Ladataan...
retroisi

Uskokaa tai älkää, minullakin on ihmisenä joitain puutteita. 

Yhden mainitakseni, olen ihmisenä todella huono kieltäytymään mistään tai asettamaan muille ihmisille ehtoja. Olen persoonana yleensä se, joka mielellään auttaa muita, vaikkei oikeasti aina tarvitsisikaan. Olen monesti löytänyt itseni tilanteista, jotka eivät ole omasta näkökulmastani mitenkään edes järkeviä. Jos miettii ihan lähihistoriaa, olen kuljettanut autossani mm. suurta täytettyä vuohta ja kontannut hyisellä uimarannalla, musta puku päällä, selässäni täysikasvuinen tuntematon naisihminen. Ei siksi, että olisin halunnut vaan siksi, koska halusin auttaa kun kerran minulta pyydettiin. 

Rehellisesti sanottuna tämä vaikeuteni kieltäytyä muiden avunpyynnöistä on saanut välillä melko haitallisiakin mittasuhteita. Samalla kun lähipiirini on pystynyt halutessaan ottamaan kaiken ilon irti siitä, että toimin ilmaisena auton kuljettajana, tavaroiden noutajana/viejänä, kokonaisten asuntojen muuttomiehenä jne. olen myös tahtomattani tehnyt ihmisistä avuttomia. Tämä nyt vaikuttaa näin sanottuna melko rajulta ilmaisulta, mutta tämän olen kuullut oman puolison suusta. Jos kuvittelen pystyväni auttamaan ketä vain ja missä asiassa tahansa, olen tekemässä itsestäni ikään kuin korvaamatonta tai vähintäänkin vähättelen muiden ihmisten kykyä suoriutua tehtävistä ja ylipäätään elämästään itsenäisesti. Tämä myös samaisen ihmisen tulkintaa. Eikä tuo ihminen taida olla ihan kamalan väärässä (tässäkään asiassa).

Ok, asia on siis tiedostettu ja ehkä vähän myös sisäistetty. Lapsen syntymän jälkeen on ollut luonnollista, että monille kivoille ja myös vähemmän kivoille asioille on joutunut opettelemaan sanomaan ei. Lapsi on ollut mitä mainioin keino sanoutua irti mistä tahansa kummallisesta pyynnöstä, johin en mitenkään järjellisesti ole velvoitettu. Eli olen saanut niin sanotusti pehmeän laskun opetella sanomaan ei. Sana "ei" on aina helpompi sanoa, kun on esittää puolustuksenaan jokin selkeä ja hyväksyttävä syy, kuten se lapsi. 

(Tokihan on myös sanottava, että jossain totuuden rajapinnassa tekosyitäkin viljellessä on pysyttävä. Tiedän lähipiiristäni niitäkin ihmisiä, joiden lapset kummallisen toistuvasti pika-sairastuvat ja jälleen pika-parantuvat, kun tiedossa olisi ollut jotain epäkiinnostavaa aktiviteettia. Kyllä nämä lasten sairaudet on käsittämättömiä!)

Pehmeän laskun jälkeen pudotus oli äkkijyrkkä.

Nykyään jankkaan "ei":tä kenties enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana olen yhteensä hennonnut sanoakaan. Etevä kaksivuotias on kovin etevä hyppimään ja tekemään kuperkeikkoja alasti sohvalla. Reipas kaksivuotias on myös varustettu reippaalla heittokädellä ja innovatiivisella kokeilunhaluisuudella, mitä tulee hiekkaan, kiviin ja noh... oikeastaan kaikkeen mitä voi iloisena paiskoa. Fiksu kaksivuotias on myös oppinut käyttämään osuvia fraaseja vastaiskuna vanhempiaan kohtaan, kuten tiukahkon napakasti artikuloitu "En!". Toisin sanoen välillä tuo oma määrätietoisuus, ehtojen asettaminen ja kieltäytymisen opetteleminen on tapahtunut kuin itsestään. Välillä taas moitin itseäni, etten nykyään enää muuta teekään kuin kiellä ja motkota. Uskon, että hyvin perustellut ja riittävän selkeät rajat on rakkautta, mutta motkottaminen on vain ikävää ja lapsellista käytöstä. Eli miten meni noin niinkuin omasta mielestä?

No mutta, tästähän tämä kait alkaa. Ja päättyy ehkä niillä tietämillä kun poika on mykkä 16-vuotias, jonka vanhemmat ovat niitä noloja tyyppejä, jotka tekee vain tylsiä asioita. 

Ladataan...
retroisi

Sanovat, että perhe-elämä muuttaa parisuhdetta ja perheen dynamiikkaa. Pakko se on myöntää, tämä asia on täysin totta. Kun on runsaan vuoden univelat päällä ja vaikeuksia hoitaa saati edes hahmottaa omia perustarpeitaan on tietysti myös täysin ymmärrettävää, että täysipainoisen parisuhteen ylläpito voi muodostua hivenen haasteelliseksi.

Todella monet pienten lasten vanhemmat eroavat. Syitä on varmasti monia, mutta perhe-elämää ohikiitävän hetken seuranneena voin kyllä helposti nimetä muutaman mahdollisen syyn lopulliseen välirikkoon.

Luottamus ja tasavertaisuus. On sanomattoman selvää kuinka tärkeää on, että arki pelaa yhteen. Kun vauva-arjessa toinen väsyy, toinen voi ottaa tilanteesta kopin. Oli kyseessä sitten päivä tai yö, arki tai vapaa. Olen yrittänyt parhaani, ettei lapseni äiti ole joutunut olemaan yksin vastuussa kaikesta vaikeina tai edes niinä helpompinakaan hetkinä. Voin hyvin kuvitella puolin ja toisin, miltä tuntuisi odottaa toiselta panostusta, jollaista ei syystä tai toisesta olekaan saatavilla. Käänteisesti ajateltuna myös voin kuvitella senkin karhunpalveluksen, jossa toisen vastuulle ei syystä tai toisesta anneta riittävästi. 

Seksielämä. En tiedä, miten muilla keskivertopariskunnilla tämä pikkulapsiarjessa menee, mutta ensimmäisen lapsen alkumetrejä seuratessa tämä elämän osa-alue kutakuinkin jäi parisuhteessa pahnan pohjimmaiseksi. Arjen uudet haasteet ja joka iltainen taikatemppu saada taju kankaalle välittömästi pään laskeuduttua tyynylle on erinomainen kombinaatio kadottaa seksielämä sanavarastosta. Toisekseen oikean ajan, paikan ja tunnelman löytyminen on tuskallisten laskentakaavojen takana, jolloin monesti asia pyyhkiyy mielestä ja pää painuu taas kerran tyynyyn. Jos molemmat ovat samalla levelillä, asiat lienee kunnossa jonkin aikaa. Jos toinen on virittyneempi kuin toinen, asiat lienee kunnossa vähän vähemmän aikaa. Aiheesta muodostuva frustraatio, oli se sitten miten päin tahansa, on tasaisen tappavaa sekä itselle että puolisolle, jonka päätteeksi on helppo vain luovuttaa. 

Vapaa-aika. Aikaa täytyy löytyä myös itselle ja parisuhteelle. Yhden lapsen karusellissa vapaa-aikaa on varmasti helpompaa saada järjestymään, kuin kahden-kolmen lapsen rykmentissä. Jokin säännöllinen harrastus tai mieluisa aktiviteetti, vaikka se olisi vain pari tuntia viikossa, on jo mainio peruste uskotella itselleen, että onhan tässä muutakin elämää. Joillekin parin tunnin oma aika ei riitä, joillekin sekin on liikaa. Jos oma aika on omassa bucket-listissä saavutettu, haaste kohdistuu parisuhteen yhteiseen aikaan. Seksi, ravintola-ilta, leffa, tv:n katselu, vaikka hitto melontareissu, mutta sitä ei saa unohtaa.

Kuulostaa todella yksinkertaiselta, itsestäänselvältä ja helpolta toteuttaa, mutta ainakin itselleni kaikki yllämainitut ovat silloin tällöin tuottaneet todella pahoja vaikeuksia. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisempänä, ehkä yksi suurimmista koossapitävistä tekijöistä on kuitenkin huumori. Ilman sitä, ja mielellään sitä mustinta versiota, saattaisi oikeasti olla aika vaikeaa pysyä koossa ja jaksaa edes miettiä, miten meistä on tullut näin hyvä jengi nimeltä perhe.

 

Ladataan...
retroisi

Vauvahaaveet on varmasti yksi puhutuin ja blogatuin aihe kautta linjan - fitnessin lisäksi. Koska en tiedä jälkimmäisestä mitään, on parempi keskittyä tähän ensimmäiseen aihealueeseen.

On kovin tavanomaista ajatella, että pitkään kestäneet parisuhteet poikivat yleensä muutakin kuin yhteisen asuntolainan. Säälittävän orjallisesti itsekin odotan, että muutamat tuttavapariskunnat kertovat ilouutisia perheenlisäyksestä, mutta toistaiseksi mitään ei ole kuulunut. Oletanhan toki olevani ensimmäisten joukossa kuulemassa nämä perheenperustusmanifestit! Luvassa on lisää väkeä lähes okkultistiseen salaseuran kokoukseen nimeltä vanhemmat illanistujaisissa, jossa kuulonalenemasta kärsivät, unideprivaation avulla humautetut ihmiset toistelevat itseään puoliksi huutaen, eikä kukaan oikeasti edes kuuntele, koska lapsi juoksee päin kukkaruukkua, repii johtoja ja koskee kynttilöihin ja voi ei, tuon sellon omavastuuosuus saattaisi olla melkoisen suuri.

Seuraavana hetkenä löydän itseni läpsimästä poskiani. Mitä hittoa se sinulle kuuluu, miten muut elävät? Eikö riitä, että ihmiset ovat miten ovat? Tämän jälkeen alan miettiä tuttavapariskuntien setiä ja tätejä, mummeja ja vaareja, jotka esittävät tyrkyttäviä kysymyksiään perheenlisäyksestä, "kyllä teidän nyt jo pitäis" ja "mikä siinä on, ettei nykynuoret enää halua lapsia". Sitten suutun niille kuvitteellisille sukulaisille ja vähän vielä lisää itselleni, sillä onhan se naurettavaa käydä tällaista ajatusketjua lävitse asioista, jotka eivät hitto soikoon sinulle kuulu!

Olen pitkän blogaajaurani aikana ehtinyt jo valitella ensisynnyttäjien korkeaa ikää ja yhtäkkiä olen jälleen kärsimätön muiden ihmisten valintojen suhteen. Minusta on vain äärettömän merkillistä olla ja elää siinä todellisuudessa, jossa lapsiperhe-elämä on hirvittävän erikoista ja poikkeuksellista. Onko lapset vain niin passé, vai onko kulttuurissamme tapahtunut jotain radikaalia muutosta? Onko länsimainen ruokavalio ja elämäntavat tehnyt lasten hankinnasta luonnonmukaisesti tyystin mahdotonta vai ajaako yhä vain kurjistunut taloustilanne ihmisiä niin pahaan ahdinkoon, ettei lapsiperhe-elämään ole mahdollisuuksia tai järkeä pyrkiä?

Mitä yritän tässä äärimmäisen kömpelösti sanoa on, että tästä aihealueesta on mahdotonta puhua mitenkään sivistyneesti. Siispä ei kannata edes yrittää. On huomattavasti paljon helpompaa käydä keskusteluja vauvahaaveista, kun jää on ikäänkuin jo rikottu yhdellä lapsella. Lapsettomuus, oli se sitten kuinka tahdonalaista tai ei, on hirvittävän yksityinen asia, jota tulisikin kohdella silkkihansikkain. Olen myös huomannut, jos tuttavapariskunnat tai hyvät kaveritkaan eivät aiheesta suutaan avaa, siihen on yleensä jokin syy, jota ei kannata lähteä edes arvuuttelemaan. Meidän kaikkien maailmat on niin erilaisia.

Pages