Millaisesta voitosta voi nauttia?

Ladataan...
Rönsy

Tuoreessa Imagessa kansikuvapoika Jarkko Ruutu sanoo näin:

"Herrasmiespeli kuuluu firmaliigoihin ja harrastelijatasolle, ei huipulle. Pyrin etsimään hetkiä, jolloin voi toimia vasten sääntöjä ilman että saa rangaistusta. Aloituksessa ei saa varastaa mutta totta kai täytyy yrittää varastaa niin paljon kuin pystyy, sillä huipputasolla ne erot syntyvät tuollaisista pienistä asioista. Kysymys onko joku 'kova jätkä' vai 'rotta' ei ole oleellinen, sillä pelin jälkeen on vain voittajia ja häviäjiä."

Guuglailin vähän ja huomasin, että lausuntoa on joissakin piireissä pidetty suurena viisautena ja totuutena urheilusta. Mutta kun ei se ole, kumpaakaan.

Hypätään hetkeksi urheilusta mielenkiintoisempiin asioihin. Kävin joskus vuosia sitten miespuolisen ystäväni, kutsutaan häntä vaikka Miikaksi (täytyy suojella hänen parisuhdettaan, vaikka tämä olikin ihan oikeasti täysin viatonta), kanssa seuraavan filosofisen keskustelun:

M: Menisitkö mun kanssa sänkyyn, jos maksaisin miljoonan?

J: Eihän sulla ole sellaisia rahoja! (Olen hyvin pragmaattinen ihminen.)

M: Teoreettisesti! Menisitkö?

J: No... Kai mä menisin.

M: No menisitkö vitosesta?

Miikan ajatus oli vetää sama dialogi, jonka joku historian röyhkeä suurmies oli vetänyt jollekin ylhäisönaiselle. Ylhäisönainen oli vastannut tuohon toiseen kysymykseen, että "miksi te oikein minua luulette". Suurmies oli vastannut: "Senhän me tiedämme jo, mikä te olette, nyt keskustellaan enää hinnasta."

Harmi kyllä en loukkaantunut vitosen tarjouksesta, joten ei päästy tuota dialogia loppuun. Sen sijaan peruin suostumukseni miljoonasta. En siksi, ettenkö niin sanotusti mistään hinnasta voisi  mennä Miikan kanssa sänkyyn.

Lopulta muotoilin vastaukseni näin (olenkin monimutkainen huora):

J: Menisin sun kanssa miljoonasta sänkyyn, jos joku läheiseni olisi esimerkiksi parantumattomasti sairas eikä Suomessa olisi julkista sairaanhoitoa ja voisin pelastaa sen niillä rahoilla. Tai jos joku läheiseni olisi dramaattisesti kaapattu (sitäkin tapahtuu nykyään) ja tarvitsisin lunnasrahat. Muuten en menisi, koska en tiedä mitä tekisin niillä rahoilla. Miten voisin nauttia niistä, kun en kokisi ansainneeni niitä?

(M: Voi kuule, mä laittaisin sut tienaamaan ne.)

J: Että laittaisinko elämän risaiseksi, ostaisin talon ja auton ja maailmanympärysmatkan, ja ajattelisin, että kylläpä mä olen menestynyt elämässä? Hyi!

Sitten takaisin urheiluun. Jarkko Ruutu ei ilmeisesti haluakaan olla paras, koska paras voittaisi sääntöjä noudattamalla. Hän haluaa kolme pistettä. Se on tietysti hyvän työntekijän asenne, hän palvelee työnantajaansa, tuo pisteitä. Mutta silloin on ihan turha puhua mistään urheilullisesta kunnianhimosta.

Urheiluhan on kisaa siitä, kuka pystyy tekemään tietyn fyysisen suorituksen parhaiten sovittujen sääntöjen puitteissa. Sääntöjä on kaikissa lajeissa, jos ei olisi, niin urheilu olisi tappamista.

Ei paljon lämmittäisi mikään olympiakulta, jonka on ansainnut sillä, että rikkoo sääntöjä kun tuomari ei näe. Paitsi tietysti sitten lämmittäisi, jos se olisi ammatti, ja voitosta saisi rahaa lämmitykseen. Mutta en minä ainakaan siitä riemuitsisi enkä tuntisi ylpeyttä, yhtään enempää kuin Miikan kanssa vietetyn yön tuomasta miljoonasta.

Näin ollen Jarkko Ruudun lausunto ei ole mikään totuus urheilusta. Se kylläkin voi olla totuus suomalaisesta liigajääkiekosta. Ja jotenkin niinhän tuossa lehden kannessa taitaa lukeakin.

Share
Ladataan...

Kommentit

PAnderson (Ei varmistettu)

Hyvin tiivistetyy. Olispa kiva lukea sun ja Petteri Sihvosen sananvaihtoa ;)

Arjen takaa

Hyvä kirjoitus - niin kuin toki sinulla on kautta linjan. Jouduin ihan rekisteröitymään kirjoittaakseni tämän kehun :)

Tommi (Ei varmistettu)

Joanna, kyllä Ruudun lausunto pitää paikkansa lähes missä tahansa ammattilaisurheilussa. Muuta voi aina väittää, mutta ei asia siitä muuksi muutu.

Rönsy

Aijaa.

Mua ihmetyttää, miksi työ sinänsä olisi eri asia. Siis myönnettäköön. kaikki eivät tee intohimotyötänsä elääkseen, mutta kyllä se saavutus tuntuu vähän tyhjemmältä, jos tietää venyttäneensä sääntöjä liikaa sen saavuttamiseksi.

Warhola

Ruutu pelaa ammatikseen, siis rahasta. Edes häntä ei lämmittäisi voitto joka otetaan hinnalla millä hyvänsä, jos hintaa voitolle ei ole. Jokaisellahan ammatin motiivina on elanto, ainakin osaksi. Jääkiekossa usein on: kun joukkue voittaa, palkka juoksee. Ja kun joukkue voittaa tarpeeksi ja pelaaja pelaa hyvin joukkueen eteen, palkkakin voi joskus nousta.

Rönsy

Jep, siteeraan itseäni tuosta yltä:

Jarkko Ruutu ei ilmeisesti haluakaan olla paras, koska paras voittaisi sääntöjä noudattamalla. Hän haluaa kolme pistettä. Se on tietysti hyvän työntekijän asenne, hän palvelee työnantajaansa, tuo pisteitä.

 

Jos Ruudun kunnianhimo on (kuten varmasti on) täyttää työnantajansa toiveet (voittoja, pisteitä, jopa varmaan kohua), hän onnistuu siinä erinomaisesti. Ja tätähän tämä ammattiurheilu, erityisesti jääkiekko, pitkälti on, ikävä kyllä. Sitten vaan lopetetaan se paasaus urheilun puhtaudesta ja jaloudesta, ja kaikenlainen urheilusta vakavissaan puhuminen. Ihan show-painia se on, paitsi että show-paini on itselleen rehellistä.

Warhola

Uskoisin, ettei kyse ole Ruudun kunnianhimosta, minkäänlaisesta kunnianhimosta, vaan yksinkertaisesti ammatillista kunnioitusta - hän pyrkii tekemään työnsä niin hyvin kuin osaa, avuilla joita omaa. Luullakseni hän ajattelee jääkiekon pelaamisen ensisijaisesti työnä. 

Mielestäni kyse on kuitenkin lopultakin siitä, mitä urheilu itse kullekin on, eritoten itse urheilijoiden kohdalla - joillakin moraali riittää hyppäämään sen kynnyksen yli, jossa urheilu, tarkemmin kilvoittelu, muuttuu kunnianhimoksi ja yksipisteiseksi jonkin tavoitteluksi. Joillakin taas ei.

En lähtisi pelkästään Ruudun voimin tyrmäämään jääkiekon sieluttomuutta nimenomaan ajatellen, etteikö se voisi jääkiekonpelaajalle olla jaloa urheilua; esimerkiksi Teemu Selänne lienee siinä tilanteessa uraansa, jossa hänen ainut ponsi pelaamiseen on omien unelmiensa täyttäminen, tai tehdä sitä, mistä hän nauttii. Rahaa hänellä lienee tarpeeksi (jos autojen kerääminen on harrastus), liigan missä hän pelaa hän on jo voittanut, hän on jo legenda, hänen tuskin tarvitsee todistella kenellekään ulkopuolisella mitään, tuskin itselleenkään, ja työtilannekin hänellä lienee ihanteellinen: työnantaja toivoo, että hän pelaa, ja vuosi vuoden jälkeen Selänne miettii, vieläkö uskoo nauttivansa pelaamisesta koko kauden verran. Mikäs sen jalompaa, jos on huippu-urheilija vain siksi, että nauttii siitä.

Rönsy

Ruudusta samaa mieltä. (Mulla ei siis ole kerrassaan mitään häntä vastaan.) Toki urheilijoilla voi olla erilaisia tavoitteita, mutta heidän työnantajansa varmaan tykkää eniten sellaisista, joiden tavoite on palvella työnantajaan mahdollisimman hyvin, kuten Ruutu. Se uskoakseni ohjaa aika paljon sitä, millaisista tyypeistä tulee ammattiurheilijoita, eli ns. parhaita.

Se taas miksi Teemu Selänne yhä jatkaa on musta vähän toinen, kylläkin mielenkiintoinen kysymys.

Warhola

Jääkiekossa, vielä enemmän jalkapallossa, on myös merkitystä sillä, miten pelaaja otetaan vastaan fanien joukossa - etenkin jalkapallossa tietyt pelaajat saattavat nousta puolijumalan asemaan, ja vaikeuksien tullessa, esim. kun pelit menevät huonosti, lähtee ennemmin joku johtoportaasta kuin kyseinen puolijumaluus. Käsittääkseni oman joukkueen fanien keskuudessa, varsinkin Vancouverissa, Ruutu on ollut/oli erityisen pidetty pelaaja. 

Aina on oltava tietynlainen intohimo lajiin, että voi kehittyä huippupelaajaksi, huippu-urheilijaksi. Ehkä Ruudun intohimo ko. lajiin on muuntunut sittemmin "vain" ammattimaiseksi (tämä lienee jopa itsestäänselvää, osin) suhtautumiseksi, vielä riisutummin - työksi, mutta kyllä taustalta silti paistaa se intohimo ja ilo pelaamiseen, joka täytyy olla että jaksaa teini-iän ja aikuisuuden alkuvuodet pusertaa harjoituksissa, kun muut viettävät ikuista viikonloppua. Tai että jaksaa tehdä tuplaharjoitukset kolmekymppisinä, kun yrittää pysyä nuorempien perässä.

Minun käsitykseni on, että Teemu Selänne pelaa vieläkin, koska intohimo pelaamiseen on edelleen suurempi kuin motiivi työntekoon. Tosin, on nähty myös niitä surullisia tapauksia, jotka ovat urheilu-uran jälkeen tipahtaneen "tyhjän päälle". Ehkä pelkoakin voi intohimon seassa olla. Joillakin, joskus.

Kommentoi

Ladataan...