Nyt puhuu mies, taas

Ladataan...
Joanna Palmén Rönsy

Joidenkin juttujen kirjoittaminen ei ole pelkkä duuni, vaan ikimuistoinen kokemus ja tilaisuus oppia jotain tärkeää elämästä. Sellaisia juttuja ovat minulle olleet esimerkiksi tämä ja tämä ja tietysti neitsyet. Muistatteko vielä neitsyet? Juttu on siirtynyt ohjelmistossamme useaan kertaan eteenpäin, mutta ilmestyy ensi torstain Imagessa

Siihen ja sen edeltäjäjuttuun liittyen olen saanut jonkin verran sähköpostiyhteydenottoja. Useimmat ovat olleet asiallisia, mutta koska aihe kieltämättä on herkkä, kipeä ja surullinen, monikaan niistä ei ole sisällöllään varsinaisesti ilahduttanut. Yksi viesti kuitenkin ilahdutti ja ajattelin ilahduttaa sillä teitäkin (pyysin kirjoittajalta luvan). 

Viestin kirjoitti päälle kolmikymppinen mies, joka oli hyvin pitkään seurustelematon mies. Hän oli "roikkunut vuosikausia" nettideittipalveluissa ja pettynyt niihin. Häntä kyllästyttivät neuvot kuten "hanki joku uusi harrastus". Sitten tapahtui käänne.

Se alkoi yhdestä kirjasta. Luin miehestä, jota isä oli pahoinpidellyt poikana surutta moneen kertaan. Miehestä tuli myöhemmin Yhdysvaltain armeijan SEAL-joukkojen erikoissotilas. Hän kirjoitti kirjassa, että lapsuuden pahoinpitelyä oppi kestämään paremmin, kun ajatteli, että ei voi tehdä asialle mitään. En tiedä, onko lähestymistapa oikea väkivaltaan, mutta pojalle se antoi voimaa. Kun jotain ei voi muuttaa, se pitää ottaa vastaan ja hyväksyä.

Makasin eräänä päivänä olohuoneen lattialla ja itkin. Ajattelin, että tilanteeni on aivan erilainen, mutta minullekin yksinäisyys on asia, jota pitää oppia sietämään, koska se on asia, mitä en voi muuttaa.

Päätin, että lopetan nettideittailun enkä kuluta sydäntäni turhilla treffeillä. Se tunne, kun toinen sanoo, että "tästä ei nyt ehkä tule enempää" tai "olisi kiva olla ystäväsi, mutta ei sen enempää" on aika kuluttava, kun sitä joutuu kokemaan toistuvasti.

Kirjauduin deittipalveluun ja päätin poistaa tunnuksen. En kuitenkaan millään voinut vastustaa kiusausta katsoa, onko sinne tullut uusia profiileja. Yksi herätti huomioni. Kuvassa oli ikäiseni nainen, joka näytti jotenkin kummasti siltä, että juuri sennäköisen ihmisen kanssa menisin mielelläni naimisiin. Hän vain näytti siltä, en osaa oikein sitä selittää.

Ryhdyimme kirjoittelemaan. Tapasin hänet viikon kuluttua. Kokemus oli jotain sellaista, mitä en ole aikaisemmin kokenut. Hän katsoi elämää kypsällä tavalla ja teki minuun todella suuren vaikutuksen. Todella suuren. Treffien jälkeen minun piti pysähtyä rautatieasemalla tolpan juureen ja puuskuttaa vähän. Kokemus oli todella tajunnanräjäyttävä.

Nyt olen kihloissa hänen kanssaan ja menossa naimisiin vuoden kuluttua.

Mahtavaa! Onneksi olkoon, viestimies ja tuleva puolisonsa!

Mies myös pohdiskeli hyvin kiinnostavasti sitä, miten aiempi yksinolo vaikuttaa  suhteeseen:

Olen nyt hyvin, hyvin onnellinen. Aikaisemmin en kokenut olevani. Se, että toinen ei voi tehdä ihmistä onnelliseksi, vaan onni pitää lähteä itsestä sisältä, on ajatuksena absurdi. Se ei ainakaan ollut totta minun kohdallani.

Suhtaudun nyt parisuhteeseeni niin, että se on jotain äärettömän arvokasta. Ihminen, joka on seurustellut elämänsä aikana monta kertaa, ymmärtää ehkä, että jostain voi löytyä uusi kumppani, jos nykyinen suhde katkeaa. Minä tiedän, että uuden rakkauden löytäminen on hyvin vaikeaa tai saattaa olla jopa mahdotonta.

Yritän siis vaalia kaikin tavoin suhdettamme.

 

Share

Kolmekymppinen on kauniimpi kuin kaksikymppinen

Ladataan...
Joanna Palmén Rönsy

Oletteko huomanneet, että ihmiset eivät suinkaan ole kauneimmillaan kaksikymppisinä vaan kolmekymppisinä? Toki sillä ehdolla, etteivät ole tätiytyvää tai ukkoutuvaa sorttia, pitävät huolta terveydestään jne. 

Ihan myytti, että nuoruus ja kauneus kuuluisivat yhteen.

Kolmekymppisen kasvoista puuttuu lapsenpyöreys, jota voisi kutsua myös tyhmyyspyöreydeksi. Kolmekymppinen on huomattavasti varmempi itsestään ja kolmekymppisellä on tyylinsä. Mutta ei vielä ryppyjä!

Simppeli esimerkki: katsokaa kolmekymppisiä missejä ja verratkaa missiaikojen kuviin. Ja pätee myös miehiin.

Laittaisin kuvia, mutta oikeudelliset syyt. Vaikka Tanja Karpela, Rita Strömmer, Anna-Leena Härkönen, Jenni Vartiainen. Kuka tahansa futaaja. Leonardo DiCaprio. Ketäs muita? 

Aika poikkeuksetta kolmekymppiset ovat myös fiksumpia. 

t. Joanna, 32.

Share

Lance ja Leo-Pekka

Ladataan...
Joanna Palmén Rönsy

Viikon epäkorrektit urheilukommentit.

Harmi kun tuo Lance Armstrong tunnusti. Minusta se oli paljon viihdyttävämpi hahmona, joka ei koskaan jää kiinni vaikka koko maailma sitä jahtaa. En ole toistaiseksi nähnyt kuin otteita Suuresta tunnustuksesta, mutta näkemäni perusteella se yksittäinen draama ei ollut tuon vuosikymmenen jatkuneen jahtijatkiksen tasoinen. 

Ja sit se Leo-Pekka Tähti. Olisin toivonut että Tähti olisi valittu Vuoden urheilijaksi, mutta ehkä vähän eri syistä kuin kai monet. Minä siksi, että:

  1. Vuoden urheilijalla, tai no huippu-urheilulla ylipäänsä, ei ole hevon helkkarin merkitystä. Se on viihdettä (ja parhaimmillaan tosi hyvää sellaista).
  2. Ainoa oikea merkitys mikä urheilulla voi tai voisi olla, on kasvatuksellinen, mutta se vaatii kestäviä esikuvia. Yllämainittu Armstrong ei sellainen ole, eikä kovin moni muukaan tunnettu huippu-urheilija. (Mainitsen tähän väliin jääkiekon, mutta jätän maininnan tasolle.)  Leo-Pekka Tähti melko varmasti on sellainen, ja hänellä voi oikeasti olla merkitystä, kenelle tahansa mutta erityisesti sellaiselle erityisryhmälle, joka taatusti kaipaa esikuvia, tukea ja yhteiskunnan aktiivista hyväksyntää.
  3. Saavutuksia eri urheilulajeissa ja sarjoissa on joka tapauksessa täysin mahdoton vertailla keskenään. Valinta on todella, todella subjektiivinen. Jos yrittäis jollakin tavalla objektiivista valintaa, pitäisi kai ottaa ensimmäiseksi kriteeriksi menestys suhteessa lajin harrastajamäärään maailmassa, eli siihen kuinka kovaa kilpailu on. Silloin käsittääkseni Jarkko Nieminen olisi Vuoden urheilija joka vuosi, yksikään hiihtäjä ei koskaan. (Mainitsen vielä jääkiekon.) Näin ollen oikeastaan turha vedota siihenkään, että "rullakelaus ei ole mitään oikeaa urheilua ja paljonko siinäkin on harrastajia". 
  4. Kun kerran millään ei ole mitään väliä ja kaikki me kuollaan kuitenkin, niin olisi minusta voinut tehdä valinnan, jolla ihan oikeasti olisi voinut olla merkitystä.

Kiva että yleisö äänesti Tähteä, mutta se kategoria oli kylläkin Vuoden sykähdyttävin urheiluhetki. Eikös sykähdyttävä urheiluhetki ole sellainen kuin Lasse Virénin kaatuminen tai Kimmo Kinnusen voittotuuletus tai joku mikä vaan finaali, jota koko kansa katsoo? Ei nyt yhtään pahalla, vaan ihan mielenkiinnosta: näkikö monikin meistä ne Leo-Pekka Tähden voittokelaukset?

Lopuksi viikon urheilukirjavinkki: Ystäväni oli lukenut dopingpyöräilijä Tyler Hamiltonin paljastuskirjan The Secret Race ja suositteli sitä "erityisesti heille, joilla on mustavalkoiset näkemykset dopingista". Kuulosti kiinnostavalta, varasin heti kirjastosta. Ilmestyy suomeksikin maaliskuussa

Share

Naiset ja lapset suojaan

Ladataan...
Joanna Palmén Rönsy

mexicometro.jpg

Mexico Cityssä on metrolaitureilla oma alue naisille ja lapsille.  Turvallisuussyistä. (Tosin jaottelu on voimassa vain ruuhka-aikoina eikä esimerkiksi tässä kuvassa, jossa kaikki miehet ovat naisten alueella ja ainoa nainen taas ei ole siellä.) Myös osassa busseista on yksi ovi varattu naisille. 

Hymyilen itsekseni, kun mietin, miten mahdoton sellainen järjestely olisi vaikka Helsingissä. Jostain Tukholmasta puhumattakaan. Nehän tukehtuisivat tasa-arvopuheisiinsa pelkästä ajatuksesta. 

Meillä täällä on varaa olla periaatteellisia ja korrekteja. Meillä voi olla ihanteita. Me voimme perustella kantojamme ja toimintatapojamme niillä.

Kun taas joskus jossain jotkut voivat joutua tekemaan ratkaisuja, jotka helpottavat akuutteja, todellisia ja jokapäiväisiä tilanteita ihan käytännössä. Mulla tulee tästä mieleen palstani taannoinen mamukiintiöt kouluihin -debatti ja se, kun joku siteerasi käytännönläheisesti Martin Luther Kingiä. 

Itsekin tietysti kauhistelin ja paheksuin kovasti, hei kamoon, ei ne miehet mitään eläimiä ole, kyllä seksuaalista häirintää pitää ehkäistä muilla keinoin kuin karsinoilla.

Eipä sitten mennyt kuin kaksi päivää, ja jo seisoin ruuhkavaunussa, ei-jaotellussa, ja yhtäkkiä joku lämmin ruumiinosa, ei siis mikään laukunkulma vaan pikemminkin kämmenensivu, tuntui pakaroillani. Sitten jotenkin siinä metron tärinässä se liukui niiden väliin.

Katselin ympärilleni. Vieressäni oli siisti herra joka ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Olin niin hämmentynyt, ja epäuskoinen että onko se todella käsi, etten osannut tehdä mitään. En kehdannut vetää raivareita. Jos se onkin vahinko. Täällä on niin ahdastakin. Ei se varmaan tahallaan, kun eihän se näytä edes huomanneen minua.

Siinä sitten seistiin lämmin käsi pyllyllä muka vahingossa kunnes jäimme metrosta pois.

Ihan noin hypoteettisesti: jos tämmöistä kävisi sanotaan vaikka kerran viikossa, en varmaan kovin kauan jaksaisi vastustaa miesten ja naisten erottelua joukkoliikennevälineissä ja puhua asennekasvatuksesta ja arvoista. 

Ei, silloin rynnisin vaikka väkisin sinne naisten vaunuun. Ja äänestäisin vaaleissa puoluetta, joka lupaa tämmöisen järjestelyn.

Share

Matkakaverit

Ladataan...
Joanna Palmén Rönsy

Tulin takaisin. Matkustin bussilla, bussilla, lentokoneella ja lentokoneella, ja valvoin ne kaikki pätkät ja väliajat. Yhteensä 35 tuntia. (Ja sitten nukuin jotain neljä viisi tuntia ja menin töihin.) Ei sillä etten olisi saanut unta, mutta kun en ehtinyt nukkua! 

Lennolla Mexico Citysta Frankfurtiin vieressäni istui nuori meksikolainen nainen. Parin tunnin istuskelun jälkeen kysyin, että minne matka. Jumaliste, tyttö oli menossa Tampereelle!

Oli ollut vaihdossa siellä viime kevään ja tykkäsi aivan valtavasti Suomesta. Haaveili tulevansa tänne tekemään maisteriohjelman. Ja oli nyt tulossa kuukaudeksi lomailemaan. Siis: tammikuuksi Tampereelle. Öh... por qué? 

Hän oli tykännyt Suomessa siitä että ihmiset ovat täällä niin rehellisiä. Hän oli tuntenut olonsa täällä vapaaksi. Hän tykkäsi karjalanpiirakoista ja munavoista - muilta osin hän kommentoi suomalaista keittiötä pidättyvästi mutta korrektisti. Hän toivoi pääsevänsä käymään Kauhajoella. 

Siis kaikista maailman paikoista, tämä nainen halusi Suomen Kauhajoelle. 

Sitten hän rohkaistui anteeksi pyydellen kysymään, että onko todella niin, että suomalaisten mielestä kaikki ruotsalaiset ovat homoja ja miksi. En osannut hirveän hyvin vastata. 

Frankfurtissa sain lisää seuraa.

Pari vuotta sitten olin käymässä Saksassa opiskelukaverini luona. Hän vei minut Kölniin jonkun kaverinsa kolmekymppisjuhliin. Bileet olivat isot ja humalaiset, mutta löysin sieltä saksalaisen stuertin, joka halusi puhua kanssani norjaa. Yritin ymmärtää. Vaihdettiin puhelinnumeroita siltä varalta, että hän joskus lentäisi Helsinkiin. Ollaankin sittemmin tavattu pari kertaa aamiaisella Scandic-hotellissa, jota hänen lentoyhtiönsä käyttää Helsingin yöpyvillä.

Frankfurtin kentälle rullatessamme muistelin, että eikös tämä stuertti asu Frankfurtissa. Lähetin tekstarin, että jos nyt aivan hirveän sattumalta olet juuri tulossa tai lähdössä töistä, niin olen täällä Frankfurtin kentällä seuraavat viisi tuntia. Puolen tunnin päästä sain vastauksen: tulin juuri Tokiosta, missä olet. 

Tapasimme A-terminaalissa, istuimme Starbucksiin kahville ja juttelimme pari tuntia miehistä. 

Sitten lensin meksikolaisen naisen kanssa Suomeen ja mietin, että miksi matkustaessa kaikki ihmisten välinen sosiaalinen on helppoa, kiinnostavaa ja jännittävää, kun se kotona niin usein on vaikeaa, isoa ja vakavaa. 

Share

Annatteko rahaa katulapsille?

Ladataan...
Joanna Palmén Rönsy

Hyvaa uutta vuotta tietty, ensin. Mun vuoden eka pettymys tuli jo: oaxacalaista kokkikurssia ei sittenkaan jarjestetty uudenvuodenpaivana, vaikka vaittivat, etta jarjestetaan. Nain ollen en opi kayttamaan taivaallista korianteria joka ikisessa ruoka-annoksessa, ja elamani ei taten parane vuonna 2013. 

Nyt on siis vain hengailua. Hengaillessa multa katoaa rahat taskuista. Kaikki kolikot jakelen kerjalaisille. Kerjalaislapsille tai niiden vanhemmille. Ja lapsille, jotka yrittavat myyda tikkareita tai kirjanmerkkeja tai huiveja.

Pari paivaa kavelin niiden ohi, vaikka kirpaisi. Niin suomalaiset kai yleensa tekevat, vai tekevatko? Niinhan Matti Vanhanenkin neuvoi tekemaan (Suomessa). Miten te teette? Ja miten sen perustelette?

Mina ajattelin ne perinteiset: etta en voi antaa kaikille, en voi pelastaa koko maailmaa, ja ehka yritin tuollaista vanhasmaista perusteluakin. 

Mutta kauan en pystynyt. Olen ollut niin uppoutunut omiin asioihini ja omaan napaani viime aikoina, etta on huono omatunto suunnilleen kaikesta, ja paatin aloittaa omatuntoni rauhoittamisen Meksikon alkuperaiskansoista. 

Laitan siis kaikki vaihtorahakolikot taskuihini ja jakelen niita lahes kenelle tahansa pyytajalle. Ei toki puhuta isoista summista, kun isoin kolikko on arvoltaan noin 60 senttia, mutta paivan aikana tulee kylla lukuisia tapahtumia kirjanpitoon. 

Huomaan joitakin automaatioita. Mita sopompi lapsi, sita varmemmin annan, ja sita isomman kolikon. Pienemmille varmemmin kuin isommille. Likaisemmille varmemmin kuin siisteille. Imettavat naiset ovat bonusasiakkaitani. 

Aika julmaa. Tietenkaan mulla ei ole mitaan tietoa, etta pienille ja sopoille annetut rahat menisivat parempaan tarkoitukseen kuin rumille tai kammatuille annetut. Nama eivat kayta mitaan reilun kaupan sertifikaatteja. Todistan siis itse, etta armeliaisuuskin, kuten vissiin kaikki asiat maailmassa, toimii parstakertoimella. 

Tasoittaakseni julmuutta olen sittemmin pyrkinyt antamaan kolikon myos juopon nakoisille miehille. 

Kerran minua lahestyi kahvilan avoimen ikkunan kautta kaksi poikaa, yksi noin kuusivuotias ja yksi korkeintaan nelivuotias. Olisivat myyneet jotain marionettia, mutta puistelin paatani ja kaivoin taskujani. Siella oli yksi 10 peson kolikko ja ja pari yksipesoista. Ojensin reilusti ison rahan. Isompi poika nappasi sen, ja pienempi alkoi heti vaantaa kasvojaan itkuun. Ou nou, en muistanut etta lapset eivat ole reiluja. Sanoin niille etta jakavat, mutta isompi yritti, etta anna lisaa. Naytin ettei ole kuin jamat ja vaadin tasaverotusta. Hammastyksekseni isompi lopulta kaivoi kolikoita taskustaan ja antoi pienemmalle jotakin. Pienempi tuskin osasi laskea paljonko sai mutta eipa ainakaan ruvennut parkumaan. Ehka hammentavin kasvatustilanteeni koskaan.

Ainoat joille olen kategorisesti kieltaytynyt antamasta ovat "musikantit", jotka eivat kertakaikkiaan osaa soittaa tahi laulaa ja pilaavat lomani aanimaiseman. (Pahimpia ovat ne, jotka kayttavat megafonia. Siis laulavat megafoniin.)  Heille maksaisin mieluusti siita, etta  olisivat hiljaa, mutta luulen, etta en saisi tata viestia perille. Ja nain ollen kolikko antaisi virheellisen kuvan, etta heidan palveluksilleen on markkinoilla kysyntaa ja kannustaisi heita jatkamaan. 

Share

Pages