Ladataan...
Reeta trying

Olen nyt kuukauden ajan etsinyt aikaa kirjoittaa tämän pitkästi, mutta koska sitä aikaa ei vain (töiden, opintojen, sairastelujen ja muun tämän hetken arjen keskeltä) näytä järjestyvän, todetaan tämä nyt sitten lyhyesti (vaikkei se ehkä blogin satunnaisille kurkkijoille kovin suurena yllätyksenä tule):

Reeta trying jää nyt määrittelemättömän pituiselle tauolle.

Ehkä parin, ehkä kuuden kuukauden. 

 

 

Blogini on ollut pystyssä hippusen vajaat kaksi vuotta, ja tässä vaiheessa haluaisin, että sillä olisi jo jotain ryhtiä: että pystyisin esimerkiksi kirjoittamaan sitä vähintään viikoittain. Tällä hetkellä se ei kuitenkaan ole mahdollista, ja siksi aion ottaa aikalisän sen sijaan, että esimerkiksi räpiköisin eteenpäin julkaisemalla pitäisi-julkaista-jotain-ahdistukseeni omastanikin mielestä tyhjänpäiväisiä listauksia tai naiiveja elämä-on-aina-vain-yksinkertaista-ja-ihanaa-juttuja. Tätä blogia on ollut aivan ihanaa kirjoittaa aina, kun mulla on ollut siihen aikaa. Mutta aina kun kirjoitan jostain itse keksimästäni pakosta, vaikkei mulla ole mitään sanottavaa, ei tässä ole enää mitään hauskaa. Viime kuukausina koko hommasta on kadonnut ilo.

Sarjapelkääjä-sarja katkeaa nyt sitten myös ennen aikojaan, mutta suoraan sanottuna en oikein usko, että voisin tehdä pelokkaalle sielulleni tällä hetkellä mitään arvokkaampaa kuin sen, että keskityn ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla opintoihini ja töihini, tai tarkemmin tulevaisuuteeni ja uraani. Siinäpä kaksi sanaa, joita en ole koskaan osannut ottaa tarpeeksi vakavasti, jälkimmäistä varsinkaan. Alkaisi olla aika. 

 

 

Pidemmittä: Aivan ihanaa syksyä, aivan ihanaa alkutalvea kaikille! Halailkaa toisianne aina kun siltä tuntuu, älkääkä ottako liikaa painetta siitäkään, jos aina silloin tällöin tekee mieli vain tuijottaa seinää ja murjottaa.

Näkemisiin. En malta odottaa, että mulla on aikaa, aihetta ja ILOA kirjoittaa taas!

 

 

Rakkaudella ja (tilapäisen) luopumisen haikeuella, 

REETA

 

 

 

 

 

Luettavaa odoTellessa:
KUN LUETTELIN HYVIÄ NEUVOJA SINKUILLE
Kun sain passiiviset pakit
KUN KERROIN OPISKELEVANI SUOMEN KIELTÄ
KUN RYHMÄTYÖT OTTIVAT PATTIIN
KUN TALVESTA VALITTAJAT OTTIVAT PATTIIN
KUN KUUNTELIN TUNNIN SUOMIPOP VIIKONLOPPUA
KUN ANNOIN HYVÄN VINKIN IHMISILLE, JOILLA ON TAPANA JÄTTÄÄ ASIAT AINA VIIME TIPPAAN
Kun paino pelotti
KUN AJATTELIN ALOITTAA HYVÄN ELÄMÄN (TAAS KERRAN)
KUN TYTTÖYSTÄVÄ HYLLYN SAI
Kun yritimme nukkua lusikassa
Kun kyselin (edelleen kyselen) hurmaavia keittiövinkkejä
Kun olin trenssinainen
Share

Ladataan...
Reeta trying

Heinäkuuni oli paras. Ikinä. Koskaan. Ehkä. Sanon ehkä, koska yhtenä männä heinäkuuna lapsuudessain joku remppasi taloyhtiössämme jotakin, en enää muista mitä, mutta muistan, että silloin pihallamme oli valtava hiekkakasa, jossa oli ihan ässintä leikkiä. (Jo vanha kansa sitä arvuutteli: Mikä on parempaa kuin hiekkalaatikko? No hiekkavuori tietenkin!) Se se vasta oli paras heinäkuu ikinä! Mutta vuoden 2017 heinäkuu oli kevyesti toiseksi paras. 

Puran heinäkuuni vielä myöhemmin osiin, mutta halusin rikkoa blogihiljaisuuden jo nyt edes jotenkin. Blogihiljaisuuden, joka johtui siitä yksinkertaisesta mutta ärsyttävästä syystä, että hukkasin tietokoneeni virtajohdon johonkin päin Suomea. Tuo oli varsin hyvä siirto siinä mielessä, että laatuaika ihmisten kanssa lisääntyi, eivätkä aivoni käyneet koko ajan "tästäpä saisi hyvän postauksen" -kierroksilla, huono taas siinä, että ottihan se nyt perhana päähän ostaa kalliilla rahalla uusi laturi.

Heinäkuun kaikista huipuimmat voi tavallaan laskea kolmessa, vaikka aika paljon mutkia siten oionkin. Kerron siis seuraavassa kolmesta kivasta kaikista vähän. Lähinnä jaaritellakseni edes jotakin, koska en halua vielä elokuuhun, en halua, en halua, en en en! (Vaikka varmasti siitäkin tulee omalla passiivis-aggressiivisella tavallaan ihan mukiinmenevä. Armollisen heinäkuuni vastapainoksi elokuusta ja syyskuusta tulee melkoisen kiireiset.)

 

 

1.

Kävin päiväseltään ensimmäisessä Ruisrockissani. Ei me ihan hirveästi mitään keikkoja siellä nähty: mentiin Mirkan kanssa lähinnä UB:ta katsomaan, ja sen jälkeinen festarointi kuluikin aikalailla kokonaan vessa- ja hampurilaisjonoissa skumppalasit käsissä juoruten. Mutta joskus pelkkä kahden vanhan ystävän bondailu-, syöpöttely- ja tissuttelupäivä tekee vaan ihan pirun hyvää ihmiselle! 

Mulla oli Ruississa myös sairaan hieno uusi hattu, joka niin ikään teki hyvää, siis sekä neste- että mielialatasapainolleni. Suosittelen hattuja kaikille.

 

 

2.

Kun olin muksu, reissasimme joka kesä viikon-parin ajan ympäri Suomea. Syvällä sydämessäni toivoin aina, että jonain päivänä teen sitä taas toisella kokoonpanolla. Nyt se vihdoinkin tapahtui. Kahden viikon ajan pihoihin ympäri Suomen maan oli parkkeerattu harmaa vuokra-Ford, ja joka aamu vieressäni kuorsasi sadoista ajokilometreistä ja muusta lomaelämästä väsynyt mies.

Reittimme kuului Helsinki-Kajaani-Kuusamo-Ristijärvi-Pielavesi-Jyväskylä-Ylöjärvi-Sastamala-Turku-Helsinki, ja sen kulkeminen osoittautui ensiluokkaiseksi heinäkuutoiminnaksi. Hattujen lisäksi suosittelenkin ihan kaikille kotimaanmatkailua. Suomi on ihana. Ja Suomi on täynnä kaikenlaisia jänniä kuplia, joiden tökkiminen on varsin mielenkiintoista. Niistä enemmän myöhemmin.

Matkakumppaninkin kanssa meni kaikki oikein hyvin, vaikka välillä tietysti otimmekin yhteen esimerkiksi sellaisissa asioissa, kuin että toinen haluaa kuunnella puheradiota, toinen oikeaa elävien ihmisten radiota, josta kuuluu välillä musiikkiakin. Eli loppujen lopuksi todella mitättömissä asioissa.

Lomalla tajusi kuitenkin taas kerran sen, että minä ja Anders emme oikeastaan vieläkään tunne toisiamme niin hyvin, kuin ehkä välillä kuvittelen. Olemme tunteneet jo 11 kuukautta. Olemme tunteneet vasta 11 kuukautta. Voi tätä parisuhteeksi kutsua, ei pitkäksi vielä, mutta ei nyt enää ihan uutukaiseksikaan. Eikä se ehkä ihan hirveästi suhteen pituudesta ole kiinni: Pitkällä lomareissulla näkee toisesta puolia, jotka arjessa pystyy helposti välttämään tai ohittamaan. Lomalla kelaa tavallista useammin, että tuollainenkinko tuo toinen on. Tuollainenko se on väsyneenä, nälkäisenä, jännittyneenä, haastettuna, kiinnostuneena, rentoutuneena. Tuollainenko lomalaisena, matkalaisena, turistina, ohikulkijana. Tuollainen huoltoaseman vessajonossa tai autojonon nokassa rekkaparin takana, kun ei pääse ohittamaan. 

Kun arki rullaa omalla painollaan ja on sitä mitä se tuntuu aina olevan, alkaa helposti ajatella, että tällaista kaikki aina on, tuollainen tuo toinen aina on, tällainen minä olen aina. Ne sanoo, että pitää remontoida ja/tai matkustaa, ennen kuin voi mennä naimisiin tai jotain. Ja Ne sanoo, että ihmiset eroavat eniten lomien jälkeen. Niillä taitaa olla molemmissa väitteissä pointti.

Mutta siis meillä meni yhdessäolo ihan superhyvin. Ihan lovers ollaan vieläkin. ("Ootteks te ihan lovers nyt?" oli ystävälläni Eevalla aina tapana kysyä. Nykyään sen ei tarvitse paljoa sitä kysellä, sillä annan ymmärtää, että YES SIR! kysymättäkin.) Tähän väliin siis muutama #relationshipgoals-kuva matkan varrelta:

Kuva 1: Se tunne, kun teillä on matchaavat anorakit. 

Kuva 2: Se tunne, kun viet poikaystäväsi ensimmäistä kertaa paikan päälle koti-kotiisi, ja se haluaa ehdottomasti juoda kahvinsa kuviskerhossa tekemästäsi Lord of the Rings -mukista.

Kuva 3: Se tunne, kun just nyt ei vaihtaisi yhtään mitään.

Andersin lisäksi reissussa mukana oli myös se sairaan hieno uusi hattuni, joka ei edes kadonnut. Kuten virtajohtoni. Är ii pee virtajohto, är ii pee.

 

 

3.

Heinäkuu myös päättyi mitä onnellisemmalla tavalla: ystäväni pyysi minua kaasokseen. Voi tätä onnen elämää!

 

 

 

Eli eipä ihan kauhiasti valittamista tältä suunnalta! (Paitsi se, että syksyn hommat alkavat jo nyt kaatua päälle. Ja että stressaa vähän tämä bloggailu, vaikkei tietenkään kuuluisi, eikä yhtään järkeä ole sellaisessa, että stressaantuu vapaaehtoisista asioista elämässään.) Nyt kun luen tuota lyhyttä listaani, tajuan, ettei heinäkuussa oikeastaan tapahtunut mitään mega-järisyttävän erikoista. Mun oli vaan koko ajan ihan älyttömän hyvä olla. Siinäpä pähkinänkuoressa se otsikossa luvattu vallaton ihanuus.

Kiitos kun sain viipyillä heinäkuussa vielä hetken. Luultavasti viivyn vielä toisenkin. Buaha.

Palaamisiin!

 

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Share

Ladataan...
Reeta trying

 

 

Minulla on upouusi trenssi, juuri sellainen, joka kaikilla muillakin tavallisilla, itseään kunnioittavilla korkeakoulutetuilla kaupunkilaisnaisilla on. Minä viiletän trenssissäni pitkin urbaania ympäristöä ja sulaudun korkeakoulutettujen kaupunkilaisnaisten massaan, olen trensseineni tolkun korkeakoulutettu kaupunkilaisnainen.

 

Minulla on trenssi, ja trenssissäni näytän sellaiselta aikuiselta ihmiseltä, jolla on kiire toimistotöihin tai lounaalle johonkin sellaiseen lounaspaikkaan, jossa ruokaa ei kanneta itse tarjottimella pöytään ja pöydästä pois. Näytän ihmiseltä, joka säästää palkastaan omistusasuntoa varten, ihmiseltä, joka sijoittaisi joka pennin, jos kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten voittaisi tsoukilla täyttämässään porukkalotossa.

 

Minulla on trenssi, se päälläni minä sovin pätevän ja menestyneen ammattilaisihmisen tyttöystäväksi (naimatakit!). Minunkin sanani otetaan nykyään kesäisillä after work -terasseilla vakavasti, sillä ne ovat uskottavan ihmisen sanoja, ihmisen, joka käyttää trenssiä ihan normaalina arkipäivänä ihan normaalina arkitakkina.

 

Minulla on trenssi, se on rennosti auki, takkini on auki, olen takki auki, eikä kukaan vastaantuleva arvaa, ettei minulla ole hajusen poikastakaan siitä, mihin olen opintoineni ja tutkielmineni ja pätkätöineni ja lainoineni ja velkoineni ja parisuhteineni ja blogeineni ja trensseineni suunnistamassa.

 

Minulla on uusi trenssi ja uusi harrastus: Päivät pitkät lähetän telepaattisia hypnoosiviestejä maailmankaikkeuteen. Minulla on trenssiii, katsokaa tätä trenssiäää, minulla on trenssiii, älkää pliide kyselkö tulevaisuudestani tai nykyisyydestäni mitääään, uskokaa vain tätä trenssiäää ja sitäää mitäää se edustaaaa, katsokaa vain tätä trenssiäää, katsokaa vain tätä trenssiäää.

 

 

Share

Ladataan...
Reeta trying

 

Sarjapelkääjän kesäkuu:

Kesällä kauhistuttavat ainakin seuraavat asiat

 

  • T-paitarusketusrajat (rajat käsivarsissa ja kaulassa)
  • Nilkkarusketusrajat (rajat sukasta/kengästä/lyhyestä lahkeesta)
  • Erilaiset verkkokankaista tulleet rusketusrajat
  • Aurinkolasirusketusrajat 

 

 

  • Matkaradioyliannostus Vielä on kesää jäljellä -teosta sekä tämän kesän kesäbiiseimpiä kesäbiisejä
  • Roadtrip-oksennustauti (ehkä sellaiset oli vain lapsuuden juttu?)
  • Holtiton, huomaamaton kesärientorahanmeno

 

 

  • Lentäminen
  • Lentämisen lisäksi kaikki muutkin asiat, jotka karmaisevat myös syksyisin, talvisin ja keväisin, esim. liian korkeat sijainnit, kahvin loppuminen sekä Twin Peaksin Bob

 

 

  • Se, että ihaniin, odotettuihin ja harvinaisiin kesävieraisiin palaa käpy 
  • Realistisesti ajateltuna vielä enemmän se, että niillä menee hermot muhun tai piskuiseen kuumaan asuntooni
  • Se, että jotain siistiä menee toisen siistin asian kanssa päällekäin, koska kuka nyt jotain kalenteria jaksaa kantaa 

 

 

  • Se, että maailman parhaaseen kesäasiaan eli riippumattoon eksyy pikkukivi tai -roska, joka tuhoaa sen TÄYDELLISESTI
  • Se, että ohkaisista kesävaatteista näkyy läpi tavalla, jolla ei suunnitellut niistä läpi näkyvän
  • Se, että toinenkaan muurinpohjalettu ei onnistu
  • Se, että kirja, aurinkorasva tai puhelin putoaa laiturilta jorpakkoon
  • Se, että syyskuussa mikään ei tunnu enää miltään

 

 

 

 

Joo, eli sarjapelkääjä olis vähän niin kuin lomalla nyt. Jaksa kesällä sen kummempia pelkäillä. Katellaan heinäkuussa sitten taas uusiksi tätäkin hommaa. 

(Tässä kuuden kuukauden eli puolimatkan etapilla tahtoisin muutenkin todeta, että tämä kirjoitelmasarja on tähän mennessä opettanut minulle lähinnä sen, että pelkään loppujen lopuksi kuitenkin aika harvoja juttuja. Saa nähdä, keksinkö edes kahtatoista eriä aihetta.)

Tästä kivaa kesälukemista:

 

 

SARJAPELKÄÄJÄ 2017:
Toukokuu: Lentopelko
HUHTIKUU: SOMEpelko
MAALISKUU: PAINopelko
HELMIKUU: TYÖNHAkupelko
TAMMIKUU: SUORAAN PUHUMISen pelko
PELOSTA JA RAKKAUDESTA - sarjapelkoinfo

 

Share

Ladataan...
Reeta trying

 

Tänä aamuna klo 7:54.

 

R: Eihän tää oo ees paha! Jos kirjoitan sivun tunnissa, niin mä oon valmis kuudelta!

A: No aika monta sivua!

R: No joo, mut kirjottaa vaan.

A: Onks toi sun suunnitelma nyt niinku ihan realistinen?

R: No, kotiin matkatessa menee ehkä joku puol tuntii, nii jos puol seiskalta?

A: ...

R: Sit katon loppuillan ilosena Austraalian Mastercheffiä!

A: Eli todellisuudessa sä oot valmis kymmentä vaille kakstoista.

R: Haha, luultavasti jotain sellasta. Mut kuule palautus on vasta 23:55, että siinä jää vielä viis minuuttia tehokasta peliaikaa käyttämättä! 

 

Voin kertoa, että kello on nyt 23:59 ja palautin aevan mainion esseen JO klo 23:40 (!!!).

Mulla on takana 19 vuotta koulujen penkeillä, ja tässä vaan mietiskelen, että milloinkahan sitä oppisi aloittamaan nää esseehommat ajoissa.

 

 

 

Lue myös: 

Kullanarvoisia ohjeita viimetippailijoille

Yksi teksti, jonka kirjoitin, kun olisin voinut kirjoittaa tätä tämänpäiväistä esseetä

Toinen teksti, jonka kirjoitin, kun olisin voinut kirjoittaa tätä tämänpäiväistä esseetä

Share

Ladataan...
Reeta trying

Tänään muisteloissain: Vanhojen tanssit.

 

Tanssin vanhani vuonna 2006. Ei tosin ollut tarkoitus.

Koska tykkään danssailla, menin vanhojentanssikurssille, lukiomme muistaakseni ainoalle tanssikurssille (mitähän pelleilyä se tuommoinen tanssi-kitsastelu on) ihan vain tanssahtelemaan. Ja se oli ihanaa: Opin valssit ja humpat, tangot ja jenkat, cicaponkin – josta on ollut aikuisarjessa siis aivan jatkuvasti älyttömästi hyötyä – ja vanhojenpäivän lähestyessä tuntui koko ajan tärkeämmältä tanssia loppuun saakka. 

Vielä useampi vuosi vanhojenpäivän jälkeenkin vaihdoin nopeasti aihetta, jos keskustelu jostain syystä ajautui siihen. Hävetti niin vietävästi myöntää, että olin ollut lukiossa sellainen luuseri, jota pojat eivät kilpaa parikseen pyytäneet, ja jolle ei muutenkaan oikein riittänyt ketään poikaa pyöritettäväksi. Vielä viisi vuotta myöhemminkin vähän nolotti paljastaa, että kävin lukion aulassa yhtäkkiä yllättäen pyytämässä tanssiparikseni erään vanhojentanssikurssilta tutun tytön.

 

Mutta onneksi teini-ikä ja kaksikymppisyyden ankea alku riensi ohitse ja lopulta myönsin itselleni totuuden: Minähän olin just siisti tyyppi! Menin sille kurssille, koska halusin. Menin tanssimaan, koska halusin.

Se vasta nolo tarina olisikin, se, joka menisi näin: "Olisin minäkin halunnut, mutta kun kukaan ei pyytänyt". 

 

No, vanhojen tanssit nyt on elämän mittakaavassa yksi flatus autiomaassa, mutta aina silloin tällöin huomaan silti läpällä tsemppaavani itseäni ajatuksella what would wanhojen tanssit -Reeta do? Vastaushan on, että se tekisi just niin kuin se tahtoo. 

Ihan eri keskustelu on se, teenkö käytännössä tämänkään ajatuksen jälkeen just niin kuin tahdon. Tai ylipäätään yhtään mitään. Mutta pitäis!

 

 

Olisin laittanut tähän kuvitukseksi arkistokuvia tansseistain, mutta minulla ei valitettavasti ole sellaisia, koska rakas veljeni tyhjensi aikoinaan tanssien jälkeisen muistikortin ottaakseen skeittikuvia Irc-galleriaan. Thanks bro. 

Tässä teille kuitenkin meikäläinen tekemässä siistejä juttuja kauan ennen kuin tiesin, että a) lukiossa ei käy flaksi b) elämä kantaa siitä huolimatta.

 

TallennaTallenna

Share

Pages