Ladataan...
Rönsy

Oliko siinä jotain hyvää, kun ei ollut vielä internetiä, blogeja, YouTubea, sataa  tv-kanavaa ja tuhatta aamushow-radiopersoonaa?

Oli rima. 

Kaikkea ei julkaistu. Tietysti on aivan helkkarin hyvä, että kaikenlaista eri tavoin kiinnostavaa pääsee nykyään esiin eri väyliä pitkin. Se on rikastuttavaa ja virkistävää, vaikka siinä olisikin kielioppivirheitä.

Mutta kun kaikki julkaistaan, ja kun viihtymisen tavat ovat monimutkaistuneet,  julkaistaan myös paljon sellaista, jota ennen vanhaan kutsuttiin painokelvottomaksi. Siis ihan törkeän huonoa.

Minulla on teoria, että riman asteittaisen katoamisen myötä myös eräs toinen rima on vajonnut alaspäin: kriittisyyden rima. Itsekritiikistä nyt puhumattakaan. 

Harmillisen samanaikaisesti ironiasta on tullut kyynisyyttä ja 2010-luvun rutto. Kyynisyys on tietenkin lannistavaa, mutta sivuefektinään se ylläpiti pitkään ajatusta, että ihan kaikki (tai mikään) ei mene läpi.

Aitouden onnea ainakin minulla hiukan häiritsee tietoisuus siitä, että ihan kaikki todella voi mennä läpi. Korkeallakin yhteiskunnan tasolla. Ja pakko mennäkin, ei näitä loputtomia studiotunteja ja palstametrejä ja internettiä saisi muuten täyteen, vaikka koko Suomen kansa ryhtyisi sisällöntuottajiksi. 

Julkaistun paskan määrä korreloi käänteisesti ihmisten arvostelukyvyn kanssa (Palmén 2013). Jos on tottunut huonoon, vähän vähemmän huono on heti aivan loistavaa. Jos on tottunut helppoon, vähänkin ajattelutyötä vaativa on heti aivan liian vaikeaa. Sitä paitsi ei sitä vaan jaksa ajatella, kun sisältöä on niin paljon. (Ks. twitter.com.)

Jos joku ei ole aivan loistavaa, siitä vaietaan. Kun joskus on pakko päästä pulauttamaan ulos kielteinen tuntemus, se menee heti yli. Siitä tulee suomi24:ää.

Ei me osata (enää?) antaa kriittistä palautetta. Oman kokemukseni mukaan sitä ei anneta edes kouluissa saati yliopistolla, sielläkin keskitytään siihen mikä tässä sun työssä oli hyvää. Tosi hyvin  sun oma ääni kuuluu tässä. 

Mitä vähemmän kielteistä palautetta esiintyy, sitä enemmän se herättää huomiota, kun sitä esiintyy. (Paitsi tietty likakaivo-foorumeissa ja hatemailissa, mutta keskityn nyt normaali-ihmisten väliseen kanssakäymiseen.) Meillä on onneksi muutama selviytymiskeino yllättävien ikävien kriitikoiden varalle:

Ei sun oo pakko tätä lukea/katsoa, jos et kerta tykkää.

Mä saan mun omassa blogissani julkaista ihan mitä mä haluan.

Taas sä oot tollainen negis.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Rönsy

Jenni S:n palstalla on vielä hetken meneillään Les Misérables -kilpailu, jossa kysellään kokemuksia kirjasta, musikaalista tai leffasta. Voi, niitä piisaa!

Tämän uuden Misérables-musikaalileffan traileri pyöri viime viikolla teatterissa. Sydän sykki outoa iloa, lauloin mukana ja kiemurtelin riemusta. Oi, enää muutama päivä ja Victor Hugon ihana kamala maailma on taas luonani!

Kun olin teini, äitini työskenteli projektissa, jonka tarkoitus oli tuottaa Kurjat-musikaali Helsinkiin. Hanke kuivui kasaan, mutta Les Misérablesista oli meillä kotona ehditty keskustella ilta jos toinenkin. Pian sen jälkeen lähdin vaihtariksi Ranskaan. En tiennyt Ranskasta saati ranskalaisesta kirjallisuudesta mitään, mutta niin vain ensimmäisellä äidinkielen tai siis ranskan kielen tunnilla käskettiin hankkia Les Misérablesin eka volyymi (kolmesta), sitä opiskeltaisiin seuraavat kolme kuukautta. Soitin kotiin ja naureskelin, että en vain pääse siitä eroon.

Lukemiseni ranskaksi oli melko symbolista. En tajunnut mitään. Isäni päätti auttaa ja lähetti postipakettina divarista ostamansa painavan kaksiniteisen suomennoksen. Kirjat oli painettu vuonna 1946.

Sen alkuperäiskielisen version lukeminen jäi alkuunsa, eikä ranskanopettaja kauan jaksanut kiusata minua. Muut oppilaat perehtyivät tunnilla Hugon alliteraatioihin, hyperboliin, metaforiin ja oksymooreihin, minä heittäydyin melodramaattisen tarinan vietäväksi. Urotyöni oli kertoa luokassa muille ranskaksi, mitä tarinassa ensimmäisen volyymin jälkeen tapahtui.

Syksy kylmeni, koti-ikävä ja murhemieli valtasi minut. Iltaisin istuin jääkylmässä huoneessani tekemässä läksyjä, kirjoittamassa kirjeitä - ja lukemassa Kurjia. Minulla oli niin kylmä, ja niin surkea olo muutenkin, että luin kirjaa sängyssä molemmat kädet peiton suojassa. Asento oli tarkkaa säätämistä, jotta valon sai osumaan kirjaan peiton alle.

Se oli syksyni pelastus, Jean Valjeanin tarina. Olisin voinut lukea tarinaa koko vuoden, jos se vaan olisi jatkunut. Joululahjaksi tajusin pyytää toisen paksun ja hienon kirjan, Sinuhe egyptiläisen. Se pelasti kevättalven. Sitten rakastuin enkä tarvinnut enää lohdutusta.

Tulin Suomeen, menin ranskalaisen koulun lukioon, näin muutaman heikon elokuvaversion ja vuonna 1999 Helsingin Kaupunginteatteriin vihdoin tulleen musikaalin. Se oli ihan hyvä, ei itsessään elämäni suuria elämyksiä, mutta sen ansiosta tutustuin Kurjien musiikkiin. En ole musikaalien ystävä enkä voisi kuvitellakaan kuuntelevani mitään muuta musikaali-cd:tä kotonani repeatilla, alusta loppuun, koko ajan tarinaa mielessäni kerraten. Mutta tämän yhden sanat osaan ulkoa, tiedän kuka henkilöistä milloinkin laulaa ja mistä asiasta ja miksi. Kappaleissa kaikuu armo, anteeksianto, lähimmäisen rakkaus, moraali, inhimillisyys. Do you hear the people sing, singing the song of angry men... 

Lukion jälkeen en lähtenytkään takaisin Ranskaan, vaikka olin suunnilleen aamukammalla laskenut, koska sinne taas pääsisin. Kipeä kaukorakkauteni hellitti. Ylioppilaskeväänä ratkesi suuria asioita, miltei vahingossa, päähänpistojen seurauksena ja äkkipikaistuksissa. Jäin Suomeen. 

Kaksi vuotta myöhemmin löysin itseni opiskelemasta ranskalaista filologiaa. En oikein vieläkään tajua miksi. Minulla alkoi heti fuksisyksynä ranskalaisen kirjallisuuden kurssi. Ensimmäisenä kirjana luettiin, arvatkaa mikä. 

Sattuipa vielä niin, että tuo vuosi 2002 oli Victor Hugon syntymän 200-vuotisjuhlavuosi. Sen kunniaksi Ranskan kulttuurikeskus järjesti ranskan opiskelijoille suunnatun kirjoituskilpailun, otsikolla Le bien et le mal dans Les Misérables. Tunsin että oli jotenkin pakko voittaa se. Ja voitin. Tietysti, meinasin sanoa proffalleni, kun tämä soitti ja kertoi. Tämä on mun juttu. Palkinnoksi sain matkan Pariisiin. 

Tästä onkin jo kymmenen vuotta. On korkea aika muistuttaa taas itseään Jean Valjeanin kristusmaisesta esimerkistä. Upeinta ja uskomattominta Kurjissa on sen ajattomuus. Muutama muukin ihminen maailmassa on varmaan sanonut saman lauseen johonkin kirjallisuusklassikkoon liittyen. Mutta hyvänen aika, teos ilmestyi 1862, eikä se ole ainakaan yhtään vähemmän ajankohtainen puolitoista vuosisataa myöhemmin. Ihminen ei muutu.  

Mutta yrittää pitää. Jean Valjean seuraa minua fiktiotaivaan pilvenreunalta ja punnitsee moraalisia valintojani. Ei tuomitse, koska yhden epätäydellisen ihmisen on tuomittavaa tuomita toista, mutta katsoo silmiin ja panee ajattelemaan. 

Viikonloppuna menen leffaan!

Lopuksi lempikohtani, ehkä, laulettuna:

Share
Ladataan...

Pages