Ladataan...
Reeta trying

Tänään muisteloissain: Vanhojen tanssit.

 

Tanssin vanhani vuonna 2006. Ei tosin ollut tarkoitus.

Koska tykkään danssailla, menin vanhojentanssikurssille, lukiomme muistaakseni ainoalle tanssikurssille (mitähän pelleilyä se tuommoinen tanssi-kitsastelu on) ihan vain tanssahtelemaan. Ja se oli ihanaa: Opin valssit ja humpat, tangot ja jenkat, cicaponkin – josta on ollut aikuisarjessa siis aivan jatkuvasti älyttömästi hyötyä – ja vanhojenpäivän lähestyessä tuntui koko ajan tärkeämmältä tanssia loppuun saakka. 

Vielä useampi vuosi vanhojenpäivän jälkeenkin vaihdoin nopeasti aihetta, jos keskustelu jostain syystä ajautui siihen. Hävetti niin vietävästi myöntää, että olin ollut lukiossa sellainen luuseri, jota pojat eivät kilpaa parikseen pyytäneet, ja jolle ei muutenkaan oikein riittänyt ketään poikaa pyöritettäväksi. Vielä viisi vuotta myöhemminkin vähän nolotti paljastaa, että kävin lukion aulassa yhtäkkiä yllättäen pyytämässä tanssiparikseni erään vanhojentanssikurssilta tutun tytön.

Mutta onneksi teini-ikä ja kaksikymppisyyden ankea alku riensi ohitse ja lopulta myönsin itselleni totuuden: Minähän olin just siisti tyyppi! Menin sille kurssille, koska halusin. Menin tanssimaan, koska halusin. Se vasta nolo tarina olisikin, se, joka menisi näin: "Olisin minäkin halunnut, mutta kun kukaan ei pyytänyt". 

No, vanhojen tanssit nyt on elämän mittakaavassa yksi flatus autiomaassa, mutta aina silloin tällöin huomaan silti läpällä tsemppaavani itseäni ajatuksella what would wanhojen tanssit -Reeta do? Vastaushan on, että se tekisi just niin kuin se tahtoo. 

Ihan eri keskustelu on se, teenkö käytännössä tämänkään ajatuksen jälkeen just niin kuin tahdon. Tai ylipäätään yhtään mitään. Mutta pitäis!

 

Olisin laittanut tähän kuvitukseksi arkistokuvia tansseistain, mutta minulla ei valitettavasti ole sellaisia, koska rakas veljeni tyhjensi aikoinaan tanssien jälkeisen muistikortin ottaakseen skeittikuvia Irc-galleriaan. Thanks bro. 

Tässä teille kuitenkin meikäläinen tekemässä siistejä juttuja kauan ennen kuin tiesin, että a) lukiossa ei käy flaksi b) elämä kantaa siitä huolimatta.

 

Share

Ladataan...
Reeta trying

Elämäni (tai asenteeni) juuri nyt on kuin kainon ysiluokkalaisen kesäloma. 

Tekemistä voisi keksiä, tekemistä ehkä olisikin, mutta kun ei oikein jaksa, viitsi, ole pakko just nyt. Kevään hommat on loppuun hoidettu ja syksyllä alkaa kuitenkin uusi, joten mitäpä tässä hötkyilemään. Katsotaan aamutelkkaria ja syödään aamupalaa kahteentoista. Jumitutaan ostoskeskuksiin ilman mitään syytä. Syödään jäätelöä niin hitaasti, että se sulaa näpeille. Iloitaan sadepäivistä, joina saa jäädä sisälle harjoittelemaan päälläseisontaa ja kirjoittamaan päiväkirjaan suurenmoisia tulevaisuudensuunnitelmia.

Joku toinen ehkä juuri nyt vimmaisesti kehittäisi itseään, porhaltaisi eteenpäin elämän ovia kolkutellen. Minä tallustelen tekemättä hirveästi mitään, luotan, että ensi viikollakin ehtii taas jännätä ja järjestää. 

 

 

Se tunne, kun ei keksi oikein mitään, mistä kirjoittaisi. Kun kerrankin olisi aikaa, mutta sitä ei saa käytettyä juuri millään järkevällä tavalla, koska kesä. 

 

Vaikka onhan tässä toki kaikenlaista sutinaakin ollut.

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka jouduin peruuttamaan kampaamoajan ensi viikon torstai-iltapäivältä, koska en vanhana juhannuksen vihaajana ja skippaajana ollut tajunnut, että juhannuksen pro-vietto alkaa tietenkin jo torstaina.

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka joku minulle tuntematon henkilö ilmeisesti puhdisti Messengeriään ja siis poistui ryhmäviestiketjusta, joka oli aloitettu vuonna 2013 ja koski silloin järjestettyjä tupaantuliaisia. Kaikki viestiketjun montakymmentä jäsentä saivat tästä poistumisesta ilmoituksen. Nyt jo useamman päivän ajan olen saanut ilmoituksia siitä, kuinka minulle tuntemattomat tai puolitutut henkilöt yksi toisensa jälkeen hermostuvat ilmoituksiin ja poistavat itsensä tuosta ikiaikaisesta ketjusta. Kunnianhimoisena tavoitteenani on olla ketjun viimeinen.

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka rakastan se tunne, kun -aloitusta ja monia muitakin kuluneita ex-muoti-ilmauksia. Aion käyttää niitä vielä 2080-luvulla: daa, piste fikoska x ja niin edelleen. Voisin kirjoittaa siitä, kuinka minulla on kyllä-tauti, kuinka olen siivonnut parhaimmillaan lähemmäs kymmenen kyllää teksteistäni: on se kyllä kumma, mielestäni se on kyllä niin, kyllä kissat ovat kyllä ihania kyllä.

 

Mutta kun nyt ei millään jaksais, pystyis, viitsis.

Ostari kutsuu: sen sisäpihalla myydään mansikoita ja aurinkorasva haisee. 

 

 

Mistä te vetelette aiheita (ja motivaatiota) lomalla ja kesäkuumalla?

 

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Share

Ladataan...
Reeta trying

 

 

 

Sarjapelkääjän toukokuu:

LENTÄMINEN

 

 

Eihän lentämisen pelkäämisessä mitään järkeä ole. Minä tiedän sen, varmasti kaikki lentopelkoiset tietävät sen. Mutta ei kaikessa aina ole kyse järjestä. Pelosta puhuttaessa taitaa itse asiassa harvemmin olla kyse ihan vain järjestä.

 

 

Anders osti lennot tammikuun alussa. ”Oi, miten ihanaa!” huudahtelivat ystävättäreni yksi toisensa jälkeen, kun kerroin heille lähestyvästä matkastamme.

Minä taas en millään ymmärtänyt, miksi Anders halusi ehdoin tahdoin asettaa minut ja itsensä vakavaan kuolemanvaaraan. Netflix ja chill oli toiminut hyvin tähänkin asti, joten miksi ihmeessä meidän pitäisi uhmata kohtaloa lentämällä johonkin? Miksi ihmeessä vaarantaa kaikki vain päästäkseen viettämään kolme yötä semikämäisessä hotellissa kaupungissa, jossa itse olin viettänyt aikaa elämässäni jo kuukausitolkulla? Minkä ihmeen takia kaikki miehet lopulta paljastuivat venäläistä rulettia harrastaviksi sadisteiksi??

Mutta minä vastasin ystävättärille ”on kyllä tosi ihanaa!” ja päätin, etten perhana soikoon aloita tätä lietsontaa jo tässä vaiheessa. Toukokuun 12. päivä minä astuisin lentokoneeseen, ja sillä sipuli.

 

 

Olen aina vähän pelännyt lentää. Muistan aina ajatelleeni paluumatkaa. Että mieluummin silloin, jooko. Jos tämä on kohtaloni, voinko saada vielä nämä viimeiset ihanat päivät? Oli kuitenkin myös aika, jolloin lentäminen oli mielestäni ihan mukavaa. Itse asiassa lempisanani lukioikäisenä oli terminaali. Sitä pääsi käyttämään aina silloin, kun oli lähdössä hetkeksi jonnekin kauas – ja kauas Kainuusta halusin. Myöhemmin kaukokaipuu haihtui, ja sen mukana halu lentää.

Täyteen (edelleen lievähköön) mittaansa pelkoni nousi lennolla muutama vuosi takaperin. Minä ja ystäväni palasimme Lontoosta piskuisella Ryanairin rotiskolla, joka heittelehti ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, tärisi ja piti aivan kammottavaa meteliä. Ikkunoista näkyi vain pimeys, tyhjyys, istuinvyövalot loistivat tuntitolkulla, enkä todellakaan ollut ainoa, joka pelkäsi.

Muistan ajatelleeni, että jos tästä selviän, en lennä enää koskaan.

Ei tietenkään olisi pitänyt ajatella niin.

Eikä tietenkään olisi pitänyt sen jälkeen pitää vuosien taukoa lentämisestä.

 

 

Tuomiopäivän Lentopäivän odotusta kesti siis nelisen kuukautta. Odotuksen ensimmäiset kolme ja puoli kuukautta sujuivat itse asiassa melko mainiosti. Huomasin toki kiinnittäväni tavallista enemmän huomiota kaikkeen lentoaiheiseen, mutta lähinnä huomiointini oli pelkoa lieventävää laatua. Keskustellessani tai lukiessani ihmisten lomareissuista ajattelin joka kerta, että nuokin selvisivät hengissä, kyllä minäkin. Leffoissa ja sarjoissa takerruin kohtauksiin, joissa lentokoneissa vain istuttiin ja jutusteltiin, ehkä jopa kyllästyttiin. Jossain vaiheessa tapanani oli ajatella iltaisin sitä, kuinka monta sataa lentoa sinäkin päivänä oli saavuttanut määränpäänsä. Ja kun katsoi vaikkapa Flight Radar 24:n etusivua, tuntuihan lentämisen pelko melkoisen naurettavalta.

Mutta en minä kaikkea negatiivistakaan voinut välttää, sillä lento-onnettomuudet ovat mediassa rankasti yliedustettuina määräänsä nähden. Maaliskuussa erehdyin katsomaan pätkän Lentoturmatutkintaa. Jaksossa selvitettiin erään mereen pudonneen lentokoneen arvoitusta. Lopulta, kunnon mysteeri- ja syöksyntämehustelujen jälkeen, merenpohjasta kalastetuista osista saatiin pääteltyä, että syöksyn olivat aiheuttaneet neljä pikkiriikkistä väärän valmistajan pulttia, ruuvia, mitä lie. Yksi niistä oli pettänyt, minkä seurauksena... no, katastrofi. 

Ohjelma päättyi selostajan hehkutukseen siitä, kuinka ”nyt on kuulkaas duudsit taas turvallisempaa matkustaa! Tämäkin ongelma on nyt ratkaistu! Ei muuta kuin kaikki kimpassa lentämään!” Mutta minä olin saanut vain yhden uuden syyn pelätä. Jos varma kuolema voi olla kiinni yhdestä pienestä ruuvista, niin sen täytyy olla juurikin sitä: VARMA.

 

 

   

Se on se jos, joka pelottaa. Jos kone syöksyisi maahan, se olisi hirvein mahdollinen tapa kuolla. En keksi mitään pahempaa. Kauheinta olisi se avuttomuus, voimattomuus, kykenemättömyys, toivottomuus. Se, ettei voisi tehdä yhtään mitään. Paniikin putoavassa koneessa täytyy olla jotain aivan järkyttävää. Koko syöksyn ajan kaikki tietäisivät, että tässä se nyt oli, eikä kellään olisi mitään muuta vaihtoehtoa kuin istua ja odottaa.

Vaikka loppujen lopuksihan se kauhu kestäisi, mitä, viisi minuuttia? Todellisuudessa kamalinta lentopelossa ovatkin päivät ennen lentoja. Ne ovat yksi pitkitetty putoaminen. Kuvitellussa katastrofitilassa vierailee pahimmillaan vartin välein. Ai niin, kohta lennetään. Tai siis: ai niin, kohta pudotaan.

 

 

Jos olisi loppuun saakka järjen ihminen, rationaali-Reeta, ei varmaan olisi edes kykeneväinen pelkäämään lentämistä. "Riski kuolla lento-onnettomuudessa on hei yks neljästätoista miljoonasta." "Voisit lentää seuraavat 38000 vuotta joka päivä, etkä silti putois." "Todennäköisemmin kuolet matkalla lentokentälle." Minä en kuitenkaan ole pelkkä logiikan lapsi, minä olen piilotaikauskoinen, salaliittoteoriakiehtoutunut tunneihminen.

Niinä kauheimpina viimeisinä päivinä ennen lentoa minun sekavaa mieltäni eivät rauhoittaneet numerot tai tilastot, vaan sellaiset ajatukset, kuin että lentomme ei tietenkään voisi pudota siksi, että se varattiin niin aikaisin. Ai mitä, miksi näin? No koska lentoturmissa kuolevien täytyy aina kuolla ex tempore. Se jos mikä kuulostaa loogiselta! Ai miten niin? Koska se on paljon parempi tarina! Kohtalo ei vain yksinkertaisesti voi odottaa kuukausitolkulla (missään muualla kuin Alanis Morissetten Ironicissa, joka – tietenkin – soi päässäni koko alkutoukokuun).

Lopulta lentäminen välkkyi ajatusteni takana koko ajan. Kirjoitin nykykirjallisuus-kurssin loppuesseetä ja mietin, että tästä täytyy tulla pirun hyvä, jäähän tämä kenties viimeiseksi teoksekseni. Kun Facebook muistutti vanhan kaverin syntymäpäivästä, sivuutin onnittelun (koska teen niin aina), kunnes muistin kahden päivän päässä häämöttävän lennon, ja onnittelin sittenkin. Piti kerätä hyvää karmaa, muutenhan universumi saattaisi vaikka kostaa. Tappamalla minut.

 

 

Matkaa edeltävänä iltana Anders kysyi, mitä odotan reissulta eniten. En osannut vastata siihen heti mitään. Tajusin, etten ollut oikeastaan edes kuvitellut tai suunnitellut mitään määränpäähän liittyvää. Koko reissu oli minulle lento 1 ja lento 2, joilta molemmilta olisi noin 50-50-mahdollisuus selviytyä hengissä.

Andersia tuleva lento kanssani lopulta jo hieman ahdisti, eikä häntä voi siitä syyttääkään. Kun toinen heittää puolitunneittain pelonsekaista kommenttia lähestyvästä kuolemastaan, ei ensi kertaa kanssaan lennolle lähtevä mitenkään voi ennalta arvata, millainen hirviö tuosta toisesta koneessa kuoriutuu tai ei kuoriudu.

"En mä aio puhua tällaisia perjantaina", sanoin sille.

"Hyvä", se vastasi selvästi helpottuneena.

"Paitsi jos tiputaan. Sit mä kyllä sanon, että mähän sanoin!" 

Oikeasti suunnittelin, että jos syöksymme, pidän Andersia tiukasti kädestä ja rukoilen parasta kaikella entisen isosen uskottavuudellani. To die by your side is such a heavenly way to die. 

Anders muuten on vanha The Smiths -fani. Onkohan se huono enne?

 

 

Perjantaina pidän lupaukseni, enkä puhu kuolemasta tai syöksymisestä tai törmäämisestä tai räjähdyksistä tai väärän valmistajan muttereista sanallakaan. Sellainenhan olisi manaamista, eikä parantaisi omaakaan oloani pätkän vertaa. Lento tulee kestämään kolmisen tuntia. Olisikohan kahdeksalta liian aikaista ottaa lasi tai tonkka viiniä? En ota, mikä on hyvä päätös, sillä kolmen tunnin nukkumisella tuleva kahdella tunnilla pidennetty päivä tulee olemaan ihan tarpeeksi rankka ilmankin.

Euroopan lennolla meitä lennättää poikkeuksellisesti lähemmäs 300 ihmistä vetävä Finnairin A350-lentsikka. (Tiesittekö, että ainakin Finnairin lentokalustoa nimitetään laivastoksi. Minä en tiennyt tai muistanut. Ja sitten ne kaikki koneet ovat airbuseja. Ihan niin kuin tällä kikalla unohtaisin hetkeksikään, että olen menossa rennosti hengailemaan 12 kilometrin korkeuteen, en ihanasti purjehtiloimaan saaristoon taikka luokkaretkelle Fazerin makeistehtaalle.) Koneeseen astuu kanssamme muun muassa yksi jo känninen miesporukka sekä paljon pieniä lapsia vanhempineen, mikä tietenkin rauhoittaa minua, sillä eiväthän koneet tietenkään voi syöksyillä, jos niiden kyydissä on LAPSIA, daa.

Olen muutenkin yllättävän rauhallinen. Nousussa puristan toki valkoiseksi Andersin käsivartta ja tiukasti silmiäni kiinni, toki hätkähdän, kun renkaat kolisten katoavat koneen uumeniin, enkä yhtään tykkää siitä, kun käännytään. Mutta kaikki sen jälkeen menee ihan hyvin. Edes korvani eivät mene lukkoon.

 

 

Takanamme istuva nainen pelkää myös, mutta hänen suhtautumisensa on raikkaan erilainen. Hän kommentoi kolahduksia ja käännöksiä sekä vierustoverinsa vastauksia vanhemman naisen elämää nähneellä, tyynellä kiinnostuksella, sanoo ”jahas!", "vai niin!", "ai että tuommoistakin!", "no niinpä tietysti!” ja nauraa hersyvästi jokaisessa sopivassa kohdassa.

Yläilmoissa luen Jussi Valtosta. Jo aiemmin toukokuussa He eivät tiedä mitä tekevät -kirjasta mieleeni on jäänyt möyrimään tekstinpätkä, joka kuuluu näin: Tätä hän oli miettinyt monta kertaa: Olisiko saman elämän, koko oman elämänsä, voinut elää yhtä hyvin rauhallisin mielin? Olisiko kaikki järjestynyt yhtä hyvin myös hermoilematta?

Suunnilleen tuosta sen takapenkin naisen rauhassa taitaa olla kyse. Suunnilleen tuosta tässä minun lentopelossanikin on kyse. 

Suunnilleen tuosta tässä koko sarjapelkääjä-jutussa on kyse. Kunpa oppisikin elämään rauhallisin mielin.

 

 

 

 

Lentokoneessa mietin tätä postaussarjaa ja muistan ensimmäistä kertaa lentohysteria-jaksoni aikana sen, että minullahan tosiaan piti olla tälle vuodelle teema, tavoite. Ei tämän pelkojutun pitänyt olla vain tekstiä, teoriaa. Rakkaus vai pelko, kysyin itseltäni taas kerran tammikuussa. Katson vieressäni Louis C. K. :lle hekottelevaa miestä, mietin loppuun saatettua kouluvuotta ja kaikkia niitä päiviä, jotka olen ahkerasti tehnyt töitä päästäkseni tällekin reissulle. Minulla on kaikki aivan täydellisesti. Miksi siis olla koko ajan niin kovin huolissaan?

Onneksi en ole enää sellainen pelkuri, joka joskus olin: Ihminen, joka olisi ihan hyvin saattanut kieltäytyä yhteisestä matkasta, koska siihen sisältyy lentämistä. Ihminen, joka olisi ihan hyvin saattanut kieltäytyä suhteesta, koska siihen kenties sisältyisi myös joitakin ei niin megamukavia puolia (kuten lentämistä). Jos olisin antanut sen viedä koko käden, olisi tämmöinenkin aivan typerä asia kuin lentopelko ihan hyvin jatkuessaan voinut varastaa pelkuri-minulta monta ihanaa asiaa ja kokemusta, eikä tuo lentämisestä nauttiva ukkeli ja sen seura varmasti olisi niistä pienimpiä. 

Lennän, vaikka pelkään, lennän, koska rakastan, ajattelen ja totean heti perään olevani ihan pehmo kahjo sekopää ja että nyt saa loppua tämä lirkutus.

(Lentokone-Anders mulkaisee toljottavaa minua takaisin ilmeellä, joka tarkoittaa suunnilleen ”no mitä minä muka nyt taas olen tehnyt”. Se tekee usein niin, kun tuijottelen sitä imelissä mietteissäni.)

 

 

Ei tämä teksti tästä enää juuri jatku. Lento meni hyvin: Nousu oli pahin, laskukaan ei ollut kiva, mutta niin muistelinkin sen menevän. Koneen tärinöidessä ohjasin katseeni aina parrakkaaseen stuerttiin, joka hillitysti yhä jatkoi työskentelyään vakava, mutta vakaa ilme kasvoillaan.

Paluulento ei tuntunut enää puoliksikaan yhtä pahalta, puristin käsivartta enää vain viitteellisesti ja nappasin ikkunan läpi pari kuvaakin. "Seuraavaksi Berliiniin", me olimme määränpäässämme jo jutelleet. "Tai ehkä Kreikkaan." "Norjaan!" "Japaniinhan sä halusit kans?" En edelleenkään pidä lentämisestä, mutta ensi kerralla se on ihan varmasti taas vähän helpompaa. Ensi kertaa en varmasti odota vuosia.

Paluulennolla takapenkissä joku itkee hysteerisesti läpi nousun ja laskun. Voi, ei hätää kulta, koetan viestittää hänelle telepaattisesti vyöni puristuksista. Tämmöistä tämä on. Ihan normaalia hommaa.

 

 

 

 

 

 

 

PS. Jos satutte matkustamaan sillä A350:lla vai mikä onkaan, niin kertokaa ihmeessä minulle, että mikä kumma on olevinaan se Safety guide -lapun viimeinen kuva? Kuvassa tapahtuu jotakin sellaista, kuin että lentokone on laskeutunut veteen, pelastusliivipukuinen henkilö seisoo koneen siivellä ja napsauttaa jotain pikkuista nappulaa(?), minkä seurauksena siipi lähtee näppärästi irti koneesta ja toimii yhtäkkiä kätevänä lauttana? Pardon my caps lock, mutta OVATKO LENTOKONEEN SIIVET TOSIAAN NIIN HEPPOISESTI KONEESSA KIINNI, ETTÄ JOS JOKU NIIDEN LÄHELLÄ ISTUVA EREHTYY PAINAMAAN JOTAIN RANDOMNAPPIA, NE LÄHTEVÄT KONEESTA IRTI?

Minulla ei valitettavasti ole tästä kuvasta kuvaa, sillä ajattelin ottaa sellaisen paluumatkalla, mutta paluumatkakoneessamme Airbus A320:ssa (?) tätä hillitöntä pikalautta-ominaisuutta ei ilmeisesti ollutkaan. JA PAREMPI NIIN.

 

 

 

SARJAPELKÄÄJÄ 2017:
Huhtikuu: SomEsta
MAALISKUU: PAINOSTA
HELMIKUU: TYÖNHAUSTA
TAMMIKUU: SUORAAN PUHUMISEN VAIKEUDESTA
PELOSTA JA RAKKAUDESTA - ENSIMMÄINEN POSTAUSSARJANI ALKAA

 

Share

Ladataan...
Reeta trying

AAMIAISELLA.

 

Ei vitsi mua väsyttää. Siis mä valvoin taas koko yön. 

"Ai. Mä olin hetken kans hereillä tossa aamuyöllä, ja kyllä sä ainakin sillon nukuit."

No siis, en mä nyt KOKO YÖTÄ valvonu tietenkään, heräsin joskus kolmen maissa ja nukahin uuestaan viiden jälkeen. Et olin taas ainaki pari tuntia hereillä.

"Jaajaa. Kuorsasinko mä?"

No kuorsasit. Tai silleen hirnuit. Niinku aina.

"Hirnuin? Selvä."

Niin että siihen hirnuntaan heräsin sitten. 

"Selvä." 

Sun hirnuntaan. 

"Mmm."

Sori jos sä yrität jo tehä jotai hommia, mä haluan nyt keskustella sun kaa koska mun kännykkä on latauksessa tuolla nurkassa. Onks kahvimaitoo?

"Nyt ei oo maitoo."

Voi ei.

"Käyn tänään kaupassa."

Muistaksä, kun sä olit kyllä yöllä hetken hereillä, sanoit vaan että "VAI NIIN" ja käänsit kylkee ja jatkoit unia?

"Haha, joo."

Jos mä saan antaa vähän palautetta, niin mun mielestä sä voisit vähän enemmän antaa mulle sympatiaa ja tukea aina niinä öinä kun mä valvon. 

"Ahaa?"

Niin, voisit joskus herätä mulle kaveriksi.

"?"

Ei aina tietenkään tarvihe, mutta mun mielestä aina silloin tällöin sä voisit ihan solidaarisuudesta herätä kans, kaveriksi mulle, kun sä kuitenkin näet, että mä valvon. Voisit olla välillä vaan silleen et "voi kulta, taasko sinä valvot, tulehan tänne niin valvotaan yhdessä, lämmitän sinulle vähän maitoa, katsotaanpa vähän televisiota..."

"?!?!?"

Se ois musta tosi kivaa. 

"Okei."

Mä oon muuten tosi tyytyväinen tähän parisuhteeseen, mutta sääliä vois olla pikkusen enemmän. 

HILJAISUUS.

Sääliä ja kahvimaitoa.

HILJAISUUS.

"Nyt... no, nyt en kyllä taas ihan tiedä, että mitä tähän oikein vastais."

 

Share

Ladataan...
Reeta trying

Sarjapelkääjän huhtikuu:

Some

 

Istuuduin bussiin numero 23, vaikka sillä matka olisi pidempi niin ajassa kuin metreissäkin. Oli sellainen opiskelijaelämän parempi päivä: Olin varttia aikaisemmin palauttanut harvinaisen pätevän vastauksen sisältävän tenttipaperin, ja loppupäivä olisi vapautta tai ainakin vapauden illuusiota täynnä. Oli aikaa vähän kiertää.

Astuin bussiin, istuin penkkiin, sain ajatuksen, kaivoin taskustani puhelimen, mutta sen näyttö olikin musta. Tyhjyys veti nopeasti henkiset jalat alta, seuraavan neljänkymmenenviiden minuutin tulevaisuus levittäytyi äkkiä edessäni yhtä mustana kuin iPhoneni, jonka akun kylmä kevätaurinko oli katalasti pettänyt. Ja nyt mä sitten istun tässä hitaassa bussissa, eikä mulla ole edes akkua kännykässä.

Olen aina pitänyt busseista, niissä istuminen ei ole koskaan ollut minusta ikävää, päin vastoin. Vaikka elämä olisi ollut kuinka kiireistä, on sen väleissä onneksi aina ollut hetkiä, joina on ollut aikaa tutustua linja-auton ikkunan läpi (ei enää niin) uuteen kotikaupunkiini Helsinkiin ja oppia virtojen suunnat sen kaduilla. Hetkiä, joina on ehtinyt tarkkailla vuodenaikaa ja sitä, mitä täällä tänä aikana päälle puetaan, miltä näyttävät bussinheiluttajat ja koirankusettajat, muovipussit ja virvoitusjuomat, missä jäävät haalarijalkaiset ryhmittymät ja missä yksinäiset. Aina on onneksi järjestynyt hetkiä, joina olen ehtinyt ottaa sen kiertoreittiä kulkevan bussin, mutta yhtäkkiä huomaan istuvani sellaisessa bussissa ja miettiväni, missä vaiheessa aloin ottaa kiertoreitin siksi, että mulla olisi enemmän aikaa somettaa?

 

 

Suhteeni rakkaisiin linja-autoihini on salakavalasti muuntunut, niin kuin suhteeni kaikkeen on. Kun muutin Helsinkiin kesäksi 2008, ei minulla ollut tietokonetta, älylaitteesta puhumattakaan. Noin kerran viikossa kävin Pukinmäen kirjastossa hoitamassa pakolliset nettiasiat, eli kirjoittamassa kuulumiset Facebookiin ja silloiseen alkeelliseen blogiini sekä tarkastamassa sähköpostit. Ja samalla reissulla lainasin kirjoja. Aina niitä kirjoja. Se kesä oli ihana.

Seuraavana kesänä työskentelin samassa työpaikassa ja asuin samankaltaisessa vuokraratkaisussa. En muista siitä kesästä yhtään niin paljon kuin edellisestä, en muistanut heti kesän jälkeenkään. Ehkä se johtui siitä, ettei se enää ollut ensimmäinen kesäni Helsingissä. Ehkä siitä, ettei se enää ollut ensimmäinen kesäni siinä työpaikassa. Mutta ehkä se johtui osittain myös siitä, että sinä kesänä minulla oli oma tietokone. Mitä jos en muista niin paljoa siitä kesästä siksi, että sinä kesänä vapaa-aika meni näyttöä tuijottaessa? Ei ollut enää "aina niitä kirjoja", eikä ollut montaa muutakaan asiaa, sillä olihan minulla tietokone ja tietokoneella kaikki vastaukset.

 

 

Yksi lempipaasausaiheistani on älypuhelinviestintä. Keskustelen puhelimen välityksellä ehkä puolet kaikista keskusteluistani, joidenkin ihmisten kanssa huomattavasti useammatkin. Vaikka ystävä asuu toisella puolella maailmaa, voi sen kanssa olla samanlaiset välit kuin naapurin, jos älylaitteen käyttötottumukset kohtaavat. Mikä meno. Mites meni se. Kerroinko sulle että. Tiiätkö sen mun lähikauppiaan. 

Silloin kun ostin älypuhelimen, yllätin itseni usein ajattelemasta, että onneksi ostin tämän. Olin myöhähkö älylaitteen hankkija, ja sen kautta kaikki yhteydenpito helpottui ja halpeni kertaheitolla. Ehkä kaikkein siisteintä ja sillä hetkellä merkityksellisintä uudessa puhelimessa oli kuitenkin se, että siihen sai Tinderin. ONNEKSI, mietin pariinkin otteeseen niinä iltoina, joina olin ei-pysty-edes-syömään–ihastunut johonkin sen hetkiseen kivaan tindermiekkoseen. Ilman älypuhelinta en olisi tässä nyt täpinöissäni, ilman älypuhelinta en olisi ikinä uskaltanut puhua tuolle, ilman älypuhelinta me ei oltais ikinä tavattu. Omalla kohdallani Tinder tuntui silloin sysäykseltä ihan uudenlaiseen kulttuuriin, jossa kiinnostaville ihmisille ihan oikeasti voi puhua, heitä ihan oikeasti voi deittailla ja heidän kanssaan ihan oikeasti voi alkaa jotain todellista. Melko nopeasti se rohkeus tarttui minuun myös tuon äpin ulkopuolella, ja arvoitukseksi jää, kuinka kauan rohkaistumisessani olisi ilman älypuhelinta kestänyt.

Mutta tulivathan sieltä tietenkin ne toisetkin puolet. (Olen kirjoittanut tästä sata kertaa, siltä tuntuu, joten koetan pitää tämän lyhyenä.) Jos mulla ei olisi älypuhelinta, en istuisi taas kerran tässä odottamassa, että toinen vastaisi viestiin, jonka näen sen jo aikaa sitten lukeneen.

Eikä tämä ole mikään Tinder-asia, älypuhelimella viestintä on kaikin puolin ihan uusi oma lukunsa. Viestintä puhelimella on jotain ihan muuta, kuin se oli vielä 10 vuotta sitten. Älypuhelinkommunikaatio kavereiden ja tuttavien kesken on elämää, keskustelua, siinä missä on ruokapöytäjutustelu, palaveri, ostotilanne, bussipysäkkirupattelu. Se pelaa samoilla säännöillä ja silti ihan omillaan. Minä olen ollut ylikorostuneen tarkka ja varsinainen jankuttaja siitä, että viesteihin täytyy aina vastata, ja minä olen ollut se mulkero, joka valitsee jättää vastaamatta. Näin, vaikka ajattelenkin, että vastaamattomuus on epäkohteliaisuutta ja välinpitämättömyyttä, yhdenlaista vallankäyttöä. 

Jotkuthan kokevat, että ne ihmiset, jotka usein jättävät vastaamatta yhteydenottoihin, ovat parempia jotenkin. Vastaamattomuuden voi aina kääntää niinkin päin, että nuo ihmiset elävät elämiänsä paremmin kuin me muut, sillä heillä on elämissään muutakin "kuin joku luuri". Mutta halusivatpa he tai eivät, se luuri nyt vaan on vuonna 2017 enemmän kuin väline. Luureissa asuvat oikeat ihmiset.

En haluaisi käyttää enää minuuttiakaan elämästäni siihen, että tuijotan puhelintani odottaen, että joku vastaa viestiini. Onneksi tällä hetkellä kukaan ei minua sellaiseen tilanteeseen laitakaan. Jos laittaisi, sortuisin varmasti heti. Olen heikko, välitän asioista, ihmisistä ja mielipiteistä usein turhankin paljon. En tiedä sopiiko älypuhelin minulle. En tiedä sovinko minä someen.

 

 

Oliko älypuhelin lopulta mikään onnenpotku? Minulla on lähes 24/7-yhteys ihanimpiin ihmisiin maailmalla, hyvä kamera aina taskussa ja ihana tinderpoikaystävä, (joka muuten vastaa aina viesteihini,) mutta sitten ovat ne toiset puolet, on se kun kyttään kärppänä päivitystäni tai postaustani, sen tykkäyksiä ja kommentteja ja sitä, ettei se vaan saa aikaiseksi pahaa mieltä tai paskamyrskyä, ja on se, kun istun luennolla, jota pitää alan johtava tutkija, ja pelaan koko tunnin Candy Crushia. Mä kuuntelen ja keskityn paremmin, kun samalla näprään, sanon vierustoverille, ja vaikka se on ehkä joo osittain tavallaan totta, on se myös valhe, jolla petän ihan vain itseäni: digikarkkien järjestäminen vaan on noin sata kertaa hauskempaa kuin muistiinpanojen kirjoittaminen.

Mutta pitäisihän ihmisen jaksaa keskittyä, vaikkei kaikki aina niin hervottoman hauskaa olisikaan! Välillä musta tuntuu, etten osaa keskittyä enää mihinkään. Niin kuin se bussimatka. Kyllä mä sen aikana vähän keskityin ajatuksiini, mutta vain koska toista vaihtoehtoa ei ollut. Tai niin kuin tämä tekstikin tässä, varmasti viikon ärsyttävin rakennelma: Ei se Reetatying osaa kirjoittaa edes kokonaista tekstiä, kokonaisuutta: taatusti Suomen huonoin suomen kieltä opiskeleva suomen kielen tuottaja. (Ai osuiko arvostelu arkaan paikkaan? No mitäs perustit blogin, menit someen, oma valinta, senkin #somesurkki.)

 

 

Kun se kännykän näyttö oli musta, sinä kohtalokkaana päivänä siinä kauhujen 23:ssa, minulle jotenkin konkretisoitui se, miten usein en ole täällä. Elämäni on ihan liian usein yhtä ainiin-janaa: Ainiin, se blogikommentti, hoidanpa nyt. Ainiin, se hammaslääkäri, merkkaanpa ylös. Ainiin, se ig-kuva, onkohan sillä tykkäyksiä. Ainiin, se viesti, onkohan Janna-Jemiina jo ehtinyt lukea sen. Minä ainakin olen lähes koko ajan paitsi tässä ja nyt, myös neljässä muussa (välilehti)paikassa ja takaraivon orastuksena vähintään viidessä lisää. Enkä ole tästä asiasta tippaakaan ylpeä. En missään nimessä ole mikään hetkeni on linnani -hippi, mutta en mä nyt ihan tällainenkaan halunnut olla, ihan jo vaikka sen vuoksi, etten itsekään kammoksu montaa asiaa niin paljon, kuin ihmisiä, jotka eivät osaa olla tärkeissä hetkissä läsnä – tärkeissä hetkissä ja bussimatkoissa. 

"Jätän tän vaan tähän", sitä sanotaan (Jonnet sanoo? Okei ehkä olen vähän liian vanha/pihalla näistä, mutta yritin). Voi kun osaisikin vain jättää jotain. Someen. Nettiin. Mihinkään. Päivityksen, postauksen, kysymyksen, hakemuksen. Voi kun osaisikin jättää sellaisen ilman että olisi tarkastamassa f-bookkia ja wappia ja blogsua ja iigeetä ja sähäriä ja snäpshättiä ja messengeeriä ja ja ja ja mitä noita nyt on noin joka kahdeskymmenesviides sekunti. Levottomuus on hiipinyt kaikkeen tekemiseeni, enkä pidä siitä yhtään.

Voin vain kuvitella, millaista elämäni olisi, jos olisin kasvanut näiden koneiden välissä. Voin vain kuvitella, ja silti olen aivan älyttömän onnellinen esimerkiksi siitä, ettei somea ollut silloin, kun minä kävin yläastetta ja lukiota. Vaikka mistä sitä tietää, ehkä sen olemassaolo olisi ollut vain hyvä juttu. Ehkä olisin osannut somen avulla olla vahvempi ihminen paljon aikasemmin ja verkostoitua ihan eri tavoin.

 

 

Ei tällä ollut tämän kummempaa punaista lankaa. Some ja digi ja netti ja muu julkinen mietityttää. 

Tämä kirjoitus on seitsemän päivää myöhässä, ja vaikka kukaan ei minulle tästä maksa, harvahko tätä lukee ja aikataulu oli itse määrittelemäni, tunnen pikkuruista syyllisyyttä myöhästymisestäni. Se on vähän outoa. Nimeni on edelleen Reeta ja minusta on tässä blogissa joitakin kuvia. Voisi olla enemmänkin, tai ehkä ei sittenkään, en tiedä. Viime aikoina ei joka tapauksessa ole tuntunut järkevältä, turvalliselta julkaista omakuvia täällä, vaikka toistaiseksi blogi onkin tuonut minulle 99-prosenttisesti vain hyviä asioita. 

Snapchattiin olen kyllästynyt, kyllästyin suhteellisen nopeasti. Instagram on kaikin puolin suosikkini, ja pelkään, että pilaisin sen itseltäni, jos laittaisin sen julkiseksi. Silti mieleni tekee tehdä niin. Facebookista en enää oikein tiedä mikä se on, mutta tietääkö kukaan muukaan? Luen sieltä uutisia, jotka kuulemma räätälöidään minulle. Katson sieltä, miten suloisia lapsia kukakin on saanut. Saan siellä välillä "kavereita" ja iloitsen heistä edelleen ihan yhtä paljon kuin niistä ensimmäisistä vuonna 2006. Ehkä alan kirjoittaa heidän seinilleen "kiitos ystävyydestä". Olen kuullut, että jotkut tekevät niin.

 

 

Ei mulla muuta tänään.

Toukokuussa lennetään. 

 

 

 

 

SARJAPELKÄÄJÄ 2017:
Maaliskuu: Painosta
HELMIKUU: TYÖNHAusta
TAMMIKUU: Suoraan puhumisen vaikeudesta
PELOSTA JA RAKKAUDESTA - ENSIMMÄINEN POSTAUSSARJANI ALKAA

 

 

Share

Ladataan...
Reeta trying

Tällaiset kuulumispostaukset ovat kyllä sellainen taiteenlaji, joka useimmiten saisi jäädä asumaan syvälle itse kunkin pyötälaatikkoon, mutta kun kurkkasin tuossa kaiken kiireen ja hyörinän välissä google analyticsia ja huomasin, että täällä on jokunen ihana ihminen käynyt kurkkimassa, että olisiko jo jotain uutta luvassa, niin iski kuulkaa sellainen lempeyden ja kiitollisuuden aalto ylitseni, että oli ihan pakko tulla edes jotain kuulumisia tänne jorisemaan. (Oliko tässä blogihistoriani tähän mennessä pisin lause? Kenties! Mutta luultavasti edes ei.) Todennäköisestihän nuo vierailijat ovat olleet äiti, äiti ja äiti (äiti tabletilla, äiti kännykällä ja äiti koneella), mutta onhan se tärkeää pitää äitikin kartalla elämäni menosta.

 

 

Kävin Nuuksiossa, kuten pakollinen kuvituskuva todistaa. Se vei noin viisi tuntia elämästäni. Loppuajan 22 päivän blogihiljaisuudestani selittää ihan vain se, että olen tehnyt sikkenä töitä aina silloin, kun en ole sikkenä opiskellut. Nytkin istahdin tähän koneen äärelle suoraan lauantaitentistä saavuttuani. Jäljelle jääneen ajan olen käyttänyt Australian Mastercheffin katseluun (löytyy Ruudusta, jotenkin niin rentouttava ohjelma, en edes ymmärrä miksi) sekä ahkerasti jumppailuun. Vähän aikaa on ehkä kulunut myös seurusteluun ihmisten ja poikaystävän kanssa. Lisäksi olen keksinyt yhden ihan mahtavan ysärilapsuus-nostalgisen life hackin, joka täten saa olla tämän jorinapostaukseni sisällöllinen ydin. Seuraavassa se tulee.

 

Olen saanut taas näin kevään tullen uutta pontta lenkkeilyyn, mutta tuo ponsipa ei liitykään millään tavalla esimerkiksi sään lämpenemiseen, teiden sulamiseen tai uusiin varustehankintoihin, e-hei. Tehoa ja tempoa lenkkeilyyn saa aina kaikkein parhaiten soittolistan avulla; kaikkihan sen tietävät, että soittolista on lenkkeilyn ehdottomasti keskeisin ja tärkein asia. Varsinaisen vallankumouksen kevätlenkkeilyssäni onkin saanut aikaiseksi Kaunottaren ja hirviön soundtrack. En jaksa edes nolostella tätä selvää musiikkihifistelijöiden kauhua, mitä tässä nyt julistan, niin uskomattoman hilpeäksi ja iloiseksi uudelleen versioidun K & H:n soundtrack on minut lenkkipoluilla tehnyt! Oijoi mikä sopiva nostalgia ja motivaatiovoima! Kaunotar ja Hirviö kuuluu ehdottomasti omiin elokuvasuosikkeihini kautta aikain, ja voi kuinka onnellinen olinkaan sen uusintaversiosta, joka oli mielestäni aivan todella hieno, hyvä ja onnistunut. Vähän ehkä itkinkin ainakin melkein. Niin tunteisiin se menee. Vanha taru vaan on niinku niiiin täynnä sitä elämää. Tietäjät tietää.

 

Eli kaikkien muidenkin Kaunotar ja hirviö -diggareiden kevään lenkkisoittolistoille suosittelen erittäin lämpimästi kyseisen elokuvan soundtrackin valittuja paloja, etenkin The Mob Songia, josta saa mukavan hirviöntappouhman päälle, mutta myös klassista Belleä, koska sen korvissa kaikuessa voi helposti kuvitella juoksevansa muina munavarkaina tai kirjoja lukevina kauniina ernuina läpi 1300-luvun ranskalaiskylän (1400? 1500? Milloin se Musta surma oli?), tuntien, kuinka sielussa kuplii vain pitelemätön "I want adventure in the great wide somewhere!" Suosittelen kokeilemaan, mikäli lenkkeily yhtään takkuaa ja jos Kaunotar ja hirviö sytytti sielun jo ysärillä.

 

Nyt teen munakkaan, sen jälkeen lähden lenkkeilemään tuonne maailmaan hervoton hymy korvissani, koska onhan se nyt ehkä ihan vähän huvittavaa, että 28-vuotias muikkeli, tuo aika kumma mademoiselle, vetelee pitkin kyliä prinsessasadut korvissaan. Sen jälkeen menen saunaan ja juon ehkä kaljan, koska koen myös aika kovaa halua olla Gaston.

 

Ihanaa viikonloppua! 

 

 

Share

Pages