Lentävä aika tuli moikkaamaan

Rönsy

Tapasin viikonloppuna kahta Tukholman-aikojen opiskelukaveriani. Tai ei me oikeastaan Tukholmassa hirveästi yhdessä hengattu, mutta teimme yhden mökkireissun Suomeen kolmisin. Se oli viisi vuotta sitten vappuna. Tämä olkoon hieman muunneltu panokseni Puutalobabyn haasteeseen

Sinä vappuna oli kaunista ja lämmintä. Istuimme housunlahkeet ja hihat ylös käärittyinä rantakalliolla, joimme jotakin alkoholia ja puhuimme näennäisen kevyesti siitä, mitä haluamme ja emme halua elämässä.

Olimme kolme opiskelijaa, joilla oli vähän rahaa ja sumuinen tulevaisuus. Vimmainen halu humaltua ja torjua mikä tahansa arkinen. No siis, kyllä te tiedätte sen elämänvaiheen. Minä olin lievin tapaus, koska olen meistä kolmesta vanhin (ja ainoa nainen). Olin jo päättänyt palata Suomeen ja etsiytyä keskiluokkaiselämään. Vähän pyristelin vielä, mutta jotenkin aistin tuloillaan olevan muutoksen. 

Nämä toiset jatkoivat vielä opiskelujaan ja muuttivat Ranskaan, Hong Kongiin, matkalaukkuun, Ghanaan, ihan minne vain. Sen vuoden jälkeen olemme nähneet jonkun kerran, mutta emme koskaan täsmälleen samalla kokoonpanolla.

Ja nyt nuo kaksi kosmopoliittia jotenkin synkronoivat aikataulunsa. Yhtäkkiä istuin taas siellä mielettömän upealla rantakalliolla juomassa tällä kertaa kivennäisvettä ja kuulemassa, mitä meille kuului ja mitä haluamme ja emme halua elämältä. 

Voi pojat, miten me olimme muuttuneet! 

Ei sillä, että haluissa olisi ollut mitään poikkeuksellisen kiinnostavaa tai etten olisi aiemmin huomannut muuttuneeni kaksikymppisestä kolmikymppiseksi, mutta harvoin sitä näin rautalangasta väännetään ja naamalle läiskitään. Sama paikka, samat tyypit, sama aurinko, mutta niin täydellisen eri puheet

Me kaikki kolme, kuitenkin vain hyvänpäiväntutut, jouduimme johonkin nostalgiseen tilaan, jossa ääni värisi, liikkeet hidastuivat ja silmiin nousi lempeä katse. Mielessä oli haikeutta, hämmennystä ja jokin outo, lämmin rauha. Ja varmuus, että tämän hetken ja tämän rantakallion muistan aina, kun mietin, miten se aika lensi.

Oot laihtunu! Joo. Mä oon lihonu. Ei huomaa! Mulla on harmaata hiuksissa. Ohhoh, niinpä onkin! Sä olet muuttunut meistä vähiten. En jaksa enää penninvenytystä, haluun oikeisiin töihin. Taas meni pieleen naisjuttu. Haluun vakiintua. Haluun perheen. Miten se sun kännissä murtamasi nilkka voi? Ihan hyvin, joskus sitä kyllä kolottaa. Hei lähettäiskö yhdessä Norsunluurannikolle? 

Viisi vuotta sitten.

Share

Kommentit

Eliitti ja kärsijät (Ei varmistettu)

Mutta arvaapa miltä tuntuu olla porukasta se, jolla ei ole mitään? Ainiin, unohdin. Ethän sinä sellaisia ihmisiä edes tapaa.

Joanna Palmén
Rönsy

Kylläpä taas kipeästi kolkuttelet omatuntoani.

Kommentoi