Herbert, Develyne, Joshua

Ladataan...
Rönsy

Vaikka olen taas kymmenettä kertaa tänä keväänä hirveässä räkätaudissa (ei kuumetta), eilen oli ihana päivä. Olin kummijärjestö Nakurun lasten 25-vuotisjuhlassa Hämeenlinnassa.

Järjestö hankkii Suomesta kummeja eli "sponsoreita" nakurulaisen Arap Moin lastenkodin lasten koulunkäynnille. Tätini on ollut toiminnassa aktiivi koko tuon neljännesvuosisadan, ja siksi olen hieman seuraillut sitä. Pari vuotta sitten aloin itse maksaa yhden kenialaislapsen, Joshuan, koulunkäyntiä. Hieman olen välillä joutunut mielessäni taistelemaan kyynisyyttä vastaan. Onko tästä mitään hyötyä? Kuinka reilua on, että maksan yhden lapsen koulunkäynnin, eikö pitäisi ennemmin auttaa koko yhteisöä? Ostanko tällä vain hyvää omatuntoa ja itselleni viihdykettä?

Eilen sain vahvistusta ja eväitä toivottomuutta vastaan. Olin mykistynyt paikalla olleiden ihmisten hyvyydestä, aktiivisuudesta ja halusta auttaa. Järjestö on kouluttanut ja kasvattanut aikuisiksi 25 vuodessa yli 700 lasta (en muista tarkkaa lukua enkä löydä sitä nyt mistään). Nyttemmin uusi painopistealue on aikuistuneiden kummilasten jatko- ja ammattiinkoulutus. Silläkin puolella on menestystarinoita. Lapsista on tullut opettajia, tilintarkastajia, ompelijoita, vaikka mitä. Ja juhlassa oli mukana myös varsinainen markkinointipäällikön unelma: Herbert, entinen lastenkodin asukki ja suomalaispariskunnan sponsoroitava, joka on suorittanut kenialaisessa yliopistossa maisteritutkinnon ja tekee nyt stipendiaattina kemian väitöskirjaa Michiganissa. Hän oli hymyileväinen, sanavalmis, fiksu nuori mies, joka sanoi puheessaan juuri oikeat asiat: tärkeintä on koulutus ja lojaalius, eli että koulutetut nuoret vuorostaan auttavat ja tukevat lastenkotia, kaupunkia, maataan. Herbertillä on jo oma kummilapsi, ja hän aikoo väikkärin tehtyään palata kotimaahansa töihin.

Juhlaillallisella koin lisää mykistäviä hetkiä. Tätini järjesti tämän Herbertin viereeni istumaan, ja kävi ilmi, että Herbertin sisko on vanhempieni entinen kummilapsi Develyne. Develyne! Tuo lapsuuteni ainoa afrikkalainen, joka hymyili hampaat välkkyen, laihana ja kikkarapäisenä valokuvissa joita meille vuosittain lähetettiin. Kirjeissä hän kertoi kerta toisensa jälkeen ahkeroivansa koulussa ja olevansa kauhean kiitollinen "perheelleen" Suomessa. Minä ajattelin häntä eksoottisena kirjekaverina ja kirjoittelin hänelle takaisin luoja ties miten idioottimaisia kirjeitä, jotka toivottavasti eivät koskaan löytäneet perille.

Nyt kuulin Herbertiltä, että Develyne on yksi menestyneistä. Hänestä tuli opettaja. Hän on nykyään naimisissa, äiti ja töissä jossakin maaseudun koulussa. Onnittelin tänään vanhempiani. He ovat muuttaneet yhden tuntemattoman ihmisen elämän täydellisesti, ja välillisesti myös monen muun. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin, he ovat luultavasti olleet merkityksellisempiä Develynelle kuin minulle, siis materiaalisessa mielessä. Minut olisi hoitanut suomalainen sosiaalitoimikin. Ja nyt, pari vuosikymmentä myöhemmin, istuin hänen veljensä vieressä kuuntelemassa heidän elämäntarinaansa. Ihan sattumalta.

Sain kyydin kotiin naisporukalta, joista yksi kertoi ostaneensa omalle kummilapselleen valmistujaislahjaksi ompelija-ammattikoulusta ompelukoneen. Sillä nuori nainen nyt elättää itsensä. Onko olemassa parempaa kehitysapua!

Tätini välitti minulle eilen myös kirjeen kummipojaltani. Joshuan käsiala ja englanti olivat kehittyneet sitten viime kerran. Hän haluaa isona lääkäriksi.

Share
Ladataan...

Kommentit

Las Zapatillas Rojas

Mukavaa vastapainoa tälle: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/lukijat-kiittavat-tata-kirjoitusta-kehitysyhteistyosta-rohkeudesta-hammastyttavaa

Mä olen aina miettinyt kehitysyhteistyön arvostelussa sitä, että eikö kukaan mieti yksilötasoa, ja muista sitä kuinka moni ihminen on hengissä tai koulutettu sen avulla. Länsimaille ja -maalaisille ne rahat on kuitenkin aika pieniä ropoja.
 

Rönsy

Kiitos hyvästä linkkivinkistä, Muriel! Toisin kuin useat tuon kommentoijat, mä en lukenut kirjoitusta yhtään toivottomana, vaan pikemminkin hyvänä ehdotuksena siitä, miten kehitysapua voisi ja ehdottomasti pitäisi kehittää. Ja lauantain jälkeen olen entistäkin vakuuttuneempi, että avainsana on koulutus, koulutus, koulutus...

naria (Ei varmistettu)

Oi miten mahtavia kokemuksia! Syyttäkää sitten naiiviksi, hölmöksi ja maailmanparantajahipiksi, mutta mun mielestä juuri nuo ihan tavallisten ihmisten selviytymistarinat on jo hyvä syy siihen, miks kehitysyhteistyötä tulee jatkaa. Toki aina pitää pyrkiä parantamaan toimintaa eikä ongelmia tule lakaista maan alle, mutta jo nyt kehitysyhteistyön avulla on pystytty pelastamaan lukemattomia ihmishenkiä ja antamaan hillittömän monelle lapselle mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Siinä on musta tarpeeksi syytä sille, miksi meidän suomalaisten pitäisi jaksaa antaa hieman omastamme kehitysapuun. :)

Kommentoi

Ladataan...