Ladataan...
Remember love.

Se iski kuin salama -blogissa Eliina kertoo endometrioosistaan ja ajattelinkin lisätä oman tarinani myös muiden kärsivien luettavaksi. 

Oli elokuu 2006, olin sairastanut vatsatautia viikon verran ja voimat alkoivat loppua. Oksentaminen vain jatkui ja jatkui ja lopulta oli suunnattava ensiapuun. Pienen kunnan ensiapu oli juuri sulkeutumassa ja jouduin koputtelemaan lasioven takana, että nyt olisi saatava apua. Onneksi lääkäri otti vaivan tosissaan ja suostui työpäiväänsä venyttämään ja ottamaan minut vastaan. Hetken tutkittuaan oli selvää, että jostain muusta oli kyse kuin vain pelkästä vatsataudista. Ambulanssi tilattiin ja minut kärrättiin kyytiin. 30 minuutin matkan päässä odotti keskussairaala ja viikon verran erilaisia tutkimuksia ja siirtelyä osastolta toiselle. Vikaa etsittiin vatsan alueelta ensisijaisesti ja sen jälkeen siirryttiin naistentautien puolelle. Kaikki oli epävarmaa ja kukaan ei tiennyt mitä tapahtuu ennen kuin eräänä päivänä lääkäri tulee huoneeseen, vetää verhon toisen potilaan ja minun väliin ja istuu alas. Ottaa kädestä kiinni, katsoo silmii ja itkee. Munasarjoista on löytynyt suurikokoiset kasvaimet ja kaikki viitearvot huutavat 99% varmuudella syöpää. Munasarjasyöpä. Minut lähetetään kotiin odottamaan leikkausta. 

Viikot? Päivät? En edes muista miten pitkä aika sairaaloiden välillä kului. Sen muistan että hetket olivat vuoristorataa. Välillä aioin kuolla ja välillä taistelin voittoon saakka. Olin kai perheeni ja ystävieni kanssa tuon ajan. Välillä kävin tutkimuksissa Helsingissä, jossa minua valmisteltiin syöpähoitoihin ja tulevaan leikkaukseen. Sen muistan, että hiuksista puhuttiin. Ne tulee lähtemään varmasti. Päätin, että se ei haittaa. 

Parhaimpana päivänä kävin jopa aloittamassa toisen kouluvuoden ammattikorkeassa, käsivarret mustelmilla kaikkien epäonnistuneiden verikokeiden ja kanyylien jäljiltä, näytin hakatulta. Koulupäivät jäivät kuitenkin lyhyeen ja aloitin kuukausia kestäneen sairaslomani kai samana päivänä, kun opiskelutkin alkoivat ja palasin kotiin odottamaan tuomiopäivää.

Leikkausaamuna itkin valtoimenaan, pelkäsin ja vain itkin. Sain rauhoittavan lääkkeen ja silti itkin. Itkin leikkaussaliin saakka. Henkilökunta oli erittäin ammattitaitoista ja mukavaa. Ottivat pelkoni tosissaan ja vaikka itkin, en itkenyt pelkoa siitä hetkestä, vaan tulevasta. 

Heräämössä oli kirkasta. Joku puhui minulle ja kertoi uutiset, ne hyvät ja myöskin ne huonot. Minulla ei ole syöpää, vaan endometrioosi.

Endometrioosi? 

Molemmat munasarjani olivat kuitenkin tuhoutuneet täysin ja ne oli jouduttu leikkauksen yhteydessä poistamaan. Endometrioosimassaa oli ollut runsaasti ja mitään ei ollut tehtävissä. Helpotus? Onnellisuus? Paniikki? Suru? Mitä tunsin, en oikeastaan tiedä itsekään. Päällimmäisenä oli tunne, että selvisin. 

Elämä endometrioosidiagnoosin jälkeen on ollut vaiherikasta. Alussa oikeanlaisen avun kipuihin ja vuotoihin löytyminen kesti pitkään. Nyt jo jonkin aikaa on toiminut estrogeeni geeli ja kierukka yhdistelmä. Kivut ovat pysyneet kurissa, samoin vuodot. Enää en joudu pelkäämään niitä päiviä, jolloin itken sängyn pohjalla, koska en pääse ylös. Enää en tarvitse työ/koulupäivän lomassa maata sikiöasennossa sohvalla/maassa. Kipuihin, joita on silloin tällöin edelleenkin, olen alkanut turtumaan ja kipulääkkeitä en enää tarvitse yhtä paljon, kuin aikaisemmin. Itken nykyään enemmän sitä, että mahdollisuus biologisiin lapsiin meni munasarjojen mukana ja usein mietinkin, että olisiko endometrioosin eteneminen voitu estää jo aiemmin ja munasarjat pelastaa. 

Haluaisinkin nyt muistuttaa, että käykää hyvä naiset gynekologilla, vaikka se ei olisikaan juuri siinä hetkessä ajankohtaista. Varmistakaa, että se vihlaisu alavatsassa tai ne runsaat kuukautiset tai kivuliaat kuukautiset ei ole mitään, mistä pitäisi olla huolissaan! 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Remember love.

Mikä siinä on, että kun luulet elämän nyt vihdoin löytävän uomansa, joku tulee ja päättää, että paskat, et ole ansainnut mitään ja potkii mustelmille ja tappaa elämänhalun?

Juuri niin siinä taas pääsi käymään. 

Parisuhteeni naiseen, jonka luulin olevani elämässäni aina loppui pian 3 kuukautta sitten. Hän löysi miehen, eikä enää halunnut yrittää suhteemme viimeisinä kuukausina edes peitellä uutta rakkauttaan. Minä yritin vielä monta kuukautta uskotella itselleni, että kyllä tämä tästä, olimmehan yhdessä muuttaneet ulkomaille ja luvanneet, että pärjäämme tiiminä. 7 vuoden ystävyys ja lähes 5 vuoden vuoden suhde ei ollut hänelle minkään arvoinen. Minä en ollut hänelle enää minkään arvoinen. 

Nyt hän on muuttamassa uuden rakkaansa kanssa yhteen ja jatkaa elämäänsä kuin minua ei olisi ollutkaan. Hän elää meidän unelmia uuden ihmisen kanssa, meidän elämää, meidän rakkautta. Minä sen sijaan? Palasin Suomeen alle kuukausi sitten, nukun patjalla äitini olohuoneen lattialla, ilman tietoa tulevasta. En tiedä miksi olen ansainnut tämän, enkä tiedä miten pääsen tästä eteenpäin. Sen tiedän, että vihaan ja olen katkera. Itken ja haluan raivota. Yritän esittää, että kaikki on hyvin, mutta mikään ei oikeasti ole. Olen täysin puhki, täysin hukassa ja yksin. 

Minulle jäi suhteesta käteen vain ja ainoastaan epävarmuus siitä, että onko minua koskaan edes rakastettu. Niin ja paniikkihäiriö.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Remember love.

Olen jo pidemmän aikaa vähentänyt uusien vaatteiden ostoa ja yrittänyt pärjätä niillä millä olen vaatekaappini jo täyttänyt. Ensin vähensin shoppailua sen vuoksi, että ulkomaille muuton vuoksi ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta a) ottaa kaikkea mukaan b) sysätä niitä muiden riesaksi c) rahaa oli säästettävä. Vähitellen siis aloin myymään vaatteita Facebookin kirpputori-ryhmissä ja takakonttikirppareilla. Vietin useita tunteja n. puolen vuoden ajan kuvaten ja hinnotellen vaatteita, joita en ole koskaan käyttänyt tai jotka ovat väärän kokoisia tämän hetkiseen vartalooni, tai muuten vaan jääneet käyttämättä. Se tunne, joka tyhjentyvästä vaatekaapista saa on aika huima, samoin se muuttobudjetin kasvatus! Nyt Englantiin muutettuani olen ostanut ehkä yhteensä 6 vaatetta. Niitäkin miettiessäni huomaan ajattelevani, että olisin kai ilmankin pärjännyt ja voinut rahat käyttää esim. kämpän lämmityskuluihin. 

Facebookissa on kiertänyt jo jonkin aikaa haaste nimeltä Vuosi ilman uusia vaatteita. Yllätin itsenikin ja hetken mielijohteesta päätin osallistua. Se kai tuntui siinä hetkessä hyvältä ajatukselta. Olen päässyt jo viimeisen vuoden aikana turhasta shoppailusta ja vaatekaapin tyhjennyttyä olen myös huomannut, että en kaipaa myytyjä vaatteita lainkaan. Kaupoissa en kiertele enää oikeastaan yhtään. Nettikauppoja selailen, mutta harvoin sieltäkään löytyy mieluista ja omalle budjetille sopivaa ostettavaa. Joten, miksipä ei? Jotkut ihmiset ovat kritisoineet haastetta ja siihen osallistuvien ihmisten tarkoitusperiä. Itse kai osallistun vain omista tarpeista ja mielenkiinnosta kokeilla omia rajojani.

En myöskään aio kuluttaa kirpputoreja sen enempää, kuin tähänkään mennessä, sillä niistä harvoin mitään löydän näin isokokoisena. Muutenkaan kaupoissa vaatteisiin ahtautuminen ei ole ollut mieluista puuhaa moneen vuoteen ja tuntuukin vapauttavalta tajuta, että eihän sitä tarvitse tehdäkään. Tältä "ostolakolta" en siis odota muuta kuin muutaman roposten säästämistä ja itselleni parempaa mieltä. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Remember love.

 

Näin vankalla lähes 4 kuukauden kokemuksella elämästä Englannin keskimaassa olen toki paras puhumaan näistä kahden kotimaani eroista. 

+Englantilaiset ovat pääosin erittäin kohteliaita ja välillä häkellyn kohteliasuuksista edelleen. Esimerkkeinä teini-ikäiset, jotka eivät huuda vittua, vaan excuse me ja thank you. Esimerkkinä eräs ehkä noin 13-vuotias poika, joka polki kiireellä pyörällään kohti minua ja tottakai siirryin jalkakäytävän toiseen laitaan automaattisesti alta pois. En odottanut pojalta minkäänlaista huomiota, mutta poikapa iloisesti huikkasi kiitoksensa. Suomessa vastaavassa tilanteessa eivät edes aikuiset kiitä, joten tilanne jäi kirkkaana mieleeni.

+Myös ne kaiken ikäiset herrasmiehet, jotka kantavat rappusissa isot matkalaukut ja vaikka se näin suomalaisena itsenäisenä naisena tuntuukin oudolta, se samalla myös pelastaa paskimmankin reissupäivän. 

+Olen myös tavannut useamman vanhemman herrasmiehen, jotka kadulla ohittaessaan hymyilevät, nostavat hattuaan ja tervehtivät iloisesti. Ja ei, en ole koskaan heitä aiemmin missään tilanteessa tavannut ja kyllä näin tekevät useimmat, joihin kadulla törmää ja heihin päin sattuu katsomaan. 

+Jos itse teet virheen esimerkiksi kaupan kassalla tai muussa vastaavassa paikassa, sinulta pyydellään vuolaasti anteeksi. Suomessa sen sijaan kauppojen kassoille ja muuhun asiakaspalvelutyöhön tuntuu löytyvän juuri ne kaikki ihmiset, joita kyseinen työ ei kovinkaan paljon tunnu kiinnostavan. 

+Olen myös vakuuttunut siitä, että olen jostain kehitellyt taikavoimia ja jalankulkijana tietä ylittäessäni saan autot pysähtymään ajatuksen voimalla. Suomessa odottelen rauhassa, että tien yli pääsee sitten, kun on autojono on mennyt ohi, Englannissa taas häkellyn joka kerta siitä, kuinka autot pysähtyvät ja odottavat kiltisti, että olen päässyt tien toiselle puolelle ja jatkavat siitä sitten matkaansa. Tietä ylittäessä näin vaatimattomana suomalaisena tulee kyllä aina sellainen olo, että anteeksi, kun olen olemassa ja on yritettävä kipitellä mahdollisimman nopeasti alta pois. 

Täytyykin siis todeta, että monellta meistä suomalaisista on paljon opittavaa muun muassa englantilaisten kohteliaisuudesta ja käytöstavoista, jotka tuntuvat imeytyvän heihin jo äidinmaidon mukana. 

P.s. Muista, että kohteliaisuus ei maksa mitään!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Remember love.

 Kuva: http://bucketfullofsnow.tumblr.com/

 

Tajusin tässä muutama päivä sitten, että mä voin OIKEASTI kutsua itseäni jossain vaiheessa tätä elämääni taiteilijaksi. Tämä tosiasia iski tajuntaani eräällä luennolla, kun luennoitsija puhutteli meitä opiskelijoita artist -termillä. Siinä hetkessä tajusin, että myös minä kuulun siihen joukkoon, myös minulla on oikeus luoda ja kutsua sitä taiteeksi, myös minä olen taiteilija(opiskelija).  Eri asia on sitten, että osaanko mitään. Mutta ei anneta sen häiritä. 

P.S. Köyhä taiteilijaopiskelija on parempi, kuin joka kuukausi palkkaa saava ja onneton sosiaalialan työntekijä. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Remember love.

 

 

 

 

 

Kun viimeksi tänne kirjoitin olin tekemässä viimeistä tappovuoroa töissä. Tällä hetkellä se kaikki tuntuu uskomattoman kaukaiselta. Vain muutama kuukausi välissä ja istun kotona Englannissa. Kotona. Englannissa. Huh! 

Muistan kun teininä unelmoin muutosta Englantiin, vuorasin huoneeni seiniä Union Jackeillä, kuuntelin brittimusiikkia ja luin Sugaria ja Top of the pops -lehtiä. Pikku-Salla uskoi vahvasti siihen unelmaan, jota nyt kai jollain tasolla aikuisena toteutan. Tuolloin haavekuva ulkomailla asumisesta taisi olla hieman erilainen, kuin nyt, noin 15 vuotta myöhemmin. Vieläkin tuntuu hassulta, että tässä tämä nyt on; koti ulkomailla, taideopinnot yliopistossa ja tulevaisuus, joka alkaa hiljalleen hahmottua. Jännittävää ja pelottavaa, kuitenkin niin ihanaa!

Muuttaminen itsessään oli valtavaa säätöä ja paperisotaa ja siitä ehkä kerronkin myöhemmin enemmän. Olen myös huomannut, että joka päivä tulee eteen asioita, jotka Suomessa hoidetaan tuosta noin vain, kun taas Englannissa saman asian hoitamiseen tarvitaan useampi ihminen ja monen monta paperia ja muuta säätöä. Eteen on toki tullut myös niitä asioita, jotka täällä hoituu paremmin tai helpommin, usein myös halvemmin, kuin Suomessa. Hyvät ja huonot puolet siis taitaa löytyä missä tahansa asuukaan. 

Yliopisto tuntuu täällä välillä siltä, että mihin ihmeeseen olenkaan pääni uskaltautunut pistämään ja seuraavassa hetkessä mietin, että mihin ala-asteelle olen eksynyt. Valtava määrä asioita tehtävänä ja opeteltavana ja välillä tuntuukin, että aivot ei kykene hallitsemaan tätä kaikkea kaaosta. Kuitenkin vasta muuta varsinainen opiskeluviikko takana, joten ehkä tämä tästä vielä selkiytyy! 

p.s. Muista nauttia tästä hetkestä! 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Remember love.

Viimeinen työpäivä. VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ. En enää koskaan palaa tänne. (Ehkä.) Tuntuu täysin absurdilta ajatukselta, että huomenna alkaa loma ja loman jälkeen ei tarvitse enää palata tänne. Tästä hetkestä olen haaveillut niin monet kerrat, mutta nyt ajatus lähdöstä tuntuu haikealta. En olisi ikinä uskonut, että olen nin kiintynyt tänne, näihin ihmisiin ja näihin ihaniin pikku paskiaisiin. Olen muuten jo lähtöhuumassani luvannut, että minuun voi olla yhteydessä, jos joulun ja ensi kesän aikana tarvitaan sijaista....

Syyskuun alkua odotan innolla ja samalla pelkään kuollakseni. Valtavasti asioita hoidettavana ja mietittävänä ja apua!! Kaikki on niin uutta ja pelottavaa ja erilaista ja ihanaa ja mahtavaa ja sanoinko jo pelottavaa? Pieniä askelia kohta sitä yhtä suurta. Yli kuukausi vielä aikaa hoitaa käytännön asiat ja muutenkin ottaa elämä haltuun tämän työn jäljiltä. Kyllä se siitä?

MUTTA VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ. Enää 21h jäljellä. KAKSIKYMMENTÄYKSI TUNTIA. Aaaaaaaaaaaaaaaaa(rg)h.

 

p.s. Tulevaisuus on hyvä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Remember love.

Jaaahas. Se on taas kulunut tarpeeksi monta kuukautta, että maailman paskin bloggari suvaitsee saapua näpyttelemään jonkinlaisia ajatuksia elämästään.

Istun edelleenkin samassa työpaikassa. Tälläkin kertaa yövuorossa haukotellen. Olen täysin puhki ja onneton töissä. Asiakkaat hajottavat ongelmillaan, joille eivät itse mitään voi, mutta en valitettavasti minäkään, koska en osaa enkä jaksa tai kykene auttamaan. Haluaisin kyllä. Ainakin useimmiten.

Olen edelleen lihava, jollen lihavampi. Haaveilen kyllä siitä liikunnan aloittamisesta ja saatan aina välillä syödä jo vähän terveellisemmin. Kyllä se siitä suttaantuu ja jos ei, niin itseänihän siitä voin vaan syyttää. Miksi se vaan on niin hankalaa? Kaikki muut tuntuvat olevan muuttumassa fitness guruiksi ja minä täällä vaan läskeineni istun saamatta mitään aikaiseksi. Epäreilua!

Aika surullinenkin taidan olla. En vaan enää oikein tiedä miksi. Talvi on ollut kyllä kamalan synkkää ja stressaavaa, joten ehkä siksi. Mutta eikö se kevät sieltä hiljalleen jo ole tulossa....?

Hulluinta tässä kaikessa synkkyydessä kuitenkin on se, että sain aikaiseksi hakupaperit yliopistoon Englantiin ja PÄÄSIN SISÄÄN. Koko elämä kerralla päälaelleen ja se jos mikä on ihanaa ja aivan järkyttävän pelottavaa. Jos kaikki siis menee hyvin, niin syyskuussa on muutto edessä. Sitä ennen pitäisi tehdä noin miljoona asiaa ja päästä ainakin yhtä monesta eroon. Tähän koko prosessiin on jo mahtunut ja tulee vielä seuraavien kuukausien aikana mahtumaan niin käsittämätön määrä iloa ja surua ja ennen kaikkea jännitystä. Koska tottakai minua jännittää aivan joka ikinen asia, joka tähän liittyy. Rahoitus ja asuminen stressaavat ehkä enemmän, kuin jännittävät, mutta esim. se, että onko ala lopultakin se oikea jännittää todella paljon. Yritän myös vakuutella itselleni, että tässä hetkessä tämä on parasta mitä voi tapahtua ja yritän valaa luottamusta tulevaan.

Jänniä hetkiä, mutta myös vielä monta päivää ja yötä tätä "vanhaa" elämää elettävänä. En vielä uskalla olla iloinen tulevasta, vaikka mieleni tekisi asiaa kuuluttaa kaikille, mutta eiköhän sekin hetki tule vielä. Mutta nyt täytyy palata tähän hetkeen ja yrittää pitää itsensä hereillä.

 

p.s. Muista, että sinulla on oikeus olla onnellinen.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Remember love.

 

Vieläkin mä vaan haluaisin nukkua. Nukkua niin pitkään, että ei enää väsytä. Olla vaan ihan rauhassa ilman mitään aikataulua, ilman hoidettavia asioita, ilman kiirettä. Haluaisin lukea, katsoa elokuvia, tehdä terveellistä ruokaa....niin ja nukkua vielä vähän. Sitten sen jälkeen haluaisin liikkua. Kuntosali, lenkkipolku, koripallokenttä ja hiki. Vihaan liikuntaa, mutta tällä hetkellä jostain syystä himo liikkua ja oikeasti hikoilla on hurja. Mikä ei ole mitenkään saavutus näin läskille! Jos töiden puolesta olisi aikaa, liikkuisin tällä hetkellä varmaan joka päivä. Töissä kärvistelyn vuoksi tulevina viikkoina on aikaa liikkua n. kolme kertaa viikossa. Tai siis, toki voin joko herätä klo viisi tai nipistää illalla unista kymmenen jälkeen, mutta jotenkin uni tuntuu tässä hetkessä muutenkin olevan riittämätöntä, niin en sitä raaskisi tehdä. Tulevaisuuden haave on herätä aamulla reippaana lenkille tai salille tai vaikka uimaan. Sitä päivää odotellessa!

Olen kuntoilun suhteen vasta todellinen aloittelija. Terveelliseen ruokaan suhteeni on myös vielä lapsenkengissä, sillä vaikka olen pienestä pitäen tiennyt mitä saa ja ei saa syödä, en ole jostain kumman syystä kyennyt sitä omaan ruokavaliooni koskaan sisäistämään. Olen ollut lihava, tunnesyöppö jo ala-asteikäisestä lähtien, enkä ole koskaan antanut itselleni niin paljoa arvoa, että olisin syönyt terveellisesti tai miettinyt sen enempää kaiken suuhuni työntämäni moskan vaikutusta kehooni ja mieleeni. Viime aikoina kuitenkin olen innostunut tutkailemaan erilaisia vaihtoehtoja ja välillä jopa selannut reseptejä, vaikka kokkaaminen ei ole minulle se sydäntä lähinnä oleva asia. Nyt vaan täytyisi löytää se oma juttu kaikesta tästä tiedon ja tietämättömyyden viidakosta. Ehkä se juuri itselle oikea löytyy vain ja ainoastaan kokeilemalla...?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Remember love.

Tämä kesä on mennyt hurjaa vauhtia, enkä ole oikeastaan tehnyt mitään merkittävää. Töissä 24h vuorot ovat olleet kuolemaksi ja muutenkin kaikki taas tuntuu niin raskaalta. Hirveästi uusia tyyppejä ja liian vähän energia jankuttaa samoista asioista samoille naamoille joka ikinen työvuoro. Mä. En. Jaksa. 

Onneksi on vielä edes muutama viikko elokuuta jäljellä ja voin leikkiä vielä kesää ja ehkä toteuttaa kesähaaveeni, vaikka arki ja syksyinen olo ovat jo taas täällä. Tämän kesän ja hetken positiiviset asiat tuntuvat olevan kovin vähissä. En ymmärrä! Nyt pitää siis tehdä ja toteuttaa niitä haaveita, joita alkukesästä tännekin kirjoitin.

....Tosin kaikista eniten haluaisin vaan nukkua. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Remember love.

Pitkästä aikaa tuntuu taas siltä, että jaksan kirjoittaa tänne blogiin. Kevät on jostain syystä ollut yhtä aikaa ihanaa ja aivan helvetin rankkaa aikaa. Kesä alkoi ja lyhyt lomakin tuli vietettyä, tosin tällä hetkellä tuntuu, että siitäkään ei ollut mitään iloa tähän ainaiseen väsymykseen ja alavireisyyteen.

Onneksi elämä sentään kuljettaa vähän taas eteenpäin ja muuttokuorma liikkuu muutaman talon eteenpäin suurempaan asuntoon. Sama kaupunki, sama katu, mutta onpahan edes uudet seinät. Tulevaisuudessa muuttokuorma toivottavasti suuntaa hieman kauemmaksi, mutta nyt on vaan maltettava. Uudet seinät ovat parempia, kuin samat vanhat! Varsinkin, kun sydämessä tietää, että tämä on vain väliaikaista ja tulevaisuus ja uudet tuulet on täällä toivottavasti jo ensi vuonna tähän aikaan. Sehän on aivan pian, eikö?

 

p.s. Muista tulevaisuus!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Remember love.

Toukokuu ja aurinko! Rakkautta enemmän, kuin voin sanoin kuvata!! Kesä on melkein täällä ja mieli on kirkas ja pää täynnä ideoita. Oi inspiraatio! Tarvitsen nyt vain aikaa ja tilaa luoda kauneutta.

Tänä kesänä haluan;

-valokuvata valokuvaamasta päästyäni!

-piirtää omenapuun juurella tai meren rannalla tai missä tahansa!

-kirjoittaa muistikirjan täyteen ajatuksia ja kauniita sanoja!

-lukea mahdollisimman paljon!

 

Kesä 2013, olethan minulle hyvä ja toteutat toiveeni?

Share
Ladataan...

Pages