Ihanaa somea, mutta millä hinnalla?

RetroPrinsessa

Olen nyt vuoden kirjoittanut tätä blogia, mutta somen löysin kunnolla oikeastaan vasta viime keväänä. Hurahdin ja upposin siihen ihan täysin. Olen saanut älyttömästi uusia tuttavia, kavereita ja ystäviä ihan lyhyessä ajassa ja suorastaan rakastan somesurffailua (jos näin nyt voi sanoa). Eikä sosiaalisten piirien laajentuminen ole jäänyt pelkästään bittiavaruustasolle, vaan olen tavannut älyttömästi uusia ihmisiä ihan livenäkin. Minusta on kuoriutunut oikea social butterfly.

Mutta millä hinnalla?? Voiko olla mahdollista, että tämä ihana, minulle iloa tuottava asia, ei kaikille kanssaeläjilleni olekaan aina sitä? Mammafoorumeilla ja meidän äitien keskusteluissa hoetaan usein mantraa siitä, että lapsi voi silloin hyvin, kun äitikin voi hyvin. Tämän lausahduksen varjolla, me äidit sitten teemme/haluamme/vaadimme kaikenlaista: omaa aikaa, hiljaisia hetkiä, shoppailureissuja, kahvilassa käyntejä, somessa surffailua... Eikä siinä mitään, allekirjoitan pienet irtiotot arjesta ihan täysin. Kyllä sitä jaksaa paljon paremmin iloita lapsestaan ja perheestään, kun siitä pääsee välillä hetkeksi irti ja ehtii toisinaan myös ikävöimään omiaan. Mutta, mutta, kuinka paljon ja kuinka usein näitä irtiottoja tarvitaan?

Mietin tässä nyt vain ja ainoastaan itseäni, jokaisella on omat mietteensä näistä asioista ja minä kerron nyt omista tuntemuksistani ja ajatuksistani. Kuten sanoin, rakastan uutta sosiaalista elämääni. Minusta on ihanaa kun voin olla kotona lapsen kanssa ja siltikin jutella aikuisten kanssa. Kätevää. Mutta miltä tämä kaikki näyttää lapseni silmin? 

Kerronpa tilanteen:

Leikimme Saanan kanssa lattialla palikoilla. Kuulen puhelimen piippailevan sohvapöydällä. Piippailusta päätelleen meneillään on jokin mielenkiintoinen keskustelu. Minulla rupeaa kiinnostamaan mitä siellä nyt kohistaan ja halu vilkaista puhelinta käy ylitsepääsemättömäksi. Saana rakentelee palikoillaan keskittyneesti. Otan puhelimen vaivihkaa käteeni ja ajattelen vain vilkaisevani sitä nopsaan. Noh, siellähän on mahtava keskustelu menossa ja minullakin on siihen sanottavaa. Naputtelen nopeasti oman asiani. Samassa viestiini vastataan. Luen, naputtelen vastauksen... Kohta havahdun siihen kun Saana on kaatanut palikkatornin ja potkii turhautuneena palikoita ympäriinsä. Mitä tapahtui? Mitä menetin? Yrittikö tyttö kertoa minulle aiemmin jotakin, mutta minä en kuullut/kuunnellut?

Ahdistaa!!

Laitan puhelimen pois, otan tytön syliin, suukotan poskelle ja rutistan: "Anteeksi, äiti on nyt tässä".

Olinhan minä koko ajan siinä, ihan Saanan vieressä... Tai minun kuoreni oli, minä itse olin jossakin somen syövereissä somekahvilla toisten aikuisten kanssa. 

En tarkoita tällä tapahtumalla sitä, että mielestäni minun pitäisi kokoajan seurata tyttöä kuin hai laivaa, neneä kiinni neidin takaraivossa, ei, ei. Mielestäni lapsen pitää osata leikkiä välillä myös itsekseen ja minä voin irtaantua symbioosistamme hetkeksi. Mutta silloin kun olen leikkimässä/touhuamassa/piirtämässä/syömässä ym. tytön kanssa, minun on oltava siinä ihan täysin, kokonaisena, läsnä kaikilla soluillani ja aisteillani. Some voi hetken odottaa, aikuiset kyllä jaksavat odottaa. Sitä paitsi, siinä vaiheessa kun jonkin asian tekeminen/harrastaminen alkaa haitata ihmistä itseään tai hänen lähipiiriään, alkaa kyseessä olla ongelma, riippuvuusongelma. Jotta uusi some-elämäni ei kääntyisi ilon ja riemun tuottajasta syyllisyyden ja ahdistuksen tunteisiin, on asialle tehtävä jotakin.

Olen alkanut rajoittamaan omaa puhelimen ja tietokoneen käyttöäni. Postaan ja surffaan somessa Tinttaran päikkäriaikaan (kuten tälläkin hetkellä) tai yöllä ja illalla, kun Jykä tai teini on kotona ja Saanan seurana. Eikä kyse ole pelkästään Saanasta, vaan haluan olla enemmän läsnä kaikille rakkailleni, niin teinille kuin Jykällekin. Vaikkakaan teini ei äidin seuraa ihan kamalasti enää kaipaa, mutta silloin kun kaipaa, minä olen läsnä.

Näillä mennään ja hyvältä tuntuu. Oikeastaan tämä ei ole kuin järjestelykysymys. Kaikille riittää kyllä aikaa, myös ihanalle, omalle some-elämälleni. 

Tänään me leivoimme tyttösen kanssa sokerittomia-rasvattomia (mauttomia) muffinsseja heti aamusta. Puhelimeni oli äänettömällä, enkä vilkuillut sitä ollenkaan. Sen verran avasin näyttöä, että napsasin pari kuvaa pikku leipurista. 

Oikeasti näistä tuli tosi hyviä, aineksina kookosjauhot, tumma, makeuttamaton kaakao, kananmunat, maito ja banaani. Pikkuisen vain stevialla makeutin taikinaa. Koristeeksi tietenkin kermaa, mitäs muutakaan.

Kun muffinssit oli valmiita söimme myöhäisen aamiaisen, sitten reiluksi tunniksi ulos leikkimään, jonka jälkeen maitoa ja päikkäreille. Olin läsnä, leikin ja nauroin oikeasti yhdessä Saanan kanssa. "Someuduin" vasta Saanan nukahdettua. Olen tehnyt tätä tietoisesti nyt vasta muutaman päivän ja oloni on ihana, kevyt ja onnellinen. 

Kyllä tämä tästä, kunhan tasapaino vain löytyy. 

 

Share

Kommentit

phocahispida

Mäkin olen välillä pitänyt ihan tietoisesti somettomia päiviä, tai sellaisia, että käyn vaikka aamulla tsekkaamassa viestit ja illalla lapsen nukahdettua. Omaa arkeaan joutuu, muutoinkin kuin somen osalta, miettimään ihan eri lailla nyt kun huolehdittavana ja kasvatettavana on lapsi, joka ei osaa samalla lailla kuin vaikka aikuinen puoliso, ilmaista, että hei mutsi, voisitko olla lapsuudessani läsnä...

http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2014/08/25/minun-arkeni-jonkun-lapsuus/

Iksu
Tassuja ja töppösiä

Olen miettinyt paljon samaa. Tämä olisi voinut olla kuin suoraan minun suustani. Olen kauhukseni huomannut, että silloin kun olen väsynyt, ajatukset hakeutuvat helpommin kännykän näytön tuijotteluun kuin lapsen kanssa olemiseen. Olenkin nyt yrittänyt vähentää some-aikaani ihan minimiin silloin kun lapsi on hereillä. Puoliksi hereillä olo ei ole sama kuin oikea läsnäolo. Päiviin mahtuu joka tapauksessa paljon hetkiä jolloin lapsen kanssa ei olla niin tiiviisti, ihan ruoanlaitosta lähtien.

Meillä miestä häiritsee todella paljon ne puhelimeni piippailut ja se on vähän ärsyttävää. Meillä on niin vähän sitä yhteistä aikaa muutenkin, etten todellakaan halua laittaa mitään face-keskusteluja parisuhteen edelle. Mutta jos mies katsoo jalkapalloa tai lukee netistä uusimpia pelaajasiirtouutisia, niin onko se nyt jotenkin järkevämpää tekemistä kuin vaikka sen menneen Tallinnan matkan suunnittelu? :P

Nyt työelämässä ollessa aikaa on niin paljon vähemmän. Arkisin ei ole enää päiväuniaikoja, jolloin pystyi kirjoittamaan blogia ja lukemaan muiden tarinoita. Tämä on tällaista tasapainoilua. En kuitenkaan ole valmis päästämään some-elämästäni kokonaan irti, niin paljon iloa se on tuonut mukanaan.

Raissi
RetroPrinsessa

Juuri näin. Samaa olen ajatellut myös oman siippani kohdalla. Jos hän härveltää jalkapallohässäköissä, niin minä voin someilla ilman tunnontuskia. Tietysti oletuksena, että lapsi on jo nukkumassa :)

#MOMFIE

Osui ja upposi!

JenniS
YLLYTYSHULLUUTTA

Kiinnostukseni osui muffinsseihin... Loppuraskauden huumaa, herkkuja, herkkuja ja herkkuja Olisiko mahdollista saada ohjetta? :)

Raissi
RetroPrinsessa

Nuo muffinssit on sellaisia karppiherkkuja, joihin ei tule sokeria laisinkaan ja muutenkin hiilarit on ihan minimissään. Maultaan kyllä parempia saa, jos leipoo ihan sokerista ja oikeista jouhoista. Mutta tässä resepti:

1kkp kookosjauhoja

1kkp makeuttamatonta kaakaojauhetta

1tl soodaa

6 kananmunaa

vajaa 1 kkp steviaa tai 1/2 kkp steviaa ja 1/2 kkp steviasokeria (tämä kombo on parempi)

2-3 muussattua banaania

punaista maitoa... sopivasti...

Sekoita kuivat aineet keskenään hyvin, sekoita loput aineet taikinaksi. Lisää maitoa niin, että tulee sopivan notkeaa taikinaa. Paista 175 asteessa  15-20 min. Nauti kerman kanssa.

JenniS
YLLYTYSHULLUUTTA

Kiitos! Meillä pyöriikin raakakakkujen jäljiltä kookosjauhon loppuja kaapissa, näihin saankin kivasti hävitettyä niitä. 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.