Blogeista ja tosi-tv:stä
Muotiblogijuttuni alkaa olla valmis. Olen haastatellut parin viikon aikana kuutta bloggaajaa ja lukenut kymmeniä muotiblogeja. Korjaan aiempaa käsitystäni: Kyllä muotiblogeissakin näyttää edelleen olevan ihan huomattava määrä keskustelupalstoilta tuttuja veemäisiä anonyymikommentoijia. Suurin osa kommenteista on kivoja, mutta on myös inhimillisiin pikkuasioihin takertumista, hiusten halkomista, ilkeilyä, ylemmyydentuntoista ivaa ja ihan kunnon vittuilua.
Tämä vaikuttaa sisältöön, sanoivat useat bloggaajat minulle. He muistelivat haikeina muotiblogosfäärin alkuaikoja, sitä kun oli alle sata lukijaa ja kommentteja tuli ehkä muutama tutuilta. Silloin blogissa saattoi avautua, tilittää, purkaa. Enää ei voi. Blogia saattaa lukea kuka tahansa, vaikka pomo tai ihastus. Ei voi käyttää sarkasmia tai luottaa rivien väleihin, koska aina on se kymmenesosa, joka ei ymmärrä tai halua ymmärtää.
"Eihän sinne mitään voi kirjoittaa", sanoi yksi haastateltavani.
Hyvä esimerkki tästä on myös tämän suositun bloggaajan ahdistuspostaus, ja erityisesti muutamat sen alla olevat kommentit. Kommentoijien mielestä bloggaajalla on noussut päähän, jos ahdistaa kun kadulla tunnistetaan. Että et sä mikään julkkis ole, tai ainakaan et ole Johanna Tukiaista kummempi. Ja että ei sun blogia kukaan jaksais lukea, jos et avautuis siellä elämästäsi – ja sitä paitsi sun elämäs on tylsää. Tuossa on pieni ristiriita, ja siitä päästäänkin toiseen ajatukseen.
Se on ihan totta, että yksi tärkeä blogien seuraamisen motiivi on tirkistelynhalu. Ja osa blogeista – ei todellakaan kaikki, korostan – on silkkaa sosiaalipornoa.
Verrataanpa televisioon. Televisiostakin tulee paljon hyvää ja perusteltua, fiktiota ja asiaa. Mutta sitten sieltä tulee myös Big Brother ja sen sellaista skeidaa. Lasken tähän skeidakategoriaan kaiken tosi-tv:n, arvaan että jotkut eivät laskisi. En voi sietää sitä keinotekoista jännitteen rakentelua, tyhjänpäiväisiä kommentteja, kärpäsistä tehtyjä härkäsiä, toistoja, tylsien tavisten kömpelöä naamioimista säkenöiviksi persoonallisuuksiksi, ja eniten inhoan sitä loppunostatusta, sitä että ei sanota voittajan tai putoajan nimeä ennen kuin minuutin fiilistelyn jälkeen. Se on niin teennäistä ja mukasuuria tunteita että alkaa päätä särkeä. Odotan (jo toivoni menettäneenä) sitä päivää, että luovutetaan ja aletaan taas maksaa ammattinäyttelijöille siitä, että he luovat meille kiinnostavia fiktiivisiä hahmoja ja maailmoita.
Mutta ymmärrän kyllä, että tosi on tarua kiehtovampaa. Tosi-tv:ssä, tosin, se kiehtovuus on useimmiten negatiivisesti rakentunutta: Että toi on oikeasti noin tyhmä. Että noi oikeasti harrastaa seksiä tuolla peiton alla. Oma sosiaalipornon kaipuuni ei vain ole niin suuri, että jaksaisin sen varjolla katsella rakeista, mustavalkoista ördäystä, saatika sitten suomalaisten poliisien tuikitavallista harmaata työpäivää, josta on vielä yksityisyydensuojasyistä siivottu viimeinenkin substanssi pois.
Blogikirjoittamista vaivaa tosi-tv:n paradoksi. Niiden kirjoittajat ovat useimmiten ihan tavallisia. Eivät poikkeuksellisen räiskyviä, kontroversiaaleja tai charmikkaita. Pelkkää sosiaalipornoa blogista hakeva lukija ei koskaan tule tyydytetyksi, ellei bloggaaja laita nähtäville sauna- ja kännivideoitaan, esittele hiekkalaatikkotason riitoja yksityiskohtineen, tee itsestään tyhmää tai ellei peitto heilahda vahingossa. Ja vaikka tekisi näin, ei tietenkään saisi kiitoksia vaan kiihkeää halveksuntaa.
Tosi-tv-kilpailijat ovat usein valmiin ohjelman nähtyään kauhistuneita, kun se ei vastaa ollenkaan heidän käsitystään tapahtumista kuvauspaikalla. (Tästä on esimerkiksi tämä kuvaava esimerkki.) Se on dramatisoitu leikkauspöydällä, jotta sitä jaksaisi joku katsoa. Onneksi bloggaajilla ei ole ohjaajaa. Saa sentään itse päättää, pysytteleekö harmaana vai heilahtaako peitto.
(Disclaimer: Blogeja voi lukea muistakin syistä. Bloggaaja voi olla kiinnostava, hyvä kirjoittaja tai kuvaaja, hänellä voi olla hyvä tyylitaju, hyvät reseptit tai mielipiteet tai mitä ikinä. En tähtää tässä mihinkään tiettyyn blogiin, kaikkein vähiten tuohon linkkaamaani Mungolifeen, jossa vaan sattui olemaan keskustelua aiheesta. Juttuni ei käsittele blogeja tästä näkökulmasta, nämä olivat rönsyjä.)
Kommentit
Huh sentään. Täytyy todeta, että viihdyn erittäin hyvin kirjablogi-maailmassa, jossa lukijoita on huomattavasti vähemmän, mutta tähän asti ovat olleet pelkästään kivoja, rakentavia ja kiinnostavia kommentoijia. Tietysti näkökulma on toinen, koska lukijat ovat kiinnostuneita ensisijaisesti kirjoista ja toissijaisesti ehkä vähän kirjoittajan elämästä, mutta siitäkin hyvin vähän.
Harmittaa muotibloggaajien puolesta, jos ilkeily vie innon bloggaamisesta.
Mulle ainoa syy lopettaa bloggaus olisi se, että lukijakunnalta alkaisi tulla kommenteissa sontaa. Teen tätä lähinnä harrastuksena ja jos fiilis menisi negatiivisen puolelle lopettaisin heti. Enkä tarkoita nyt kriittisiä kommentteja, puhun nimenomaan anonyymistä ilkeästä tai asiattomasta v--tuilusta.
En muutenkaan tiedä, miksi blogien tarvitsisi olla tosi tv:n jatkeita. Lukutoukkana voi onneksi pysyä suosiolla siellä harmaalla puolella... ;)
Oioioi, kun oli hyvä postaus! Nyt kun BB:kin alkaa olla jo vähän vanhaa kauraa, niin pitäähän se halveksunnan kohde jostain kaivaa. Otollisia uhreja tälle ovat tietysti bloggaajat, jotka hyvää hyvyyttään haluavat jakaa pieniä paloja elämästään muillekin. Ainoa vaan, että suuri osa bloggareista ei saa tästä sylkykuppina olemisesta mitään korvausta (ellei niitä positiivisia kommentoijia lasketa). Ei voi muuta kuin toivottaa jaksamista niille, jotka noiden ongelmien kanssa joutuvat painimaan ja mielensä pahoittamaan.
Tämä oli todella hyvä ja ajatuksella kirjoitettu teksti. Olet onnistunut kirjoittamaan ylös tosi monta sellaista pointtia, joita olen itsekin sekä blogien että tv:n hömppäviihteen suurkuluttajana miettin. Näitä lisää!
http://sateenkaarinotko.blogspot.com/
On bloggaamisessa kyllä sekin, että aina voit valita rajaatko blogisi lukemisoikeuden vain niille läheisillesi/tutuillesi. Jos siis vain heille haluat blogiasi pitää. Mutta jos tieten tahtoen pidät 100% julkista blogia, niin miten luulet välttäväsi sen, että jonain päivänä todennäköisesti sadat uteliaat lukevat mitä milloinkin haluat sanoa? Ja pitäisi olla tietoinen siitä tosiasiasta, että kaikki niistä uteliaista ei vaan voi olla niitä kilteimpiä, hyväntahtoisia myötäilijöitä. Onhan se monet kerrat nähty.
Ja juuri sen takia kannattaa AINA miettiä, ennen kuin lähtee julkisesti kertomaan oikeastaan yhtään mitään elämästään, ja tietysti parasta - kuvien kera. Vaikka mistäs sen tietää, vaikka monilla oikeasti onkin suuri tarve kuuluttaa asiansa maailmalle? Olisihan se tylsää jos olisi vain ne läheiset selkään taputtamassa, neuvomassa ja lohduttamassa? Sitten tullaan häntä koipien välissä, ahdistuneena kertomaan, että ei tämä nyt enää tunnukaan kivalta. Enkä jaksa uskoa, että porukka kertoilee asioitaan pelkästä velvollisuudesta.
Eihän sitä oikeastaan luonnossakaan sen paremmin pärjää jakamalla ne pienetkin asiat jokaiselle vastaantulijalle. Helposti ne lähtee leviämään ja herättää muissakin ajatuksia kuin niissä joille asiasta avauduit ja voit olla varma, että ennemmin, tai myöhemmin saat nenillesi.
En silti tarkoita, että olisi mitenkään OIKEIN, että bloggaaja joutuu "sylkykupiksi", mutta on niitäkin jotka tahallaan uhmaa, vaikka varmaankin tietää voivansa ottaa lopulta siipeensä. Sitä vaan toivoo, että olisipa ihmisillä edes HIEMAN enemmän itsesuojeluvaistoa.
Samaa mieltä, kannattaa miettiä tosi tarkkaan mitä elämästään julkisesti kertoo, ja monet kerrat olen puistellut päätäni lukiessani kroonisten itsensäpaljastelijoiden blogeja.
Mutta tässä tapauksessa oli kyllä ehkä enemmän kyse siitä, etteivät neljä-viisi vuotta sitten aloittaneet muotibloggaajat varmasti alussa tajunneet, kuinka iso juttu muotiblogeista vielä tulee. Ei vaan voinut ymmärtää, että näitä just mun tarinoita lukee joskus kymmenet tuhannet ihmiset. Toisekseen luulen, että vaikka blogien julkisuuden periaatteessa tietäisi, sitä pitää usein silti vähän oppia kantapään kautta. Vähän niin kuin perinteinenkin julkisuus: se tulee sittenkin useimmille tuoreille julkkiksille yllätyksenä, miten media toimii ja miten helposti julkisuudessa saa nenilleen. Tämä on musta vain inhimillistä ja sen takia symppaan kyllä tässä asiassa mokanneita, eritoten jos on kyse tosi nuorista.
Veikkaan, että jo useampi vuosi sitten oli selvää, että internetin kautta tavoittaa kuitenkin niiin paljon suuremman joukon mitä erilaisempia, juuri sinusta kiinnostuneita ihmisiä kuin menisit ihmisjoukon keskelle huutelemaan ja varmasti juuri se internetin tuoma "julkisuus" siinä houkutteleekin.
Senpä takia en kai osaa ajatellakaan niin sympaattisesti, koska en ole ainakaan omien havaintojeni mukaan törmännyt yhteenkään aidosti sinisilmäiseen bloggariin. Useampi vuosikin on niin pitkä aika oppia, mutta todellakaan kaikissa näissä blogeissa joissa ko. avautumiseen on törmännyt, ei ole siitä huolimatta näkynyt mitään kovin suurta muutosta, vaikka kuinka tiettyinä hetkinä vakuuteltaisiin, että nyt ollaan siinä pisteessä, että halutaan visusti suojella omaa ja muiden yksityisyyttä. Silti niitä "lipsahduksia" kuitenkin näyttää tapahtuvan tietoisesti, ihan siitä syystä siis, että kun tekee kuitenkin mieli kertoa.
Noh, mutta en silti todellakaan ihmettele ahdistusta, tai muita huonoja tuntemuksia, onhan se täysin odotettavissakin. Siinä tapauksessa etenkin suosittelisin poistamaan koko vanhan blogihistorian ja aloittamaan puhtaalta pöydältä, jossa myös pidettäisiin ne sanansa, eikä vain sanottaisi, että enää ei puhuta yksityiselämästä ja sitten muutaman kuukauden päästä taas puretaan koko vyyhti "pakosta". Se ei ainakaan omaan ymmärrykseeni mene ollenkaan.
No, asiat ei ole mustavalkoisia ja edelleen musta tuntuu että puhumme pikkuisen eri blogeista ja asioista. Mutta pysyn kannassani, että joku viisi vuotta sitten muotiblogin aloittanut ei varmana tullut ajatelleeksi, ainakaan ihan vakavissaan, että blogilla olisi joskus kymmeniä tuhansia lukijoita ja että häntä tunnistettais kadulla tai kauppajonossa. Eri juttu sitten on, olisiko sen takia jättänyt perustamatta blogin vai panostanut siihen vain kahta kauheammin, ehkä ymmärtämättä ihan, mitä kaikkea se tarkoittaa.
En mä nyt siis puolustele tässä kaiken maailman itsekeskeistä hölmöilyä, tiedän kyllä että sitäkin on.
Kiitos kirjoituksesta. Tässä lisää toistoa ja rönsyilyä:
Pidän itsesuojelusta, kaikkea ei todellakaan kannata kertoa netissä. Pidän myös Mark Zuckerbergin kommentista: yksityisyys on vanhanaikaista. Blogitekstien hännäksi kirjoitettuja asiattomia kommentteja ei kuitenkaan missään tilanteessa voi sysätä alkuperäisen kirjoittajan niskaan ajatuksella kannattaa miettiä mitä kirjoittaa. Vaikka henkilö olisi kertonut elämästään mitä. Vaikka henkilö harhailisi Kaisaniemen puistossa minihameessa, on hänellä oikeus tehdä se ilman pilkkaa tai muuta uhkaa.
"No, asiat ei ole mustavalkoisia ja edelleen musta tuntuu että puhumme pikkuisen eri blogeista ja asioista. Mutta pysyn kannassani, että joku viisi vuotta sitten muotiblogin aloittanut ei varmana tullut ajatelleeksi, ainakaan ihan vakavissaan, että blogilla olisi joskus kymmeniä tuhansia lukijoita ja että häntä tunnistettais kadulla tai kauppajonossa"
Nimenomaan. Alkuaikoina 10 lukijaa viikossa oli iso määrä eikä monikaan osannut kuvitella, että sitä useampi ihminen voisi edes löytää hänen blogiinsa. Ei tarvitse uskoa, mutta kokemuksen potkimalla rintaäänellä huutelen.:)
Kommentoi