Joulutarinoita Ecuadorista

Rönsy

Viime joulun vietin Ecuadorissa, Cuencassa. Se oli luultavasti elämäni merkittävin joulu, ja koska olen joulumielellä, kerron siitä niin laveasti, että kukaan ei jaksa lukea. Olen kuitenkin kilttinä tonttuna jakanut sen muutamaan osaan väliotsikoilla, niitä voi lukea vaikkapa yhden kerrallaan.

Perhemajoitus, tuo täysin väärin ymmärretty ylellinen matkustustapa!

Perheeni Cuencassa oli paikallisilla standardeilla rikas. Heillä oli iso talo, kotirouva, kotirouvan vanhapiikasisko, palvelijatar, 27-vuotias kotona asuva opiskelijapoika ja kaksi muuta poikaa, joista toinen asui perheineen Amerikassa ja oli jatko-opiskelijana MIT:ssa. Tämä oli Ecuadorin mittapuulla aivan yläluokkaista.

Tosin rikkaus on suhteellista. Heidän elintasonsa oli monin tavoin huomattavasti korkeampi kuin omani, mutta minulla oli silti enemmän rahaa ja mahdollisuuksia.

Ensimmäinen asia, jonka talossa näin:

Miniatyyrijoulukaupungissa oli satoja osia, vuosikymmenten aikana hankittuja, ja huomio, sen pohjana oleva styroksilevy on upotettu täyteen pieniä valospotteja.

Tämä ei suinkaan ollut talon ainoa joulukoriste. Minulle esiteltiin yksityiskohtaisesti myös muun muassa kolme erilaista seimiasetelmaa.

Perheen isä, Ivan, oli insinööri. Oikein ystävällinen ja ihana tyyppi, joka taloon tullessani kätteli ja tervehti vyö auki roikkuen. Ei koskaan ollut nähnyt lunta eikä oikein ymmärtänyt kylmän käsitettä muutenkaan. Näytti minulle tietokoneella ystävänsä Sveitsistä ottamia kuvia, joissa oli jäätä. "Onko tämä lunta? Onko lumi kovaa? Voisiko se lumi kuitenkin näyttää tältä jossain valossa? Jos tämä sittenkin olisi lunta?"

Perheen äiti, Enma, ja hänen sisarensa Ruth sekä palvelijatar viettivät päivänsä keittiössä hääräten. Ruth oli sairas ja istui vain pienessä pöydässä viltti harteillaan, keskusteli ja katsoi telenoveloita ja karmeita uutisia. Pikkuinen matkatelkkari oli auki aamusta iltamyöhään ja sieltä tuli aivan poikkeuksetta paskaa ohjelmaa. Siinä ohessa laitettiin jouluruokia, aamusta iltaan. Niitä oli aivan käsittämätön määrä, enkä tunnistanut niistä edes ainesosia. Päättelin jo alkuviikosta, että jouluateriasta tulee fenomenaalinen.

Sitä paitsi Cuencassa järjestetään jouluaattona maailman- tai ainakin maankuulu joulukulkue, Pase del Niño. Ymmärsin, että tämä on ihan oikea paikka kaltaiselleni joulukammoiselle harrastelija-antropologille.

Piparit

Toin perheeseen Suomen-tuliaisina ison muoviboksin Kantolan piparkakkuja. He kiittivät kohteliaasti ja boksi hävisi jonnekin sekaisen keittiön uumeniin. Ajattelin etten näe sitä enää. Yhtenä iltana tulin kotiin ja menin keittiöön istuskelemaan. Siellä oli tolkuton härdelli päällä. Espanjantaitoni on aika vajavainen, enkä pystynyt ymmärtämään kuin sanan sieltä, toisen täältä. Kantolan punainen boksi oli tullut takaisin, se oli tyhjä ja sitä riepoteltiin kädestä käteen. Toinen tärkeä objekti oli jääkaappimagneetti, joka näytti hieman piparkakku-ukolta. Keskusteluun osallistui Enma-rouva, Ivan, palvelijatar, palvelijattaren tytär Maria del Carmen, aikuiset insinööripojat. 

Sitten rouva Enma kaivoi jääkaapista taikinan ja ryhtyi kaulimaan (ilman jauhoja!). Hän kysyi minulta, etta onko tämä tässä boksissa minun kieltäni. Vastasin että kyllä on. No mitä tämä "dl" tarkoittaa? Desilitraa. Paljonko on desilitra? No hitto, kymmenesosa litra. Ahaa!

Oli käynyt niin, etta piparkakut olivat olleet maailman parhaita ja niistä oli melkein taisteltu. Sitten ne loppuivat, ja rouva Enma halusi niitä lisää. Sitä paitsi oli tulossa joku jonkun koulun kakkukilpailu, jossa palkittaisiin omaperäisin leivonnainen. Niinpä Enma oli ryhtynyt tekemään jättipiparkakku-ukkoa jääkaappimagneetti mallinaan. Koska en sattunut olemaan kotona neuvomassa, ja koska siinä Kantolan boksissa sattumalta oli taikinaresepti, palvelijattaren teini-ikäinen tytär Maria del Carmen näppäränä tyttonä käänsi reseptin suomesta espanjaksi jonkun Google translator-tyyppisen avulla.

Resepti oli lähes täysin oikein käännetty. Ainoat ongelmakohdat olivat tämä "dl" sekä siirappi. Sen sijaan esimerkiksi tl oli osattu tulkita teelusikalliseksi. Ja hyvin oli selvitty myös suolattomasta voista, juoksevasta margariinista, neilikasta ja inkivääristä. Ja siinä oli sitten edessäni valmis taikina, jossa tosin oli väärät dl-määrät ja siirappi puuttui. Olin aivan sanaton hämmästyksestä.

Sattumalta osasin auttaa siirappiasiassa, sillä olen joskus yrittänyt Ranskassa tehdä pipareita ja kompastunut siihen samaan hiton siirappiin, muistin ranskankielisen sanan sille, la mélasse. Ranskassa siitä ei ollut ollut mitään hyötyä, koska kaupoissa ei myyty mélassea, mutta nämä tunnistivat melazan, ja lähettivät näppärän Maria del Carmenin saman tien kauppaan ostamaan sitä. Kello oli puoli yhdeksän.

Tehtiin uusi taikina oikeilla desilitramäärillä, insinööri-isä tuli vielä mukaan loppumattomaan riitelyyn siitä, paljonko on desilitra. Tärkeänä selitti minulle, että hänelle nämä mitat on ihan tuttuja työn puolesta. Välihuomautuksena, että kyllä, Ecuadorissa on kuin onkin käytössä metrijärjestelmä.

Joskus yhdeksältä huomattiin, että ruokasooda on loppunut. Ei se mitään, Maria del Carmen kipaisee kauppaan.

Seurasin touhua täysin hämmentyneenä, mutta nauttien. Nämä kokemukset ovat parasta elämässä. Ajatelkaa nyt, jos ei olisi kulttuurieroja ja erilaisia ihmisiä, miten tylsää täällä olisi! Nyt kuitenkin sitkeän jet lagin, ohuen ilmanalan ja kokopäiväisen huonolla kielitaidolla kommunikoinnin yhdistelmä vei minulta voimat, ja jossain vaiheessa taikinan valmistusta oli pakko mennä nukkumaan.

Aamulla jättipipariukko oli jo lähtenyt kilpailemaan, enkä siis saanut koskaan nähdä siitä kuin valokuvan. Mutta se oli kuulemma onnistunut erinomaisesti. Ja sijoittui kilpailussa toiseksi. Taikinan jämistä oli tehty tavallisia pikkupipareita, ja ne sekä näyttivät että maistuivat ihan pipareilta.

Näin minä siis vein piparkakun Ecuadoriin. Ja teini-ikäinen Maria del Carmen avusti.

Joulukulkue

Kulkueita kulki kaupungilla itseasiassa koko joulua edeltävän viikon, ei pelkästään aattona. Ne ensimmäiset olivat tällaisia:

Pikkukuormurin lavalle rakennettuja jouluevankeliumikrumeluureja, väsyneitä ja pahantuulisia lapsia puettuina enkeleiksi, paimeniksi ja muiksi sopiviksi hahmoiksi. Kuormurin perässä vanhempia ja sisaruksia kännykkäkameroineen. Auto liikkui verkkaisesti, vanhemmat puolijuoksua perässä. Heidän peräänsä muodostui kulkueen häntä, tusinan verran hermostuneita autoilijoita, jotka eivät päässeet kulkueesta ohi. Tööttääminen ei kuitenkaan olisi ollut sopivaa, koska hei, viattomia lapsia, joulun sanoma, maassa rauha ihmisten kesken!

Se varsinainen potti oli kyllä vasta jouluaaton Pasé del Niño, ikiaikainen perinne. Kaupungin centro historicossa oli jokseenkin yhtä paljon väkeä kuin Kauppatorilla lätkän MM-kultajuhlissa. Ihmismeren keskellä kulki väylä, ja sitä pitkin eteni kulkue. Kulkueeseen osallistui maakunnan jokaikinen kerho, koulu, yhdistys ja kyläseura. Se alkoi aamukymmeneltä ja jatkui neljään tai viiteen, ja huomio, kulkuetta riitti lakkaamatta koko sen ajan. Osallistujia oli siis tuhansia. Osallistujat olivat lapsia, aikuisia, lampaita, hevosia, aaseja, autoja.

Matka alkoi jostain esikaupungista ja päättyi keskustaan. Kuten kuvasta näkyy, ihmisillä oli sateenvarjot, mutta tuossa vaiheessa niillä suojattiin päätä suoraan ylhäältä paistavalta päiväntasaajan auringolta. Myöhemmin kyllä myös sateelta. Ihmettelin, miten lapset jaksoivat tätä. Itsekin jaksoin vain tunnin pari.

Jouluateria

Kun alkoi sataa, lähdin kotiin ja ryhdyin jännittämään aattoiltaa. Valmistelut keittiössä jatkuivat kuumeisesti. Minulta kysyttiin kuuden aikoihin, että haluaisinko jonkun väliaterian odotellessa. Kuulemma varsinainen ateria alkaa "sitten kun on valmista". Söin väliaterian, ja se oli oikea ratkaisu.

Olin koko viikon stressannut joulupukeutumista. Rinkastani ei löytynyt mitään puoliksikaan juhlavaa saati siistiä, joten olin kiertänyt Cuencan vaatekauppoja epätoivoisena, ne vaatteet kun eivät ihan olleet tyylisiäni ja kokoisiani. Olin lopulta löytänyt siistihkön mustan puuvillaneuleen, jonka seuraksi krääsätorilta värikkäät rihkamahelmet. Jalassa oli kylläkin mustat sukat ja vaaleanpunaiset varvasläpsyt, tyylirikko. Ja entistä huolestuneemmaksi kävin, kun seurasin illan mittaa teini-ikäisen Maria del Carmenin laittautumista. Tyttö oli kuin diskoon lähdössä, piikkikorot ja enemmän koristeita kuin suomalaisessa joulukuusessa (joita Ecuadorissa ei ollut). Aloin huolestua.

Vieraita ei näkynyt. Ihmettelin, odottelin. Nukutti jo.

Heitä alkoi tulla noin puoli yhdeltätoista illalla. Pojat perheineen, serkkuja, tätejä, setiä. Kaikista en saanut selvää. Naiset olivat niin hienoina minihameissaan ja tekoripsissään, että häpesin meikittömät silmät päästäni (jätin meikit Suomeen).

Mutta. Kukaan minihameisista naisista tai ihan tyylikkäistä miehistäkään ei ottanut takkia päältään. Minihameet ja topit menivät aivan hukkaan. Kieltämättä Ecu-taloissa on viileää kun niitä ei lämmitetä millään lailla, olin kärsinyt siitä koko matkan, mutta kyllä minä nyt pärjäsin mainiosti avokaulaisessa puuvillaneuleessani. Sitten tajusin, että eihän talossa edes ole mitään naulakkoa, mihin takkeja voisi jättää. Ei edes eteistä.

Näin ollen toppatakkiset ihmiset istuutuivat pikkuruiseen olohuoneeseen, josta valtaosan vei miniatyyrijoulukaupunki. Ylimääräisiä tuoleja ja jakkaroita haalittiin ympäri taloa. Meitä aikuisia oli varmaankin noin 30, lapsia vilisti epämääräinen määrä jossain joululahjakoiranpennun kanssa. Enma-rouvaa ei näkynyt, hän oli jäänyt keittiöön palvelijattaren ja korkokenkäisen Maria del Carmenin kanssa. Enma ei ollut laittautunut. Hän tuli kuitenkin tarjoilemaan cocktailit, joissa oli kirsikka. Skoolasimme ja toivotimme hyvät joulut.

Kello oli yli 11, kun siirryimme ruokapöytään. Takit päällä. Osa vieraista lähti johonkin muualle syömään, aikuisten pöytään tuli 18 istujaa. Useilla ecuilla ei ole tapana juoda mitään ruoan kanssa, siis ei mitään, edes vettä. Ruokailun jälkeen juodaan herkullisia hedelmämehuja, mikä ei hirveästi lohduta siinä vaiheessa, kun polttaa kielensä ruoalla. Nyt oli kuitenkin juhla, joten 18 vieraalle oli varattu yksi viinipullo. Siitä kaadettiin sitten tilkka juomaa sherrylaseihin.

Stereoista soi aluksi joululevy, mutta kun se loppui, siirryttiin radioon, josta tuli hittipoppia.

Sitten sitä ruokaa alkoi tulla. Sitä mukaa kun ihmiset saivat jotain lautaselleen, he alkoivat syödä. Ei siis skoolailtu, odoteltu että kaikki ovat saaneet, toivotettu hyvää ruokahalua tai mitään muutakaan. Enma-rouva ei tullut istumaan lainkaan, hän vain kantoi keittiöstä ruokaa ruoan perään. Keskustelu hajosi moniin ryhmiin, ja kaiken kaikkiaan tunnelma oli kuin työmaakanttiinissa ruuhka-aikaan. Kaikki mitä söin, oli taivaallisen hyvää. Paras jouluateria ikinä, noin maun puolesta.

Haukottelin jatkuvasti, silmäni painuivat kiinni. Kello oli yli puolen yön, ja minulla se jet lag ja aamuvirkkurytmi. En tajunnut keskustelusta mitään, sillä hauskin ja kovaäänisin setä puhui omituisella aksentilla ja nieleskeli sananpuolikkaita. Olin tylsistyä kuoliaaksi. Pelkäsin, että tämän aterian jälkeen on vielä istuskelua, lahjojenjakoa ja muuta. En jaksaisi ikinä. Huomasin, että yhden pojista morsian oli myös nukahtamispisteessä.

Pääruuat loppuivat. Muutamalle meistä tuotiin perinnejälkiruoka, jonka nimeä en enää muista, mutta makeaa se oli. Te gusta? minulta kyseltiin, ja vakuuttelin että sí, mucho. Odottelin keittiössä näkemääni upeaa valkoista marenkikakkua, ja haaveilin kahvista. Istuimme pitkään tyhjässä pöydässä, ihmettelin, että mitä ne Enma-rouva ja palvelijatar ja palvelijattaren hienoksi laittautunut tytär väsäävät keittiössä. Kun ovi heilahti, näin että he syövät. Istuvat siinä matkatelkkarin edessä jakkaroilla.

Jossain vaiheessa joku ehdotti, että siirrytäänkö olohuoneeseen. Marenkikakku ja kahvi jäivät tulematta, mutta olin kiitollinen, että päästiin ohjelmassa eteenpäin.

Autoin kantamalla astioita keittiöön. Keittiössä Enma-rouva oli alkanut tiskata. Siis yhteensä noin 30 hengen jouluaterian astioita. Keittiössä oli kyllä astianpesukonekin, mutta sitä ei nyt käytetty.

Taas etsittiin jakkarat koko porukalle, istuttiin alas ja juteltiin. Viiden minuutin kuluttua se uupunut morsian ehdotti siipalleen, että lähdettäiskö me kotiin. Samalla kaikki muutkin vieraat päättivät lähteä.  Olihan kello jo jotain yksi yöllä. Enma keskeytti tiskauksen siksi aikaa, että hyvästeli vieraat. Keittiössä koko illan häärinyt Maria del Carmen meni riisumaan korkokenkänsä ja pesemään meikkinsä. Joulu oli päättynyt.

Ajattelin tietysti, että se jatkuu joulupäivänä, mutta kun aamulla kyselin päivän ohjelmaa, niin "ei mitään, kotona ollaan". Lähdin siis kaupungille syömään ja nettikahvilaan ja ostamaan bussilippuja. Aurinko paistoi, ostin jäätelöbaarista jäätelöä, istuin vehreään puistoon syömään sitä ja ihmettelin kaikkea, enkä vähiten omaa elämääni.

Sillä aikaa oli ilmeisesti jaettu lahjat ja syöty se marenkikakku, mutta ilman sen kummempia juhlallisuuksia. Sain suloiselta Enma-rouvalta kahdet korvakorut, jotka ehkä laitan aattona korviini, ihan vain muistoksi omituisesta mutta ystävällismielisten tuntemattomien ihmisten kruunaamasta joulusta päiväntasaajalla.

Hyvää joulua, kaikki ystävällismieliset tutut ja tuntemattomat. Olkaa kilttejä toisillenne!

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Aivan loistavaa! Muisteltiin juuri miehemme kanssa kuinka vietimme Koh Phanghanilla joulua pari vuotta sitten, lapsemme oli 1 vuotta vanha ja joulupukki tuli mereltä pitkähäntäveneellä...oli kuumin päivä kuukauteen, mutta joulu bbq ja soitto kotiin toi joulun mieleen. Joskus on hyvä olla kauempana.
Kiitos loistavasa blogista!

Hosuli
Hömppäblogi

Miten kiinnostavaa! Kuulostaa kyllä hauskalta tavalta tutustua kulttuurieroihin. Jos vaan jaksaa sitä toisten nurkissa oleilun epävarmuutta, saa aika paljon vastineeksi.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.