Onko yksikään naisurheilija ikinä jäänyt tyhjän päälle?

Rönsy

Mika Myllylän tarina on todella traaginen. Tuollaista elämää ei toivoisi kenellekään. Mutta en kyllä näe, mitä muu maailma olisi juuri hänen kohdallaan voinut tehdä toisin, jotta tällainen loppu olisi vältetty.

Kaikissa lehdissä on kyselty nyt urheilujohtajilta, hiihtopomoilta, ministereiltä ja Suomen kansalta, pitäisikö huippu-urheilijoita tukea enemmän uran loppumisen jälkeen. No ei todellakaan pitäisi. Se sijaan uran alkuvaiheessa pieni asennekasvatus olisi paikallaan, erityisesti joidenkin Suomessa suosittujen lajien miesurheilijoille. (Ja sitten tietenkin tuosta urheilun ja nationalismin pyhästä liitosta pitäisi luopua, niin ei syntyisi myllylöitä, jotka kokisivat pettäneensä viisi miljoonaa heille tuntematonta ihmistä, mutta se on vähän toinen aihe.)

"Moni urheilija jää uransa loputtua tyhjän päälle", muistutettiin tällä viikolla useaan kertaan, mutta vaikka kuinka mietin, en keksi yhtään suomalaista naisurheilijaa, joka olisi jäänyt tyhjän päälle. Sari Essayahilla oli samantapainen pointti Hesarin kysellessä asiaa häneltä torstain lehdessä:

Nuorille olisi jo varhain korostettava koulutusta ja sitä, että ura kestää aikansa. Sen jälkeen selkääntaputtelu ja julkisuus loppuvat, ja katse on siirrettävä muihin asioihin. Naisille se käy usein helpommin, kun lasten saannin kautta keskitytään perheeseen.

En nyt tiedä onko se välttämättä juuri lastensaanti, joka tekee naisten urheilu-uran loppumisesta helpomman, mutta ihan selvästi naisilta lopettaminen käy helpommin. Voisiko se johtua siitä, hieman kärjistäen, että naisurheilun arvostus on niin naurettavan vähäistä? "Pudotus" ei ole niin korkea, tai sitä ei ole ollenkaan? Tässä olisi kerrankin yksi plussapuoli naisurheilun asemasta.

Urheilijatytöt eivät opi lukioikäisinä kulkemaan koulun käytävillä maailmanmestarimaisessa takakenossa, leuka kohti kattoa, nuuska huulessa, ja leveilemään sillä, että reputtivat RUB-ykkösen kolmatta kertaa. Tytöille ei synny kuvaa, että tästä ikuisuuteen he ovat Suomen kansan suuria sankareita, joiden ei koskaan tarvitse ostaa itse kaljatuoppiaan Lahden Amarillossa. Tytöt eivät luule olevansa jumalia, joilla on varaa kohdella kanssaihmisiä, toimittajia, kisajärjestäjiä tai puolisoitaan kuin alempiaan tai alamaisiaan. Naisurheilijoiden lähipiirin elämä ei pyöri naisurheilijan navan ympärillä (harvemmin edes naisurheilijan oma elämä, koska monet naisurheilijat opiskelevat tai käyvät töissä).

Urheilijatytöille korostetaan koulutuksen tärkeyttä ja sitä, että urheilulla eivät elä kuin todella harvat. Hekin jotka elävät, eivät yleensä rikastu niin, että voisivat laittaa rahaa pankkiin uran jälkeisiä opintoja ja sopeutumista varten. Ei, vaan viimeistään uran loputtua on mentävä töihin. Ja ne lapsetkin on tosiaan jossain vaiheessa tehtävä.

Luin joskus monta monta vuotta sitten Mika Myllylän muistelmakirjan Riisuttu mestari. Muistikuvani siitä on ehtinyt jo haalistua ja pelkistyä siihen, että mies ei kertonut kirjassa mistään muusta kuin loputtomasta treenaamisestaan ja mainitsi tulevan vaimonsa tapaamisen yhdellä lauseella. Ja ai niin, sen, että ei nukkunut parin makuuhuoneessa vaan viereiseen huoneeseen rakennetussa alppiteltassa. En sano, etteikö hänen menestyäkseen maastohiihtäjänä olisi ollut pakko tehdä näitä uhrauksia (tai no kuka niitä uhrauksia sitten teki), mutta onko tuo nyt ihan oikeasti jotain sankaruutta, onko?

Tällä kärjistyksellä en toki tarkoita jokaista mies- tai poikaurheilijaa, en läheskään – enkä myöskään heitä itseään siitä syyllistä. Jokin maamme kulttuurissa ja ilmapiirissä opettaa suurelle osalle heistä tietynlaisen käytösmallin, jossa totta tosiaan ei ajatella urheilu-uran jälkeistä, noin puolen vuosisadan mittaista elämää. Nämä väittämäni perustuvat omiin kokemuksiini urheilupiireissä urheilijana, urheilutoimittajana ja penkkiurheilijana sekä hyvien ystävieni kokemuksiin urheilulukiossa.

Share

Kommentit

PAnderson (Ei varmistettu)

Marja-Liisa Kirvesniemelle lopettaminen ei tainnu olla ihan iisi biisi. Olisko yksilöurheilussa miesten ja naisten erot tässä mielessä pienemmät?

Joanna Palmén
Rönsy

Joo totta, hän masentui. Mutta siis iisibiisi se ei varmana ole kenellekään, joka sitä tosissaan on tehnyt. En sanoisi, että Marja-Leena kuitenkaan "jäi tyhjän päälle" samalla lailla kuin eräät lopettaneet miehet.

Voi olla erot pienemmät. Voi jopa olla, että yksilöurheilijoille ylipäänsä pudotus on isompi, ero tavisarkeen suurempi, en tiedä.

Iisa

Word. Hyvä teksti, näin huippu-urheilun vastentahtoisen turistinkin näkökulmasta. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiinnostava teksti, tuntuvat päteviltä havainnoilta. Kohtuullisen moni miesurheilija myös kertoo haastatteluissa, kuinka urheilu pelasti hänet pahanlaatuiselta syrjäytymiseltä tai jopa rikolliselta elämältä. Naisurheilijat harvemmin moista kertovat. Miesurheilijoissa tuntuu useammin olevan juuri "väärin ymmärrettyjä" riehujia, jotka ovat urheilun kautta löytäneet sopivan kanavan purkaa vilkkauttaan. Pojille tällainen rasavilliys tuntuu olevan sallitumpaa kuin tytöille - ja sitten tosiaan kehuskellaan huonolla koulumenestyksellä, mutta mitäpä tuosta, kun on niin kova urheilija.

Joanna Palmén
Rönsy

Joo, tuokin on hyvä havainto. Noita tapauksiahan oli mm. kevään lätkäsankareissa useampi, mikä sitten hieman paljastui Kauppatorilla ja sen jälkeisissä selittelyhaastatteluissa.

Kiitos Iisa!

Miia (Ei varmistettu)

Kärjistetyssä tekstissä oli paljon tärkeää pohdittavaa urheilumaailman ja nuorten kasvatuksen ja valmennuksen sukupuolittumisesta, niin tyttöjen kuin poikien kannalta. Esim. edelleen tytöistä järjettömän suuri prosentti lopettaa aktiiviuran viimeistään 20 tietämillä menestysmahdollisuuksistaan huolimatta - miksi? Johtuisko juuri tästä, että heille hoetaan noita elämän realtiteetteja paljon enemmän kuin pojille? Naisia ei juuri uran jälkeen jää "tyhjän päälle" mutta Suomessa on valtavasti naisia, jotka miettii, entä jos olisinkin jatkanut urheilua... Tässä pitäisi löytää jokin kultainen, tasa-arvoinen keskitie.

Joanna Palmén
Rönsy

Hyviä kommentteja taas! Totta, Miia. Musta parannettavaa on sekä tyttöjen että poikien preppauksessa ja valmennuksessa, vähän eri suuntaista vain. 

Nora
Noran world

Hyvä teksti ja hienoja kommentteja.
Eroa on varmasti myös joukkue- ja yksilöurheilussa, sillä monesti joukkueurheilun lopetettua monelle jää pelikavereista tukea ja turvaa myös tulevaisuuteen. Mutta uskon, että vielä suurempi vaikutus on valmentajalle ja managerilla, jos sellainen löytyy.

Yleensä miehissä valmentajakin ylistää omaa suojattiaan ja nostaa korokkeelle, josta ei sitten osaakaan ottaa enää koppia, kun urheilija sieltä putoaa lopetettuaan. Miehillä on myös monesti niin, että pitävät itseään parhaana valmentajanaan ja silloin onkin aivan yksin, kun urheilu loppuu. Naiset sen sijaan uskovat, luottavat ja kuuntelevat valmentajiaan loppuun asti ja heidän välille syntyy elinikäinen suhde, johon turvata vielä urheilun jälkeenkin. Naisilla kun urheiluun vaikuttaa myös tunteet, ajatukset ja muut menot. Miehillä taas urheilu on usein pelkkää urheilua.

Vierailija (Ei varmistettu)

No nyt meni kyllä Noran kommenttin loppu ohi. Miten miehille urheilu on pelkkää urheilua? Kun sitä tehdään tosissaan ja se täyttää koko elämän, niin kyllä siinä ollaan tunnetasolla ja antaumuksella mukana ja siihen uhrataan kaikki. Aivan nais- kuin miesurheilijatkin.

As a handball coach yourself, do you encourage your young handball players to become top athletes?

Joanna Palmén
Rönsy

Nora, mä en ihan tunnista noita kaikkia yleislinjoja tuosta, mutta toisaalta en ole erityisemmin perehtynyt yksilöurheilijoiden valmentajasuhteisiin. Sitä tosin olemme joskus käsipalloystävieni kanssa pohtineet, että kovasti ne valmentajat tuppaavat olemaan miehiä ainakin meidän lajissa, ja moni jopa sanoo, että ei pystyisi luottamaan naisvalmentajaan. Itselläni ei oikeastaan koskaan ollut tilaisuutta kokeilla, vaikka olisin halunnut.

Ja niin, mitä tarkoitat että "pelkkää urheilua"? Kyllä kai ne urheilijat useimmiten sukupuolesta riippumatta ovat kuolemanvakavissaan urheilunsa kanssa.

Dion, that hasn't been an issue yet, but I do oblige them to do seriously and give 100 % to whatever they do on the playing court. Another question is if it's even possible to become an elit handball player in Finland.

So, you had a good time with the Google translator? ;)

Google translator, what's that? No, my Finnish is quite good lately, haha. Sorry to disturbe you like this but when I saw the link to your website on your Facebook profile I was just curious. Like a real journalist ;-).

And the article you wrote was interesting. In my opinion development of athletes is a combination of culture and money. Culture, in Finnland cross country skiing and ski jumping is popular, in The Netherlands ice / speed skating. Money, without money no development programs for young athletes, nor professional or semi-professional sports leagues. That's why all good female handball players of The Netherlands go to German of Danish clubs.

But I agree on your opinion that female sports is not fully recognized as 'real' sports in this world. I wonder if it will ever be different. However, personally I like female handball and volleyball better than their male counterpart. More technical, more of the real gameplay. On the other hand in football or basketball I like male sports more.

Hmmm, difficult stuff. And yes, society expects women to get married and get children and not to pursue a career as a (semi-)professional sportswoman. Social pressure is one of the reasons why female sportsmen quit their sports.

You should write a book on this issue ;-)

Nora
Noran world

Anteeksi epäselvä argumentointi. Kun yrittää kirjoittaa lyhyesti, niin helposti jää sanomatta jotain oleellista. :)

Tarkoitin pelkällä urheilulla sitä, että kaikki suhtautuvat toki urheiluun tosissaan, mutta naiset saavat useammin mahdutettua urheilu-uran rinnalle perheen, opiskeluita, ystäviä ja tulevaisuuden suunnitelmia.

 

Joanna Palmén
Rönsy

Nora, niinpä, sitäpä juuri, naiset saavat mahdutettua tai heidän on pakko mahduttaa.

Dion, maybe I will do that! ;)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.