheessa joskus käyttää jopa termiä "miehet") palatakseni. Jossain vaiheessa tämän huippuromaanin edetessä oivalsin, että seurustelukumppanin puutteen voi korvata onneksi henkisellä pääomalla. Aloin satsata kouluun, ja lopputuloksena sain lakinkin, mikä ei rehellisesti sanottuna vaikuttanut vielä lukion alkupuolella kovin todennäköiseltä.

Myös ulkomaille matkustaminen alkoi muodostua minulle tietynlaiseksi pakkomielteeksi, ja lähes jokainen sivu täyttyy paasauksesta siitä miten nostan kytkintä HETI kun olen säästänyt (kasassa oli kuulemma "jo 400€"). Ja ihan hyvinhän sitä on tullut lopulta käytyä, vaikka au pairin ura ei ottanutkaan tuulta alleen.

Jossain vaiheessa ymmärsin asioiden todellisen laidan.

"Oon varma et kirjat korvaa poikaystävän."
 

Ja niin minäkin aloin seurustella omalla tavallani.

"Mun abikronikassa lukee näin: Aida on rauhottunu. Nykyään se vaan lukee kirjoja." 
 

Mutta entäpä sitten se oikea ja tärkein elämän suola? No, se selvinnee tästä väärin päivätystä merkinnästä.

Nimittäin TIEBOKONEET!!!

Siis _ONNEKSI_ koulussa on koneet, sillä elämäni olisi muuten _täyttä_ helvettiä. Kelatkaapa miten paljon helpompaa nykyteineillä on, kun netti on aina mukana. Ennen saatettiin ehkä hiihtää kesät talvet kouluun, mutta minun lapsuudessani netissä sai olla vain hetken päivässä, ja silloinkin joutui yleensä riitelemään nettivuorosta pikkusiskojen kanssa. Nykyään meillä on vain sellainen pullamössönettisukupolvi - minä sentäs taistelin ja raivasin tieni tänne kesät talvet!

Huhhuh, quite a character. 
 

Menen nyt nurkkaan häpeämään. Saatan myös nauraa samalla vähän mielipuolisesti ja olla pirun onnellinen, että samat ihmiset, joiden söpöjä 16-vuotiaita tarranaamoja on liimattuna kirjan sivuille, ovat edelleen läsnä elämässäni tästä mentaaliajanjaksosta huolimatta (tai ovatkohan enää tämän postauksen jälkeen). Kiitos kaikki posset aasta beehen, rakkaisiin lunatikkeihin ja muihin. <3

**

Löytyykö täältä muita, jotka ovat uskaltaneet raottaa menneisyytensä homeisimpien kellareiden ovia itselleen tai muille? Löytyykö joku, jonka arvokkaita aivoituksia pääsisi lukemaankin täällä intternetseissä?

Mut nopee sit - saan olla vielä tunnin netissä ennen ku pitää alkaa tehä lägei.. HELVETTI!!!!!

Share

Pages