Penkkiurheilija haukkuu olympialaiset ja muun kansallismielisen urheilun

Rönsy

Olympialaisten hyvät puolet:

  • Huomisesta alkaen kahden viikon ajan telkkaristani tulee joka päivä oman rakkaan ja tässä maassa väheksytyn lajini, käsipallon, huippuotteluita – minulla on Ruotsin tv-kanavapaketti, ja siellä ymmärretään paremmin.
  • Urheiluvarustevalmistajat, joille monessa muussa asiassa tuhahtelen, tekevät tai teettävät maailman parhaita tv-mainoksia, ja niitä saa aina isojen urheilukisojen yhteydessä ihastella. Tällä kertaa tämä Niken, kyllä on hieno: &feature=youtu.be

Sitten huonot puolet.

No tietysti kisat ovat ruma ja epäinhimillisen massiivinen ahneuskoneisto. Ja kun lukee näitä brändipoliisitarinoita, kyllä ällöttää.

Mutta ennen kaikkea – ja nyt tulee asiani, koko urheilunäkemykseni ydin:

Keskustellaan taas kuukausitolkulla siitä, kun suomalaiset eivät pärjää. Kansa raivostuu, kansa pettyy. Että turisteja lähetettiin sinne, eivät edes yritä voittaa vaan parhaansa vaan. Verovaroilla jne, ymmärtäisivät edes itkeä ja hävetä, jos eivät mitalia tuo meille.

Vaihtoehtoisesti voi myös käydä niin, että intoillaan ja painetaan erikoisliitteitä jostain Tero Pitkämäen tai Satu Mäkelä-Nummelan tai vastaavan maailman taviksimman taviksen mitalista, jolla jostain käsittämättömästä syystä on jotain merkitystä kansakuntamme henkiselle tilalle. Kaikki kunnia mainituille urheilijoille, oikein kiva jos pärjäätte, mutta en vaan jaksa lukea tai katsoa enää yhtään teidän haastattelua.

Urheiluvihaajat esittävät tämän kysymyksen usein, mutta minä haluaisin kysyä sitä suurena urheilun ystävänä, joka tunnistaa kyllä huippu-urheilun valtavan viihdearvon:

Mitä väliä sillä on, pärjäävätkö suomalaiset?

Eikö ne kisat voi olla aivan erinomaisen viihdyttävät ja täynnä loistosuorituksia, hienoja tarinoita, jännitystä, suuria tunteita, (seksiä,) kultaa, kunniaa ja kyyneleitä, vaikka pääosaesittäjät eivät olisikaan suomalaisia?

Jonkun Usain Boltin ja sanotaan vaikka Jonathan Åstrandin (suomalainen pikajuoksija, toim. huom.) vertailu tv-hahmoina on vähän kuin vertaisi Don Draperia BB-Nikoon. Sillä tärkeintä ei ole voitto vaan viihde.

Ai samastuminen, vai niin. No samastutko mieluummin kehen tahansa suomalaiseen kuin eri kansallisuutta edustavaan ihmiseen, joka jostain syystä tekee sinuun vaikutuksen – käytöksellään, taistelutahdollaan, hymyllään, valovoimaisuudellaan, kauniilla ja puhtailla suorituksillaan, ylivoimallaan...?

Miksi ihmeessä pitäisi kannattaa suomalaisia sen takia, että ne on suomalaisia, vaikka ne olisivat millaisia idiootteja (en viittaa yllä mainittuihin urheilijoihin vaan eräisiin toisiin, mutta enpä rupea nimeltä luettelemaan subjektiivisia inhokkejani)?

Niin ja kuvitteleeko joku vielä, että ne hypoteettiset mitalistit olisivat vuosikausia rääkänneet ruumistaan ja harjoitelleet Suomen kansan puolesta? Höps. Ihan yhtä itsekkäitä olentoja urheilijat ovat kuin sinä ja minäkin.

Ja joukkueurheilijanäkemys: Olen itse edustanut Suomea monissa maaotteluissa – ei nyt niin huippuammattimaisessa maajoukkueessa mutta kuitenkin, samat rituaalit siihen kuului. Pidettiin käsistä kiinni ja laulettiin Maamme-laulua ennen ottelua. Se oli ihan helkkarin vaivaannuttavaa.

Maajoukkueen kanssa menestyminen oli itselleni täysin toissijaista seurajoukkuemenestykseen verrattuna. Tietysti maajoukkuevalinta mairitteli ja toietuja (hyviä pelejä, turnausmatkoja ja uusia sukkia), ihan niin kuin mikä tahansa tunnustus tai palkinto. Mutta seurajoukkue pelasi parempaa, mietitympää ja kehittyneempää joukkuepeliä kuin maajoukkue, sillä se harjoitteli yhdessä päivittäin, melkein ympäri vuoden. Seurajoukkuekavereideni kanssa olimme perhe, joka tunsi toisensa läpikotaisin, eli yhdessä hyvät ja huonot päivät, myöhäisiltatreenit, pitkät kotimatkat vierastappioiden jälkeen, väsymyksen, kiireen, intervallitreenit, toisen likaiset pikkuhousut vahingossa omassa kassissa, kanapastan, rahankeruutempaukset, kauden päättäjäiset, saunaillat.

Jos maajoukkue voitti/hävisi tärkeän pelin, se oli loppu viikon tai kahden rutistukselle. Jos seurajoukkue voitti/hävisi tärkeän pelin, se oli loppu vähintään vuoden työlle.

Olen aina halunnut kysellä tästä priorisoinnista eri joukkuelajien edustajilta off the record. Julkisestihan näin ei saa sanoa.

Teemu Selänteelle ainakin lienee Anaheim tärkeämpi kuin leijonat. Miesten jalkapallossa tietysti MM- ja EM-kisat ovat niin arvostettuja, että kysymys on hankalampi – tosin suomalaisfutaajien ei käytännössä tarvitse ottaa lopputurnauksia huomioon. Naisten puolella taas hieman toinen tilanne.

Mutta toki, olisihan se nyt ollut ihan mielettömän mahtavaa päästä olympialaisiin. Sinnekin voisi mennä seurajoukkueittain – voisi joku suomalainenkin palloilija päästä puolivahingossa mukaan, niin kansa saisi taas olla naurettavan ylpeä itsestään.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

"Eikö ne kisat voi olla aivan erinomaisen viihdyttävät ja täynnä loistosuorituksia, hienoja tarinoita, jännitystä, suuria tunteita, (seksiä,) kultaa, kunniaa ja kyyneleitä, vaikka pääosaesittäjät eivät olisikaan suomalaisia?"

Mitä ideaa on seurata urheilukisoja, jos on aivan samantekevää, kuka voittaa tai miten joku tietty urheilija pärjää? Se, että urheilija on suomalainen tarkoittaa useimmille suomalaisille, että ko. henkilö on ainakin nimeltä tuttu tai jos ei ole, niin on kuitenkin meikäläisiä. (Vähän sama ilmiö kuin jos ulkomailla törmää muihin suomalaisiin). Ok, varmasti lajien huiput ovat urheilua enemmän seuraaville tiedossa ja heidän sijoituksiaan on jännittävää seurata. Mutta entä jos ko. lajin osallistujat ovat kaikki täysin tuntemattomia ja vieraista maista? Mitä mielenkiintoa sellaisen seuraamisessa on? Voittaako juoksun kenialainen vai tansanialainen? Urheilusuoritukset (yksilöurheilussa erityisesti) kun ovat hemmetin tylsää katsottavaa vain suorituksina. Siinä joku mennä hölköttää tai viskoo keppiä ja hikoaa. Vau.

Itse katson aina mieluummin hyvää pornoa kuin urheilua. Siinä lajissa onkin parempi, jos ei finskejä ole mukana, koska suomalaiset naiset ovat niin epäseksikkäitä.

Joanna Palmén
Rönsy

Vierailija, en sanonut että on tai pitäisi olla samantekevää, kuka voittaa. Mutta kansalaisuus on minusta täysin samantekevä kriteeri, kun valitsee suosikkiaan.

Ehdotan että katsot ennemmin vaikka sitä ulkomaista pornoa kuin urheilua, jos urheilusuoritukset kerran ovat sinusta tylsää katsottavaa. Minusta eivät. Joskin juoksu tai keihäänheitto eivät kyllä ole omia suosikkilajejani, mutta kuitenkin.

Helmi K
sivulauseita

Rakastan Olympialaisia. Ei voi mitään. Pelkkää jännitystä, draamaa, viihdettä ja iloa. Puhumattakaan siitä että yksilöt venyvät suorituksiin joista monet tuntuvat lähes yli-inhmillisiltä. Ehkä jonkun mielestä Usain Boltin juoksu on tylsää, mulle se on lähellä täydellisyyttä. Jo pelkkä ajatus siitä että joku on maailman nopein on kiehtova.

Niin ja jos siellä on suomalaisia mukana niin kiva, mutta se, voittavatko mitaleja vai ovatko mukana vain alkuerissä on musta toisarvoista. Pointti on siinä mihin kukin yksilö äärimmilleen viritettynä pystyy, oli se sitten juoksu, uimahyppy tai tennis Se on tosi kiinnostavaa. (Tosin keihäänheitto tai kuulantyöntö saattavat jäädä myös minulta väliin.)

Joanna Palmén
Rönsy

Jep. Ja olympialaisissa toki se plussapuoli, että tutustuu sellaisiinkin lajeihin, joita harvemmin telkkarissa näytetään (tai vaikka näytettäis, ei tule katsottua). Esim telinevoimistelu, ihan huikeaa. 

Bambi (Ei varmistettu)

Kiitos Joanna! Puit ajatukseni sanoiksi. Miksi kokisin suurempaa yhteyttä ihmiseen vain kansalaisuuden takia. Kansalaisuus ei usein kerro ihmisestä muuta kuin passin kansikuvan. Ulkomailla asuessani olen havainnut valitettavan usein ilmiön, jonka vierailija mainitsi. Kun joku kuulee minun puhuvan suomea, tulee hän usein juttelemaan, taivastelee kuinka mukavaa on tavata toinen "meikäläinen". Kuitenkin hän äänestää kokoomusta, minä vihreitä, hän on ekonomi, minä luonnontieteilijä, hän harrastaa juoksua, minä capoeiraa, hänellä on tila-auto ja minulla rakkaussuhde antiikkiseen polkupyörään. En näe miten olemme samaa porukkaa.
Urheilukilpailuissa kiinnitän huomiota urheilijan "säteilyyn", siihen kuinka hän ottaa areenan haltuunsa, uskomattomaan kehonhallintaan... En koe suurta kiinnostusta mököttävään "perussuomalaiseen urheilijaan".
Aikaisemmin kilpaurheilua harrastaneena muistan yhä tärkeimpänä oppina valmentajan kommentin: "He eivät ole vastustajia, vaan kilpakumppaneita". Kilpailun jälkeen vastustajille katkeroitumisen sijaan voi ottaa lasilliset kilpakumppaneiden kanssa. Kansallisuudesta huolimatta.

Joanna Palmén
Rönsy

Hienosti sanottu, kaikki tuo, Bambi!

Eliitti ja kärsijät (Ei varmistettu)

Vetääkö naisjoukkuepelaajat yhtä paljon nököö kuin miehet?

Joanna Palmén
Rönsy

Katos, moi E&K, pitkästä aikaa! Onko nökö viinaa? Siitä kirjoitinkin joskus.

Eliitti ja kärsijät (Ei varmistettu)

Ei vaan nuuskaa. Ainakin nuorempana, kun tunsin joitain joukkuelajeja pelaavia miehiä, niin varsinkin lätkätyypeistä käytännössä 100% käytti nuuskaa.

Joanna Palmén
Rönsy

Aa. No ei yhtä paljon mutta varmasti enemmän kuin naiset keskimäärin.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.