I Will Always Love You

Ladataan...
Rönsy

Nyt on nostalgiaviikot menossa Rönsyssä, koska ensin hukkasin lapaseni ja sitten Whitney Houston kuoli.

Olin kuudennella luokalla, kun Whitney lauloi I Will Always Love You'n. Pian Bodyguard tuli myös Kauniaisten ruotsinkielisen yläasteen auditoriossa toimivaan Bio Graniin. Mielessäni on aivan elävä muistikuva siitä, kuinka luokkakaverini, Jenny ja Leena, supattivat koulumme käytävällä korvaani, että he ovat menossa katsomaan sen Bio Graniin poikien kanssa.

Tämä oli mullistavin uutinen koko elämässäni. Siinä käytävällä minulle avautui uusi maailma, uudet tavat ja mahdollisuudet, jännittävä ja pelottava sosiaalinen elämä. Jotenkin alitajuisesti tiedostin, että tästä se alkaa. Iiiiik!

Ja sitten samaan aikaan tuo ihansikanätti Whitney lauloi aivan mahtavalla äänellä vastaansanomattomasti ja virheettömästi I Will Always Love You, ja tuo uusi maailma näytti ainoastaan kauniilta, hyväksyvältä, vilpittömältä (amerikkalaiselta?).

Minä halusin mukaan uuteen maailmaan, joten keräsin rohkeuteni ja soitin meiän luokan Sepolle. Sen äiti taisi vastata puhelimeen. Millainenkohan uuden aikakauden alkuelämys se oli sen äidille. No, Seppo vastasi muitta mutkitta, että "joo, voiks Laurikin tulla?"

Elämäni ensimmäisille leffatreffeille osallistui siis tosi romanttisesti kolmen kimppa. Pojat ei ehkä vielä olleet ihan valmiita uuteen aikakauteen.

Vaikka tämä kaikki on nyt jo hassua ja sööttiä (terkkuja vaan Jennylle, Leenalle, Sepolle ja Laurille) ja vaikka Bodyguard ei todellakaan ole mikään merkkiteos, niin olen iloinen, että uusi maailma aukesi minulle juuri I Will Always Love You'n säestyksellä. Se kun on oikeastikin ihansikahyväbiisi. Kuten varmaan pari miljoonaa muuta ihmistä, kuuntelin sitä eilen Youtubesta ja totesin tämän. Kaunista, niin absoluuttisen ja ajattoman kaunista, että ihan turhaan yksikään rokkipoliisi tuhahtelee. (Musiikkivideo onkin sitten eri juttu.)

&ob=av2n

Whitney Houstonin elämä ei tuon kappaleen jälkeen enää mennyt kovin hyvin. Eikä ole omakaan tieni tuossa silloin avautuneessa maailmassa ollut kovin sileä. Onkohan näilläkin asioilla jokin yhteys?

No joka tapauksessa, jos jollakin lukijoista on siirappisia tai surullisia tai hauskoja Whitney Houston -muistoja, tämä on oikea paikka ja hetki esittää niitä!

Lepää rauhassa Whitney, tuo Hollywoodin Mika Myllylä.

Share
Ladataan...

Kommentit

Bodyguard avasi kertaheitolla 12- vuotiaalle suomalaiselle tytölle aivan uuden maailman- se läväytti elämänpiiriini yhtäkkiä miehet, muodin ja musiikin. Aiemmin pojat oli enimmäkseen ilettänyt ja mankan kasetitkin oli jotain East17- tasoa. Mutta kun näin tämän ihmeellisen Bodyguardin salaa vanhemmilta, muistan niiin elävästi kokeneeni SUUREN tunteen. Ekaa kertaa. Pojat ei ollutkaan enää poikia, vaan aivan viiltävän pakahduttavasti suojelevia ihania olentoja joiden huomion pystyi herättämään hienoilla vaatteilla ja rohkealla asenteella.

No se ei sitten mennyt niinkun Bodyguardissa ja sydänsuruthan koko siitä "voit saavuttaa unelmasi"- ideologiasta seurasi, mutta siinäkin apuun tuli leffan teemabiisi (edelleen JÄÄTÄVÄ) jota kuuntelin uudelleen ja uudelleen, aikuisessa uudenlaisessa itsesäälissäni piehtaroiden, itkien perhetutun vastaamatonta rakkautta. Olin 12 vee, halusin olla musta ja kuuntelin saksofonimusiikkia- jotain oli peruuttamattomasti muuttunut.

Rönsy

No just näin!

"Olin 12 vee, halusin olla musta." Hehee.

ite puin

Eiih, miksei mulla ole mitään hienoa Whitney-liitännäistä kasvukertomusta. Ainoa muistoni edes sinnepäinkään liittyy siihen, kun kavereiden kanssa yritettiin maalaislapsen juuri opitulla englannilla oppia lausumaan naisen nimeä: Wö-hö-itnii Höy-ious-tn.

MinnaUu (Ei varmistettu)

Vaikka en juuri ole osallistunut kollektiiviseen Whitney-suruun, voin lisätä tänne perään oman kokemukseni. Muistan I Will Always Love Youn ala-asteen diskosta. Se järjestettiin meidän kahden rinnakkaisluokan leirikoulumatkakassan kartuttamista varten ja meininki oli aika lapsenomaista vielä. Puffetti ja popcornit taisivat kiinnostaa useimpia - ainakin minua - tanssimista enemmän.

Vaikka olisihan sitä ollut kiva tanssiakin. Siltä tuntui erityisesti silloin, kun kiersin muutaman askeleen verran pienessä, hämärässä liikuntasalissa ja katseli ruskeiden paaliovien vieressä saman luokka-asteen pareja tanssimassa hitaita Whitneyn soidessa. Muistan erityisesti sen kertosäkeen ja pohdintani siitä, miten se voi laulaa niin pitkään vetämättä ollenkaan henkeä välissä. Samalla taisin miettiä, että noi slovaritkin olis periaatteessa kivoja, mutta ei mua kukaan kuitenkaan koskaan tule hakemaan tanssimaan ja itse en kehtaa mennä ketään hakemaan. Ja niin siinä sitten kävikin Tiedostin, että jonkinlainen uusi vaihe on alkamassa, mutta se näyttäytyi lähinnä ahdistavalta.

Leirikoulu oli silti kiva. Mutta sen jälkeen järjestettiin ekat kotibileet ja mä en ollut mukana. Siitä alkoi jako niihin "cooleihin" ja "ei-cooleihin" tyyppeihin koko lopuksi peruskouluksi. Onneksi lukiossa tilanne muuttui ja tuli uusia biisejäkin.

Rönsy

Niin tuttuja tilanteita. Mä olin vaan tuolloin vielä kutosella ihan cool, ja siksi suhtauduin tulevaisuuteen positiivisen jännittyneesti. Ahdistava uncoolius alkoi vasta yläasteella.

Ja siis, en mäkään koe osallistuvani kollektiiviseen Whitney-suruun, nostalgiaa ja muistelua vaan, kun tuli ajankohtaiseksi.

Kommentoi

Ladataan...